Kuninkaan tie ja keisarin kaivo

Historiikki Onkalonperän kylästä ja kyläläisistä Simon kunnassa

Monien muiden maaseutukylien tapaan Onkalonperäkin menetti suurimman osan nuorisostaan kaupunkeihin ja taajamiin töihin 1960-luvulla ja 70-luvun alussa. Useita sukupolvia asuttuna olleita taloja jäi tyhjilleen ja osaa jäi asuttamaan lähteneitten vanhemmat. Peltoja paketoitiin ja navettoja kylmeni. Lapsuutensa asutustilallisen poikana elänyt Tuomo Korkala sai jo nuorena päähänsä pakkomielteen omaisen ajatuksen tallettaa paperille tosiasioita ja elämyksiä kotikylästään. Paljon omaan sielunmaisemaan vaikuttanutta elämää ja kulttuuria näytti olevan peruuttamattomasti katoamassa.

Vaikka Onkalonperän väkimäärä onkin ollut suurimmillaan toisen maailmansodan jälkeen, se ei ole mikään pika-asutuskeskittymä. Kylä on saanut alkunsa Ruotsin vallan aikana hovin asutuspolitiikan toimesta 1750-tienoilla. Monia taloja ja maatiloja ovat hallinneet yhdet ja samat suvut useitten sukupolvien ajan. Alkuperäisiä asukkaita on tullut sekä etelästä että pohjoisesta myös Simon ulkopuolelta.

Kirjoittaja on tutkinut tilojen, sukujen, elinkeinojen, tien ja muitten kulkureittien sekä arkielämän historiaa taustoittaen eri aikakausia muun Suomen ja Euroopan tapahtumilla. Kirjassa on useitten kylällä eläneitten omia tarinoita, haastatteluja ja autenttisia tapauksia. Onneksi monet muistinvaraiset asiat on ennätetty kerätä talteen ennen kertojien poismenoa. Ajallisesti edetään lähes kirjan julkaisemishetkeen saakka ja paljon tilaa on käytetty kirjoittajan ikäluokan lapsuus- ja nuoruusvuosien aikaiseen elämään.

Sisällysluettelo

Aluksi Onkalonperän kartta Ennen Onkaloa

Asutus — Tie ja muut kulkuyhteydet — Kuninkaantie — Acerbi

Ongalo N 1 Onkalon tilan vaiheet 1800-luvulla Onkalo nykyiseen muotoonsa 1800-luvun lopulla

Markkinamatka Tornioon

Rajankäynti Onkalossa

Onkalon omistajaperheet vakiintuvat

Itsenäiset Onkalot ja niiden ensimmäiset isännät

Ylisuvanto eli Dagmarinpuoli — Matti Onkalon talo, tuleva Karhi — Ketsu — Pekka Onkalon talo, tuleva Arvonpuoli – Antti Jääskön Onkalo, tuleva Valtenpuoli

Kylän muut talot, torpat ja mäkituvat 1800-luvun lopulta alkaen

Itsellistalo Luusi — Parpala, Heikkilä ja Kauppilan mökki — Mikkosen Matin ja Olgan mökki, ent. Kekosen torppa — Juho Väyrysen tarina — Färi-Villen mökki — Wahlbergien suku — Siirtolan talo ja Herman Huttula — Villen talo Korpela

Toimeentulokeinot 1800-luvulla

Muitakin ammatteja alkoi olla vuosisadan lopulla

Keisarin kaivo Karilahden torpan tulipalo Vesireitit tärkeitä liikenneväyliä vielä 1900-luvun alussa

Kalkkikallioinen ja muut venerannat

Pirtuaika ”Teollisuutta” Onkalonperällä Jobbaus, salakuljetus ruotsista Sotien ajat

Talvi- ja jatkosota — Räjähteitä ja ammuksia sodan jäljiltä

Maatalous, tuotteitten käyttö ja jalostus

Utareista meijeriin — Kotieläinten loppukäyttö — Karjan hoito ja lisäännyttäminen — Maanviljelys lisääntyi, kehittyi ja koneellistui

Metsätalous

Kaupallinen puunjalostus — Moottorisaha

Uitto ja sortteeri Ansiokalastus sodanjälkeisinä vuosikymmeninä

Lohi — Onkalon poikien juhannuslohet — Lohikalastuksen historiaa — Nahkiainen — Nahkiaisen historiaa — Hylkeenpyynti

Voima-aika Asutustilat ja -tilalliset

Vuokralaisina Luusilla, opettelua onkalonperäläisiksi — Valtion pelit ja omat konstit — Ojankaivuuporukka — Yhden sukupolven elinkeino

Siirtolaiset ja vuokralaiset Valtatie toi ja vei

Olympiakulkue — Kylä jää mottiin — Tiellä sattui ja tapahtui

Perheet ja persoonat 1950–60-luvuilla

Diakonissa Lydia Onkalo — Valten ja Ainon Onkalo — Arvo Akseli, kolmannen polven onkalolainen — Dagmarinpuolen ylisuvannot — Huhta-Matti — Roope ja Emma Karhisen perhe — Karhisten jälkikasvu — Luusin väki, Pahnilat — Ruusuntukot — Knihti-Oskari — Jussi ja Olga — Heikin Maija ja Kokko-Matti — Eemi, Signe ja muut Parpalan asukkaat — Kauppi-Anna — Naapurusten kohtalonyhteydet — Wahlbergit "paluumuuttajina" Raamiin — Villenpaikka — Siirtolan kaksi perhettä — Kinnusen väki — Korkalat

Talkoot ja yhteisöllisyys Koulunkäynti

Onnikkakyyti — Hokan koulu — Koulumatka joen yli — Koulupiirit ja autokuljetus — Aseman koulun opettajia — Kouluruokailu — Joulu- ja kevätjuhlat — Oppikoulu

Tansseihin ei ennen rippikoulua

Konevoimin töihin ja iltamiin — Pikilaivan purjehdus

Muisteluja lasten ja nuorison joutoajasta

Juhannusten vietto vesillä — Metsällä käynti — Entisajan piilokameratemppuja — Taskurahaa luonnosta

Nuorison leipätöihin lähtö

Väätämöiset ja muut viimeiset viljelijät — Rankka muutos väestönrakenteessa

Infrastruktuuri

Tie — Postinkanto — Myymäläautot — Puhelin — Televisio — Vesijohto — Pienvenesatama ja veneväylät — Uistin- ja perhokalastus joessa — Jätekuljetus — Tuulimyllyt

Lopuksi Lähdeviitteet Yhteystiedot

Aluksi

Viipurinrinkilän pohjassa oli paistoritilästä jäänyt ruudukko, säännöllinen ja selvä kuin kynällä ja viivottimella piirretty. Poika katseli ruudukkoa aivan kuin ei olisi tiennyt, että rinkilä on syötävää, vieläpä aika harvinaista. Äiti oli laittanut kolmivuotiaalle matkaevään vähän kuin tutin korvikkeeksi. Istuimena oli tylppänokka-Tempsin moottorikoppa. Heikan Vennin kuorma-auto oli lastattu täyteen huonekaluja, taloustavaraa ja muuta omaisuutta laitoja ja koppia myöten. Lavalla olevan piirongin päällä matkusti muutamaa vuotta vanhempi isosisko. Kuski oli oikealta nimeltään Sven Penttilä. Ihmisiä oli tapana puhutella asuintalon eikä virallisen nimen mukaan. Tämä seikka tosin ei pieniä matkalaisia paljon kiinnostanut. Meneillään oli tähänastisen elämän jännittävin ja merkittävin matka. Noin 15 km taival tuntui matkalta toiseen ulottuvuuteen. Vauhti ei soratietä ajavalla Tempsillä ollut huima, ja maisemat ehti hyvin katsella. Muu ei juuri mielenkiintoa herättänyt kuin joen ylitys rautasiltaa pitkin. Muuttokuormaa Lahenrannalta tuova ajoneuvo pysähtyi vihdoin Luusin pihalle. Aurinko paistoi, ja äiti oli pihalla vastassa. Rintamamies-uudisraivaaja pesueineen oli rantautunut Onkalonperälle.

Reipas neljännesvuosisata myöhemmin kerrotusta muuttomatkasta olin helteisenä kesäsunnuntaina Laitakarin hiekkarannalla. Perinteisellä auringonottopaikalla oli useita venekuntia kuten lapsuusaikanakin. Leo Pahnila, jonka kotitalo mainittu Luusi on, oli silloisen tyttöystävänsä, nykyisen vaimonsa kanssa paikalla. Me Leon kanssa olimme jo niin aikamiehiä, että vanhojen muistelu kuului asiaan. Molemmat olimme jo kauan olleet muualla töissä ja asumassa. Kylässä oli tapahtunut valtava muutos meidän pois lähtömme jälkeen ja vanha hyvä aika herätti nostalgioita. Vaikka itse Onkalonperällä viettämäni aika oli alle kaksikymmentä vuotta, oli se juuri se väkevin ja vaikuttavin ikävaihe. Siinä rannalla muistellessa totesimme melkein yhteen ääneen, että kyllä jotain pitäisi kirjoittaa muistiin niin kauan kuin on joku, joka jotain tietää.

Yli kolmekymmentä kertaa on Simojoki purkanut jäänsä mereen Onkalonperän editse tuon juttutuokion jälkeen, ja moni kyläläinen on poistunut tiedot mukanaan keskuudestamme. Kesällä 2010 ostin Simon K-Kaupasta lehtiön ja päätin aloittaa tiedustelun, josko tietoa olisi saatavissa. Ensiksi kävin Lauri Onkalon kimppuun, koska hän on kylän vanhin sekä ikänsä että asemansa puolesta. Vähitellen jututin kaikki alkuperäiset kyläläiset, jotka onnistuin tavoittamaan. Tietoa löytyi myös mm. edesmenneitten kyläläisten muualla eläviltä sukulaisilta. Vähän yllätyksekseni huomasin, että kiinnostus vanhoihin asioihin oli kytenyt monien muittenkin mielissä. Vanhoja dokumentteja alkoi löytyä ja yksi jos toinenkin muisti vanhempiensa kertomia tarinoita niiltä ajoilta, minne oma muisti ja kokemukset eivät ylettyneet. Tutkimustyön alkuun pääsin helposti yksityisarkistojen ja tehtyjen sukututkimuksien avulla. Onkalonperä on ollut ja on edelleen syrjäkylä. Maantieteellisesti se ei ole kaukana, mutta kuitenkin erillään sekä Simonkylästä, Simon Asemakylästä että Kuivaniemen taajamasta. Vaikka kylä on historiallisen valtaväylän varressa tuntuu, että kaikki tutkijat ovat järkiään unohtaneet sen olemassa olon ja menneisyyden. Hallinnollisesti Onkalonperä on kuulunut Simonkylään, mutta Simojoki on katkaissut liikenneyhteyden sinne lähes sadan vuoden ajan. Ulkopuolisen tutkijan on ymmärrettävästi vaikea nähdä mokomassa kolkassa mitään mielenkiintoista. Paras tulos saatanee, kun tutkijat ovat samasta piiristä tutkittavan kohteen kanssa. Oma verkosto helpottaa tiedon hankintaa.

Muistitiedon tallentamisessa ollaan aina liian myöhään liikkeellä. Monet vanhat kertojat ehtivät poistua elämästä haastattelematta. Tältä varmaan tuntuu joka kerta, kun historiikkejä aletaan kyhätä. Onneksi Onkalonperä kylänä on normaalin asutustoiminnan ja yhteiskunnallisen kehityksen aikaansaannos, ja hyvin kaukaa menneisyydestä asti on tallessa virallisten vallanpitäjien tuottamaa arkistomateriaalia. Tätä työtä tehdessäni on ollut hyvinä yhteistyökumppaneina, kylän asukkaita, yksityisiä sukututkijoita ja ammattimaisia historioitsijoita. Aivan erityinen ansio tietojen hankinnassa lankeaa Riitta Antinojalle, joka on parin kymmenen vuoden ajan tutkinut sekä simolaisia sukuja että historiaa. Hänen opastuksellaan olen päässyt käsiksi vanhoihin rippikirjoihin internetissä. Tämän työn edetessä hän on ollut mukana alusta loppuun selvittämässä monia sukukoukeroita. Kiitän myös Simon kunnan kulttuuritoimea toteutuksen rahallisesta avustamisesta.

Ajallisesti olen lähtenyt liikkeelle taustahistoriasta ja ensimmäisestä kruununtilallisesta. Ensimmäistä Onkaloa aikaisempi tieto asukkaista ei ole dokumentoitua. Sukuja ja perheitä olen tutkinut vain sen verran, mitä tilojen muodostuminen ja kylän kehityksen seuraaminen edellyttävät. Itsetarkoituksellista sukututkimusta en ole tehnyt. Tilojen ja talojen vaiheita seuraan lähinnä kylän kehityksen näkökulmasta. Onkalonperän elinkaari jatkuu yhä tätä kirjoitettaessa, mutta viimeiset vuosikymmenet saavat suhteellisen vähän huomiota. Siitä ajasta ovat monet muut, ennen kaikkea kylällä asuneet, parempia raportoijia kuin allekirjoittanut. Alueellisesti Onkalonperä on selkeä kokonaisuus. Kaikkiin suuntiin on asumatonta metsätaivalta tai vesistöä. Siksi maantieteellinen rajaaminen on ollut selkeää ja helppoa.

Tuomo Korkala
Oulussa 2.6.2013

Onkalonperän kartta

Ennen Onkaloa

Asutus

Aivan sattuma ei ollut, että Onkaloon syntyi kyläyhteisö. Simonkylä oli jo 1500-luvulla Perämeren perukan kehittyvimpiä asutuskeskittymiä. 1500-luvun puolivälissä puolet Simon taloista oli jokisuun länsipuolella. Itäpuolella tuskin on ollut vakituisia, ympärivuotisia asumuksia. Arvellaan, että jo1600-luvulla alueella on ollut savupirttejä niittytupina ja kalamajoina, mutta ei kirjattuja asumuksia. Onkalonperällä ei ole koskaan tehty arkeologisia tutkimuksia, eikä vanhojen asumuksien jäännöksistä voida määritellä kovin tarkkaan ikää. Pellon raivauksen ja ojan kaivuun yhteydessä on kyllä löytynyt mm. vanhoja työkaluja ja kalanpyydyksiä, joiden ikä on jäänyt määrittelemättä. Joidenkin mielestä läheltä tunnettua vanhaa asutusta olisi löytynyt jäännöksiä rakennuksista, joiden omistajiksi oletetaan ensimmäisiä pysyviä asukkaita kylällä. Kyseisen huushollin olisivat vienalaiset ryöstöretkeilijät tuhonneet polttamalla ja murhaamalla Isovihan aikana 1700-luvun alussa. Koppelon piilopirtti, joka on ollut nykyisen Kinnusen talon paikalla, saattaisi liittyä myös tähän tarinaan. Maisema kylän kohdalla on 1700-luvulla ollut perin toisenlainen nykyiseen verrattuna, vaikka ei edes otettaisi lukuun ihmisen kädenjälkeä. Meren rantaviiva on kulkenut nykyisen tien paikkeilla. Vesijättöalueet ovat olleet hyväkasvuisia luonnon niittyjä ja epäilemättä toiselta puolen jokea on käyty täällä heinänteossa. Simonkylän kruunun tiloilla ja vanhoilla perintötiloilla on ollut Onkalonperän alueella runsaasti erillispalstoja ennen ensimmäistäkään Onkaloa. Vielä pitkään sotien jälkeen Simonkyläläisillä oli aktiiviviljelyksessä niittyjä ja peltoja Onkalonperän puolella jokea. Alueen metsistä onkalonperäläiset omistavat edelleenkin vain pienen osan.

Tie ja muut kulkuyhteydet

Ennen maayhteyksiä olivat käyttökelpoisimpia kulkureittejä vesistöt, niin Simossa kuin muuallakin. Asutukset ovat muodostuneet ensimmäiseksi Perämeren perukassakin jokisuille ja merenrannan tuntumaan. Senpä takia alkuperäinen tiekin on mutkitellut kylästä toiseen rantaa seuraten. Tie oli niittyjen lisäksi toinen asia, mikä erotti Simonkylän ja Kuivaniemen välin villistä luonnosta. Aluksi talvitienä toiminut maayhteys vakiintui pikkuhiljaa myös kesäaikaiseksi reitiksi. Tämän reitin historioitsijat tietävät olevan yksi maamme vanhimmista edelleen käytössä olevista. Tie on niin mutkainen, että on helppo uskoa sen kehittyneen vanhasta ratsupolusta. Rantatie Oulusta Tornioon on ollut osa valtakunnallista tiereitistöä. Ruotsin valtiovalta on alkanut kiinnittää huomiota Perämeren kaaren tieyhteyteen 1600-luvulla ja panostanut siihen myös valtion varoja. Vuosisadan puolivälissä 1640 tienoilta alkanut Suomen ja Ruotsin maapostiyhteys on ollut tämän reitin varassa ja samalla yksi syy tien tekoon. Kuningas Kaarle IX on nähnyt tien pohjoisessa tärkeäksi tekijäksi Suomen sitomiseksi kiinteämmin emämaahansa. Onkalonperän kohdalla näkyvä ja tuntuva osa tiejärjestelmää on ollut 1657 perustettu virallinen lossi. Joen ylityssysteemin ovat käytännössä toteuttaneet paikalliset talonpojat kruunun määräyksestä. Paikka Suukosken yläpuolella on edelleenkin nimeltään Färi (tai Väri) ruotsinkielisen färja-sanan (lautta) mukaan. Rannalla näkyy vieläkin tienpohja, joka nousee lautan kiinnityspaikan kohdalta törmälle. Lossi oli käytössä 1900-luvun alkupuolelle, kunnes rautatien tulo Simoon muutti tieja vesiliikennereittejä.

Kuninkaantie

Vuonna 1734 säädettiin valtakunnanlaki tienpidosta ja kestikievariasetus. Säädökset olivat varsin yksityiskohtaiset teitten ja siltojen rakentamisesta ja ylläpidosta. Hallintokaupunkien väliset ”walda maan tiet” oli määrätty 10 kyynärän eli n. 6 metrin levyisiksi. Pohjanmaan maaherra Wrangel on ollut korkein toimeksi paneva virkamies pohjoisen alueella. Pitäjillä on ollut nimetyt siltavoudit, jotka usemmiten ovat olleet myös muina virkamiehinä esim. vallesmanneina. Siltavoudin velvollisuuksiin on kuulunut myös valvoa muuta matkanteon infrastruktuuria. Tienteko ja ylläpito kaatuivat manttaalitilojen kontolle, eivätkä maanomistajat voineet estää maittensa läpi tien tekoa. Maasta maksettiin korvaus, mutta tientekorasite tuli tilallisille riippumatta siitä käyttikö tietä vai ei. Rasite oli keskimäärin Suomessa 1,2 miestyöpäivää vuodessa. Oulunläänin alueella rasitus oli keskimääräistä pienempi, vain 0,7 miestyöpäivää vuodessa tilallista kohti. Taloja oli enemmän kuin sisämaassa eikä maasto ollut niin soista. Muistuu mieleen Onkalonperän tien vastuuyksiköiden jako 1950-luvulla. Perusteena oli siinäkin maanomistus, ei asuinpaikka. Maanomistajat, jotka asuivat muualla, nielivät pitkin hampain saamansa tienpitovelvoitteen.

Nykyinen Onkalonperäntie oli kärrypelillä kuljettavassa kunnossa vasta vuoden1750 tienoilla. Vaikea sanoa, pantiinko tie kuntoon kuninkaan vierailua varten, vai lähtikö majesteetti liikkeelle kuultuaan Suomen virkamiehiltä, että nyt sopii kieseillä körötellä Helsingistä Tornioon asti. Simo tai Onkalonperä ei ollut varsinaisesti matkakohde, mutta läpikulkuakaan ei voinut välttää. Kuningas Adolf Fredrik matkusti maan halki v. 1752 kesällä. Elämä Onkalonperän tienoilla töllötti kirjaimellisesti kapaloissaan, kuten maestro Junnu Vainio olisi asian ilmaissut. Kuningas ei kuitenkaan päässyt aivan varkain livahtamaan ohi. Kilometrin verran nykyisestä Kuivaniemi-Iin rajasta pohjoiseen päin ns. Vaunukallioisen tiukassa mutkassa, pikku kumpareella kärryt kellahtivat kumoon. Silminnäkijää ei tiedetä, mutta onhan niin tärkeän henkilön matkantekoa seurattu. Tapauksesta on 260 vuotta, joten on selvää, että kertomatietona siirtynyt juttu on epätarkka. Todennäköisesti tarina ei ole täysin perätön, kun keskellä metsää oleva paikka on nimetty sen mukaan. Färin lossilla kuninkaan leuat loksahtivat hämmästyksestä auki seuraavan kerran. Huttulan isäntä oli itse lähtenyt kuningasta vastaan. Onkalon puolella jokea ajettiin hepat vaunuineen lautalle ja jokea lähdettiin ylittämään. Isäntä kysäisi, mitenkäs sitä kuningas on näin pahojen ilmojen edellä reissuun lähtenyt. Joku suomea puhuva oli tulkkina ja isännältä kysyttiin, mistä hän päättelee huonojen säiden olevan tulossa. Huttula vastasi, että näkkeehän tuon kun kärpäset niin tamman vitusa pörrää. Monarkki ei jäänyt miettimään ennustajan karkeaa kielenkäyttöä, vaan hämmästeli moista kansanviisautta. Tätäkään keskustelua ei voida sanantarkasti toistaa, koska aikaa on kulunut ja monta sukupolvea sen jälkeen vaihtunut. Kuningas yöpyi seurueineen Ruikkalan kestikievarissa ja jätti erikoisen käyntikortin. Tarkkuusammunnasta innostunut valtion päämies näytti mallia paikan väelle ja ampui kievarin portailla seisten tuuliviirin lakufiguuriin reiän. Sama laku nostettiin satoja vuosia aina uuden salon nokkaan. Kuninkaan reijittämää viiriä ei raskittu vaihtaa uuteen. Reikä peltisessä tuuliviirissä ei jäänyt Adolf Fredrikistä ainoaksi muistoksi simolaisille. Simon kirkolta puuttui kellotapuli, koska sen kallein osa kirkonkello puuttui. Tänäkin päivänä Simoniemessä moikaava kirkonkello on se, jonka kuningas Adolf Fredrik käyntinsä kunniaksi seurakunnalle lahjoitti

Kuningas Adolf Fredrik ei ollut Ruotsissa erityisen kunnioitettu hallitsija. Häntä pidettiin vähemmän karismaattisena johtajana. Hän olikin enemmän kiinnostunut käsityöharrastuksista kuin politiikasta ja lisää valtaa maassa lipesi hänen aikanaan parlamentille ja säädyille. Adolf Fredrik oli kuitenkin hyvin odotettu ja mieluinen vieras Suomessa, sillä kukaan Ruotsin hallitsija ei ollut vaivautunut häntä ennen 120 vuoteen itäiseen alusmaahan. Toisaalta se on ymmärrettävää, kun Ruotsi oli niin innokkaasti ollut Eurooppaa valloittamassa. Himangan pitäjässä on jopa pystytetty kivinen muistomerkki paikalle, missä arvovieras piti lounastaukoa. Lieneekö himankalaisia innostanut kuninkaan hyvä ruokahalu, sillä sankarimme oli tunnettu suursyömäri. Historiallinen tosiasia on, että Adolf Fredrik kirjaimellisesti söi itsensä hengiltä, tosin ei Himangalla eikä muuallakaan Suomen reissun aikana. Kuningas halvaantui Tukholman kuninkaan linnassa syötyään valtavan suuren illallisen ja menehtyi. Ruotsin kuningas Adolf Fredrik syntyi 1710, kruunattiin kuninkaaksi 1751 ja kuoli 1771 helmikuun 12 päivänä.

Acerbi

Yksi ”kuninkaantien” alkuaikojen merkittävimpiä ulkomaisia kulkijoita oli myös italialainen tutkimusmatkailija Giuseppe Acerbi seurueineen. Acerbihan matkusti Suomen halki Rantatietä Tornioon ja siitä Tornionjokivartta ylöspäin päätyen aina Nordkapiin saakka. Acerbi pysähtyi Simossa kesällä 1799. Silloin Onkalonperällä jo olivat ensimmäiset pysyvät asukkaat. Italialaisporukka oli poistumassa Onkalonperältä lossilla kun raju ukkosmyrsky yllätti. Acerbi päätti majoittua seurueineen Huttulan kestikievariin. Italialainen oli sosiaalinen maailmanmatkaaja ja ryhtyi heti seurustelemaan kyläläisten kanssa. Tummatukkaiset ulkomaanelävät ja heidän oudot vempaimensa herättivät kovasti uteliaisuutta ihmisissä. Acerbi kertoo matkakirjassaan kuinka hän laittoi täin mikroskoopin luupin alle ja antoi ihmisten hämmästellä körilästä. Täistä ei kuulemma ollut pulaa. Kylän miehet olivat ihastelleet mm. kompassia ja Acerbin kaksipiippuista haulikkoa. Giuseppe Acerbi oli monipuolinen tiedemies. Lapissa hän mittaili maan pinnan kaarevuutta napapiirin pohjoispuolella, mutta kirjoitti kiitettävän tarkkaa matkakertomusta myös ihmisistä ja paikoista kautta matkan. Hän oli kuulemma myös muusikko. Acerbille pystytetty muistomerkki on Ylitornion Aavasaksalla.¹

¹) Enbuske, M. (2009). Vuosisadat Pohjan Teillä.

Ongalo N 1

Onkalonperän voitaneen katsoa virallisesti alkaneen kruununtilasta, joka on perustettu 1764(¹. Ensimmäinen kruununtilallinen oli Simoon Tervolasta muuttaneen perheen poika Pekka eli Pehr Tikkanen. Perhe ei tuonut nimeä mukanaan, vaan sai sen, kuten tapana oli, paikan mukaan Simoniemessä. Entinen nimi Tåhlstedt tuli isän sotilasammatin mukaan. Pekka-poika avioitui simonkyläläisen Liisa Pahnilan kanssa. Mies oli syntynyt Tervolassa 1725 ja muutti Simoon 1738. Liisa oli 12 vuotta miestään nuorempi. Pekka ja Liisa asuivat avioliittonsa alkuvuodet Pahnilassa, kunnes uudistalo Onkaloon valmistui 1770 tienoilla. Siinä vaiheessa lapsia oli siunaantunut jo neljä ja uudessa kodissa tuli vielä kaksi lisää. Uudistaloon muuttaessaan Pekka näyttää rippikirjamerkinnän mukaan olleen jo sairaalloinen mies, mutta hän elää aikalaisekseen suhteellisen iäkkääksi. Hän kuolee 1795 aprillipäivänä 70-vuotiaana. Pekan jälkeen isännyyden ottaa vanhin poika, joka myös on kutsumanimeltään Pekka. Sen koommin ensimmäistä asuinrakennusta kuin muitakaan pihapiirin rakennuksia ei ole enää pystyssä, eikä niitä kukaan edes muista. Oletettavasti paikka on niillä tienoilla, missä on nykyinen kolmen talon ryhmä: Ylisuvanto, Karhinen ja Armas Onkalon talo. Ongalon perustamisen aikoihin Simossa oli 350-400 asukasta ja keskustana oli Simonkylä.

Kruununtilat, jotka vuodesta 1777 alkaen olivat kruunun uudistiloja, toteuttivat valtiovallan asutus- ja elinkeinopolitiikkaa. Maanviljelyksen lisääminen katsottiin välttämättömäksi maassa elintarvikepulan helpottamiseksi. Valtion liikamaille, jotka siis olivat kylien perintömaitten ulkopuolisia alueita, haluttiin uutta toimeliaisuutta. Lapin ja Pohjois-Suomen kruunun tilojen perustamisesta on laajasti kattavaa tietoa mm. nykyisen onkalonperäläisen tohtori Matti Enbusken väitöstutkimuksessa ”Vanhan Lapin Valtamailla”. Kruunun uudistilat oli määritelty manttaalilukujen mukaan verovelvollisiksi kuten vanhat perintötilatkin. Vero on käytännössä ollut maan vuokraa valtiolle. Kruunun uudistiloille valtiovalta, siis Ruotsin valtio, antoi alkuun 10-15 vuoden verovapauden. Ongalo n 1:n manttaaliluku oli 5/24. Se tarkoittaa veronkantokykyä eli tuottosuhdelukua (ruots. mantal=miesluku, alun perin keskiverto tilan veroyksikkö 1/1). Noihin aikoihin se on määritelty yleensä viljassa. Maakirjan mukaan Ongalo n 1 on pantu verolle 1783 ja 1804 tila on lunastettu yksityiseksi perintötilaksi. Tällöin isäntänä on ollut Erik Pehrin poika, toiseksi vanhin. Veron määräksi yksityiselle tilalle on merkitty 0,165 hltr rukiita ja 0,165 hltr ohria. Vuonna 1789 säädettiin asetus kruununtilojen hallintaoikeudesta. Sen mukaan tila, jota on hoidettu hyvin ja josta on maksettu säädetyt verot, on mahdollista lunastaa yksityiseksi kolmen vuoden veron maksua vastaan. Yksityinen perintötila oli mahdollista jakaa tai myydä, kuten Ongalolle tuli lukuisia kertoja käymään. Ongalo merkittiin nyt eri rekisteriin, kuin ennen ja numeroksi tuli 22. Vuonna 1905 kootun Oulun läänin maakirjan mukaan Simossa oli 14 ½ kruununtilaa. Määrä sisältänee myös kruunun metsätilat. Ongalo n 1:n perustamisen aikoihin vanhoja perintötiloja on ollut Simossa alun toistakymmentä, mutta 1900-luvulle tultaessa luku on ollut jo kuutisenkymmentä.

Ongalo nimeä ei kukaan asukas tuonut mukanaan, vaan päinvastoin. Kaikki, jotka sinne muuttivat, ottivat Ongalon sukunimekseen. Kirjoitetusta muodosta ei voi päätellä onko puhekielessä käytetty muotoa Onkalo alusta asti. Muoto voi johtua pelkästään siitä, että virkakieli on ollut ruotsi ja kaikki virkamiehet mm. papit ovat olleet ruotsinkielisiä. Ongalo on kai kalskahtanut komeammalta ruotsia puhuvan korvaan, vaikka sanalla ei liene yhteyttä mitenkään ruotsin kieleen. Tavallinen rahvas, joka on puhunut suomea, on ollut lukuja kirjoitustaidotonta. Nimen alkuperä on muutenkin hämärä. Suomen kielessähän onkalo tarkoittaa luolaa, koloa tai solaa, eikä kylän maisema tai maasto mitenkään viittaa sen sorttisiin. Harmi sinänsä, ettei kirjoitusasu Ongalo jäänyt käyttöön siinä vaiheessa, kun asiakirjat alettiin kirjoittaa suomeksi. Mielenkiintoista olisi tietää, ovatko kaikki tämän päivän Onkalo-nimiset Suomessa ja vähän muuallakin alkuaan juuriltaan onkalonperäläisiä.

¹) Heinänen, M., Hiltunen, M. (1986).t Simon Kirja.

Onkalon tilan vaiheet 1800-luvulla

Uudisraivaajat Pekka ja Liisa Onkalo olivat saaneet tuotettua elannon perheelle raivaamalla, rakentamalla ja viljelemällä. Yhteiskunnan velvoitteet on saatu hoidettua, koska tila oli voitu lunastaa omaksi perintötilaksi. Silloin isäntänä on ollut Pekan poika Eerik, joka on ollut naimisissa Margareta Pahnialan kanssa. Lunastamisesta on vastannut toinen viljelijäsukupolvi, joka on tehnyt tilalla kauppoja, kun mukaan on tullut vävyjä ja miniöitä. Tilasta on saanut nimiinsä mm. Erkki Pekanpojan tytär Anna ja vävy Heikki Juhonpoika Simpson/Onkalo 2/3 Onkalo 22:sta. Kauppa on saanut ensimmäisen lainhuudon v. 1824. Vävy, jonka Onkaloa edeltänyt sukunimi on ollut Simpson, on myynyt osuuttaan Juho Juhonpoika Marttilalle. Heikki Juhonpoika Simpson on ollut ruotusotilas Juho Simpsonin poika. Simpsonit ovat mitä ilmeisimmin asuneet sotilastorpassa, joka on paikannettu Majalan (Maijalan) vainion kohdalle, myöhemmin rakennetun Luusin viereen. Marttilasta tiedetään, että hän on syntynyt v. 1800 ja alkuaan Kekosia. Marttila-nimen hänen perheensä on saanut asuintalon mukaan. Vaimo Saara Maria, s. 1802, on ollut Kuivaniemestä ja omaa sukua Karjalainen. Todennäköisesti hekin ovat ottaneet nimekseen Onkalon. Marttilan osuus lienee mennyt seuraavaksi tytär Elsa Britalle ja hänen miehelleen Erkki Huttulalle.

Juho Ikonen ja hänen vaimonsa Anna-Briitta ovat tulleet Onkaloon Kuivaniemestä ja saaneet ostetuksi 1/3 Onkaloa Lauri Erkinpojalta ja hänen vaimoltaan Brita Pekantytär Onkalo/Simoskalta, kolmannen polven Onkaloilta Pehr Tikkasen jälkeen. Ikoset ovat saaneet ensimmäisen lainhuudon 1828. Tämän jälkeen tuli Iistä mahtimieheltä vaikuttava henkilö Tuomas Kämärä.Tuomas Jaakonpojan Simoon tulovuosi on 1838 ja tulon syy taisi olla Simoniemestä löytynyt Kaisa Kreeta Ollila, josta oli hiljattain tullut Tuomaksen vaimo. Tuomas ryhtyi päättäväisesti toimeen ja sai ostetuksi 2/3 Onkalo 22 tilasta. Kauppoja tehtiin Tikkasen jälkikasvun kanssa. Myyjinä olivat Elisabeth Erkintyttö ja hänen miehensä Elias Eliaksenpoika Huttu sekä Anna Eliaksentytär Huttula. Kaupat on tehty Eliaksen ja Elisabethin kanssa kahdessa osassa. Ensimmäiselle osalle Kämärät ovat saaneet lainhuudon v. 1840 ja viimeiselle v. 1851. Pieni osa on ostettu myös Anna Eliaksentytär Huttulalta ja sille haettu lainhuuto jo v. 1840. Kämärä/Onkalon 2/3 on Tuomaksen ja Kaisan jälkeen siirtynyt pojille Jaakko ja Pekka. Poikien saanto on saanut ensimmäisen lainhuudon 23.9.1875. Kaikki tilakaupat on tehty murtolukuosuuksina ilman mitään rajankäyntiä. Omistussuhteista on lähes mahdoton saada täysin pitävää ja loogista jatkumoa, koska leskeytymisten ja uusien liittojen yhteyksissä ei ole aina päivitetty lainhuutoja. Lainhuutomerkintää ei löydy Juho Juhonpoika Marttilan 1/6 osan myynnistä, mutta se lienee päätynyt Tuomas Kämärälle. Kaikkiaan maaosuuskauppoja ja omistusmuutoksia on tehty 80 vuoden aikana toista kymmentä, suurin osa perheitten sisällä.

Tämä purkuvaiheessa kuvattu rakennus oli vanhimpia Onkalon asuinrakennuksia. Ainakin Tuomas Kämärä perheineen on asunut tässä heti tilalle muutettuaan n. 1840 tienoilla.

Yksi muutoskuvio Onkalon omistussuhteissa on käyty kolmen perheen Ikosten, Kämärien ja Tikkasten kesken. Juho Ikosen/Onkalon pojat Matti ja Jaakko ovat vanhempiensa jälkeen omistaneet 1/3 Onkalo 22:sta. Veljeksistä Jaakko on myynyt oman puolikkaansa eli 1/6 Tuomas Kämärä/Onkalon vävylle Juho Jaakko Kakolle vapaaehtoisessa huutokaupassa, joka on pidetty 5. marraskuuta 1879. Kakko ei ole kauan pitänyt osuuttaan, vaan on myynyt sen seuraavana vuonna 15. maaliskuuta Tikkasen haaran jälkeläiselle Elsa Greta Huttulalle kauppakirjalla. Kakon terveydentilassa on todennäköisesti tapahtunut vakavaa heikkenemistä, nimittäin mies kuoli pian kaupanteon jälkeen. Elsa Gretan äiti, Liisa Erkintyttö on on mennyt Onkalosta Huttulaan miniäksi. Elsa Greta ei ole mennyt naimisiin, mutta on onnistunut hankkimaan pojan nimeltä Herman. Hermanni on löytänyt vaimon Saara Gustaavan Filpukselta. Ostaessaan Juho Jaakko Kakon osuuden Elsa Greta on nähnyt mahdollisuuden palata juurilleen ja tasoittaa poikansa tietä maatilalliseksi. Tämän kaupan seurauksena syntyi tila, joka on nykyinen Ylisuvanto.

Onkalo nykyiseen muotoonsa 1800-luvun lopulla

Markkinamatka Tornioon

Antti Jääskö Kuivaniemen Pohjoisrannalta oli alkutalvisena pakkasaamupäivänä hevosella matkalla Tornioon. Onkalon kohdalla mies huomasi ison väkijoukon ja paljon hevosia yhden talon pihapiirissä. Hevoskyyti oli sopivan verkkaista havaintojen tekoon, ja uteliaisuus sai matkalaisen poikkeamaan paikalle ottamaan selvää, mistä oli kysymys. Tulijalle kerrottiin, että paikalla oli huutokauppa, jossa myytävänä oli 1/3 Onkalosta ja myyjänä Tuomas Onkalon poika Jaakko. Antti Jääskö teki muutamia tarkistuskysymyksiä ja jätti tarjouksen. Tornioon meno vähän viivästyi, kun meklari kopautti kolmannen kerran ja totesi, että myyty kuivaniemeläiselle Antti Jääskölle. Kaupantekoon liittyneitä muita yksityiskohtia ei ole säilynyt muistitietoina, eivätkä säilyneetkään aivan ehdottoman tarkkoja ole. Totta ovat ainakin kaupan osapuolet, ajankohta ja tietynlainen sattumanvaraisuus. Antti Jääskön ensimmäinen lainhuuto on ollut käräjillä 30.3.1882. Ostaja muutti samana vuonna perheineen tulevan Valtenpuolen vanhaan punaiseksi maalattuun taloon. Ihan ensimmäiseksi perhe on majaillut metsänreunassa olleessa saunarakennuksessa. Punaisen rakennuksen Jääsköt ostivat poislähtevältä kievarin pitäjältä. Antti Jääskö oli silloin 34 vuotias ja hänen kirjoitettu nimensä oli Anders Wilhelm. Isä oli kotoisin Haukiputaalta ja äiti Pudasjärveltä. Antti, samoin kuin hänen sisarensa olivat syntyneet Simossa, mutta perhe oli sen jälkeen muuttanut Kuivaniemen Pohjoisrannalle, joka ei ole kovin kaukana Onkalosta.

Rajankäynti Onkalossa

Onkalon tila, Simo n:o 22 oli koko olemassaoloaikansa, lähtien kruunun tilasta v. 1764, ollut oikeudellisesti yhtenä kappaleena. Omistajia on tullut ja lähtenyt ja sukupolvet vaihtuneet moneen kertaan. Kaikki kaupat ja omistajamuutokset on tehty vain omistusosuuksista, ei tietyistä alueista. Vuoteen 1864 saakka on ollut lainsäätäjän asettama lohkomiskielto, mutta kiirettä ei ole pidetty sen jälkeenkään. Antti Jääskön mukaantulo näyttää saaneen käyntiin jakotoimituksen, koska v. 1886 oli jo valmiina karttaluonnos. Isojako on pääosiltaan käyty Simossa jo 1700luvun lopulla, mutta on tässäkin jaossa luultavasti sen toimitustapaa sovellettu. Vuonna 1891 osakkaat ovat hyväksyneet jakokartan ja se on vahvistettu talvikäräjillä 1892. Onkalo on jaettu neljäksi osaksi omistusosuuksien mukaan. Noin 1/3 alkuperäisestä on Rno 1/1 A, Antti Jääskölle tullut palsta. Toinen samansuuruinen alue jäi Tuomaksen poika Pekalle, josta tuli Onkalon Rno 1/2 B isäntä. Viimeinen kolmannes meni kahtia Ylisuvantojen esiäidille, Elsa Greta Hutulle, käytännössä myös hänen pojalleen Hermannille ja miniälleen Saaralle. Sen numeroksi tuli Rno 1/3 C. Samankokoinen osa 1/4 D tuli Matti Onkalolle, joka oli Ikosten alkuperää ja Karhin Emman isä. Rajankäynnin seurauksena omistajien asumapaikat alkavat asettua paikoilleen menneisyyden tutkijan silmissä. Lienevätkö Onkaloa omistaneet perheet olleet erityisen sopuisia, vai erityisen riitaisia, vai pelkästäänkö suurpiirteisiä, kun rajalinjat taloryhmän tienoilla menevät miten sattuu. Rakennuksia on jäänyt naapureitten maalle ja jotkut niistä ovat jopa rajan päällä. Tilojen rajat ovat pysyneet samoina nyt jo 120 vuotta, eikä pihapiireissä olevia kömmähdyksiä ole korjattu. Harmit menevät kai niin tasan, ettei rajoille kannata tehdä mitään. Rajat pysyvät, mutta aika murentaa joskus rakennukset. Toinen erikoisuus on päätilaan rajoittumattomat erillispalstat, joita Onkalolla on ollut kaikkiaan kuusi. Ne on jaettu nauhamaisiksi suikaleiksi, vaikka ovat pinta-aloiltaan vain muutaman hehtaarin kokoisia. Erillispalstoista osa on ollut niittyinä ja laitumina, osa on metsää. Jotkut sijaitsevat hyvinkin kaukana päätilasta, esim. Simojoella molemmin puolin jokea. Myös muutaman kilometrin päässä päätiloista on kolmessa paikassa alkuperäisen Onkalon peruina olevia erillispalstoja. Kotipalstojen lisäksi lähitienoolla on meren rannassa Kanta-Onkalon perillistiloilla Pirttikari, Lassinranta, Sahkari, Nikinkari ja Pikku-Nikinkarin saari. Alue rajoittuu Kuivaniemen rajaan etelässä. Onkalonjärven alue on vanhan maantien itäpuolella, jossa ovat metsäpalstat kolmella vanhalla Onkalolla ja 1/2 B talolla vähän niittyjä. Simojoen pohjoispuolella, Alajokikylässä, on Jussa-Pekka niminen erillispalsta-alue, josta 1/2 B osakas on myynyt osuutensa ulkopuolisille. Eteläpuolella Hamarin kylässä ovat erillispalsta-alueet Kuolemanperä ja Laholainen. Näiden lisäksi uuden nelostien kahta puolta ovat erillismetsäpalstat Isosuo-nimisellä alueella. Monilla erillispalsta-alueilla on 1960-luvulle saakka käyty heinän teossa, niin kymmenien kilometrien päässä kotoa kuin merenrannalla ja saaressa.

Vuonna 1892 vahvistetut, neljään osaan jaetun Onkalon rajat. Tie mutkittelee palstojen halki. Erillispalstat ovat omina karttoinaan.

Onkalon omistajaperheet vakiintuvat

Kaikki neljä alkuperäisestä kruununtilasta muodostunutta Onkalon osaa ovat pysyneet samoilla suvuilla rajankäynnistä nykypäivään. Aitoa Pekka Tikkasen verta virtaa Ylisuvantojen suonissa. Nykyinen viljelijä Jussi Ylisuvanto on yhdeksättä sukupolvea alenevassa polvessa Tikkasen jälkeen, mutta tila on käynyt yhden sukupolven ajan poissa suvulta. Osuushan ostettiin takaisin Ikosten haaralta lyhytaikaisen omistajan Juho Jaakko Kakon kautta. Erkki Jakunaho, ns. Karhin tämänhetkinen omistaja, on Ikosten suvun katkeamattomassa ketjussa viidettä sukupolvea. Antti ja Veikko Onkalon tila ns. Arvonpuoli on niin ikään viidennellä polvella. Tuomas Kämärän jälkeen tulleitten tilallisten verisukulaisuus tosin on katkennut, koska mainittujen veljesten isä, Armas Onkalo, on adoptoitu. Ns. Valtenpuoli on tiloista uusin, sillä Antti Jääskön jälkeen nykyinen tilan haltija Lauri Onkalo on vasta kolmatta polvea.

Itsenäiset Onkalot ja niiden ensimmäiset isännät

Ylisuvanto eli Dagmarinpuoli

Rajankäyntien jälkeen neljä itsenäistä Onkaloa aloittaa uuden aikakauden tiloillaan. Kaikilla tiloilla on omat asuintalot, navetat ja muut rakennukset, joista suuri osa on vielä pystyssä tätä kirjoitettaessa. Talojen rakennusvuodet eivät ole kovin tarkasti tiedossa, mutta vanhin on luultavasti Ylisuvannon vanha asuinrakennus. Kurkihirrestä on löytynyt vuosiluku 1854, puovista vuosiluku 1856 ja riihestä 1858. Talon rakentajaa ei ole tiedossa. Se voi olla joko Jaakko Onkalo/Ikonen tai joku Tuomas Onkalo/Kämärän perheestä esim. Juho J Kakko. Asuinrakennusta on lyhennetty 1900-luvun alussa. Talojen jatkaminen ja lyhentäminen on ollut aika tavanomaista siihen aikaan. Hirsirakennus on voitu osittain jopa purkaa perinnönjakotilanteessa.

Tilan omistaja Elsa Greta Huttu tuli vanhoilla päivillään Onkaloon. Käytännössä tilan on ottanut haltuunsa ja käyttöönsä poika Herman Saara vaimonsa kanssa. Hermanni ja Saara ovat saaneet yhden tyttären, Dagmarin, joka otti miehekseen Matti Ylisuvannon Simojokivarresta. Ylisuvanto-niminen paikka on joen pohjoispuolella, lähellä Metsäpirtin tanssipaikkaa vielä nykyisinkin. Dagmarista tuli Onkalon paljon puhuttu ”grand-old-lady”. Dagmar oli rakenteeltaan raamikas ja toimintatavoiltaan ronskiotteinen nainen. Hänen tavaramerkkinsä oli kaiken aikaa hampaissa roikkuva piippu. Vanhat ihmiset kertoivat Dagmarin kiroilleen ja etsineen piippua toisinaan pitkän aikaa huomaamatta, että piippu oli hampaissa. Töissä hän oli aikaansaapa ja riski kuin mies ja emäntänä ehdoton perheenpää. Matti antoi perheelle nimen Ylisuvanto, mutta oli isäntänä enemmän kotivävyä muistuttava mies. Vuosisadan vaihteessa Mattikin oli monien naapureitten tavoin aikeissa lähteä Amerikkaan, mutta Dagmari pisti suitset leppäkantoon, kuten sanonta kuuluu. Niin jäi Matilta Amerikan reissu. Maila Romppaisen (Ylisuvanto) hallusta löytyvät mm. tiedot Matin passianomuksesta:

Matti Ylisuvannon jokea pitkin ”uittama” navetta näkyy 1850-luvulla rakennettujen puojin ja asuinrakennuksen välistä.

Passianomus Talonvävy Matti Aukusti Hermanninpoika Ylisuvanto eli Onkalo, Simon pitäjän Simonkylästä, synt. 10.05.1880, on esteetön saamaan lääninherra kuvernöörin passin matkustaakseen Ameriikkaan, jos ei sitä seikkaa lueta esteeksi, että hän viime vuonna elikkä asevelvollisuuskutsunnassa läsnä ei suostunut vetämään arpaa, vaan muiden saapuvilla olleiden asevelvollisuusiässä olevien nuorukaisten kanssa jätti kirjallisen vastalauseen toimitusta vastaan ja poistui kutsuntatilaisuudesta, todistan, kuin myöskin, että hän jättää seurakuntaan vaimonsa, joka kuitenkaan ei joudu paikkakunnan vaivaishoitohallituksen avustettavaksi. Simon piirin nimisniehen konttorissa maaliskuun 31 päivänä vuonna 1903, J Vuoria.

Matti Ylisuvannon kerrotaan tuoneen jokea pitkin uittamalla vielä nykyisinkin pystyssä olevan navetan hirret. Hirsilautta olisi tarinan mukaan hajonnut jokisuulla ja vedestä kerätty tavara kuljetettu rakennuspaikalle hevosilla. Dagmarille ja Matille syntyi kuusi lasta. Tytär Lyydia Maria, joka avioitui Otto Huhtaluukisen kanssa, Matias Herman, jota aikuisena sanottiin Herkoksi ja Aukusti Viljami, josta tuli seuraava isäntä. Lapsista kolme eli aikuiseksi, yksi kuoli alle kaksikymppisenä ja kaksi pienenä. Vuonna 1912 syntynyt Juho Einari kuoli 18-vuotiaana, 1914 syntynyt Senja Inkeri eli kaksi vuotiaaksi ja 1916 syntynyt Eevi Eveliina kuoli puolivuotiaana. Dagmarin karismaattisuudesta kertoo jotain se, että vanhat onkalonperäläiset sanovat paikkaa edelleen Dagmarin puoleksi. Dagmar kuoli leskenä paljon miestään myöhemmin.

Karhin Emman ja Roopen kotitalo lienee Ikosista polveutuvan Matti Onkalon rakentama. Asuinrakennuksen alkuperäinen ulkomuoto on säilytetty perusremontissa.

Matti Onkalon talo, tuleva Karhi

Matti oli Kuivaniemestä muuttaneen Juho Ikosen vanhin poika ja naimisissa Kaisa Pahnilan kanssa. Matti Onkalon tila oli pinta-alaltaan sama, kuin Dagmarin puolen. Ikosten osuus oli aluksi 1/3 Onkalo 22:sta, mutta Matille jäi lopulta puolet siitä, kun veli Jaakko luopui itselleen jääneestä puolikkaasta. Matille ja Kaisalle siunaantui lapsia kaikkiaan kymmenen. Kaksi on kuollut pienenä, neljä muuttanut Amerikkaan, yksi muuttanut Karunkiin, yksi kaatunut sodassa ja vanhin poika, Johan Matias kuollut aikuisena v. 1934 Simossa. Nuorin tytär, Emma Katariina avioitui Robert Karhisen kanssa. Matti Onkalosta ei ole jäänyt jälkipolville tarinoita tai luonnekuvauksia, mutta hänen pojastaan, Kaarle Eemelistä sitäkin enemmän, ja Karhin Emman ja Roopen elämäkerta olisi jo kokonaisen kirjan aihe.

Karhin talo on rakennettu luultavasti hiukan myöhemmin, kuin Ylisuvannon vanha puoli. Rakennusyyliltään talo poikkeaa siitä jonkin verran. Karhilla on ulkokuisti, ja ikkunaruutujako on erilainen kuin Ylisuvannolla. Karhin taloa ei luultavasti ole jatkettu eikä lyhennetty. Myös Karhin pihapiirissä on muita vanhoja rakennuksia kuten aitta, joka voi olla yhtä vanha kuin talo. Savusauna, joka oli nykyisen tien toisella puolella on valitettavasti palanut joskus 1960-luvulla. Rakentaja tai rakennuttaja on todennäköisesti ollut Matti Onkalo.

Ketsu

Kaarle Eemeli Matinpoika Onkalo oli kylän kuulu veijari. Hän veti ihmisiä huulesta hyväntahtoisesti, mitä nyt kaupunkilaisia vähän ronskimmin. Ketsu oli niin kova valehtelemaan, ettei häntä kukaan tuttu ottanut todesta. Myös hän oli yksi Amerikkaan lähtijä kuten monet sisarensa, mutta palasi kuitenkin takaisin Onkaloon. Uteliaat kotikylän miehet kyselivät Ketsulta:

”Oliko iso laiva, jolla matkustit?” Ketsu kertoi, että mennessä oli ihan tavallinen, mutta palatessa tulin niin suurella paatilla, että peräkannella oli niitty, jossa kasvoi ladonala siantakkua. Ladonala on niitty, jolta kertyy ladollinen heinää. Siantakku taas oli lyhytkasvuista luonnonheinää, jota ei enää koottu talteen, kun viljellyt heinälajit yleistyivät. Ketsun yksi tavaramerkki oli ainainen liioittelu. Kerran mies meni tohkeissaan pyörää taluttaen jokirannasta Huttulan perälle ja tielle päästyään kohtasi jonkun vastaantulijan. Huttulalaisen kysyessä, mihin se noin on kiire, etkö ennätä valehtelemaan, Ketsu sanoi, ettei ehdi. Kalastajat ovat tuoneet venelasteittain silakkaa Vasankarille ja täytyy ennättää hakea ennen kuin loppuvat. Mies otti pari juoksuaskelta ja hyppäsi pyörän selkään, ajoi Junekselle ja kehoitti talonväkeä seuraamaan tiellä syntyvää säpinää. ”Kattokaa ku Huttuset mennee ostaa silakoita.” Koko silakkajuttu pälkähti Ketsun päähän, eikä hän jättänyt käyttämättä tilaisuutta hyväkseen. Ketsu kokeili myös erämatkailua Onkalonperällä. Hänen silmäänsä oli sattunut jossain Heikkilänkankaan metsässä karhunpesän näköinen juurakko tai mätäs. Ei kun toimeen. Ketsu hankki Kemistä kolmen hengen metsästäjäporukan, jolle myi karhunkierroksen. Karhujahti oli sovittu sunnuntaipäiväksi. Ketsu oli hiihtänyt valmiiksi ladun, joka kierteli mutkaista reittiä ”karhunpesän” lähistöön. Metsästäjät seurasivat ”eräopasta” henkeään pidätellen, kunnes kohde oli näköpiirissä. Ketsu sanoi menevänsä pesän toiselle puolelle ja hätistävänsä karhun ulos, jotta erämiehet saavat sen teilata. Ketsu tunsi maaston ja oli suunnitellut reitin livistää paikalta. Erämiehet odottivat karhun ulostuloa tuntikausia, mutta lopulta tajusivat tulleensa huijatuiksi. Sillä välin Ketsu oli palannut kotiin, ja kaiken varalta piiloutunut heinälatoon, joka on vieläkin vainion laidassa tien toisella puolen talosta katsoen. Karhunkaatajat kyselivät turhaan eräoppaan perään ja arvasivatkin, ettei hän ole tavattavissa. Jahtimatkasta piti ottaa irti se mikä oli mahdollista, ja se tarkoitti kaatoviinoja. Pikku maistissa joku hoksasi, että kiväärit olisi syytä kohdistaa. Vietiin pilkka vainion laidassa olevan ladon seinään, totta kai saman ladon, jossa Ketsu oli piilossa. Huijatut karhunkaatajat olivat vahingossa maksaa potut pottuina, mutta kaikesta selviävä jäynämies onnistui ryömimään pakoon kivääritulen alta. Ketsu ei ollut kovin innokas ryskätöihin ja esiintyi arkipäivisinkin herraskaisesti pukeutuneena. Miltä lie herrasmies näyttänyt heinälatokohtauksen jälkeen.

Pekka Onkalon talo, tuleva Arvonpuoli

Pekka Tuomaksenpoika Onkalo jäi toisen isomman Onkalon isännäksi, kun hänen veljensä Jaako myi oman osuutensa Antti Jääskölle. Tuomaksella ja Kaisalla on ollut lapsia, sekä tyttöjä että poikia kaikkiaan kahdeksan. Kaisalla näyttää olleen yksi tytär valmiina ennen avioliittoa Tuomaksen kanssa. Tilan siirto Pekalle ja Jaakolle on tapahtunut suoraan vanhemmilta, todennäköisesti kauppakirjalla. Tila oli kooltaan naapureihin nähden jakamisen jälkeenkin kaksinkertainen, siis 1/3 alkuperäistä Onkalo 22:sta. Pekka oli perheen kuopus ja jälkipolvien kertoman mukaan liikkuvainen luonteeltaan. Nykyiset tilan omistajat ovat kertoneet lukeneensa vanhoja pienisummaisia velkakirjoja, joita Pekka on siellä täällä kulkiessaan kirjoitellut. Hoitanut hän kyllä velkansa on, koska velkakirjat ovat päätyneet hänen omiin arkistoihinsa. Perä-Pohjolainen nimisessä sanomalehdessä 13.04.1898 oli pieni ilmoitus, joka kuului näin:

Tämän kuun 10 pnä olen löytänyt Simojoen ja Onkalon talon väliltä yhden saukon nahka-lakin, jonka omistaja saapi periä, tämän kuulutuksen ym. Maksettuaan.

Pekka Onkalo Simojoki, Ylipäänkylä.

Monessa osassa rakennettu ja osittain purettu Tuomas Onkalon aikainen ”Arvonpuoli” oli viimeisten sukupolvien aikana tässä muodossa.

Suoraselkäinen mies Pekka on ollut kun on vaivautunut laittamaan ilmoituksen lehteen. Toki saukonnahkalakki on varmaan ollut sen väärti omistajalleen. Ilmoituksesta käy ilmi, että mies on asustellut Ylipäässä, eikä Onkalossa, jossa hänellä on ollut vaimo Martta (o.s. Huttu) ja ainakin kolme lasta. Arvo Akseli, josta tuli seuraava isäntä tilalle, syntyi 1894. Pekan lapsista Amerikkaan muuttivat tytär Hilda Maria ja poika Thomas Ulrik. Talo ja pihapiiri, jota myöhemmin kutsuttiin Arvon Puoleksi, ei ole enää miltään osin alkuperäisessä mallissaan. Viimeksi purettu pitkä asuinrakennus oli aikanaan tehty monessa vaiheessa. Sitä on jatkettu ja lyhennetty. Purkutilanteessa hirsistä löytyi useita vuosilukuja, joka kertoo, että taloa oli tehty useamman sukupolven aikana. Siitäkään ei ole varmuutta, onko ensimmäinen osa talosta siirretty paikalle muualta. Vanhin löytynyt vuosiluku on paljon aikaisemmalta ajalta, mitä Tuomas Onkalo/Kämärän tulo paikalle. Rakennustyyliltään talo noudatteli samoja linjoja, kuin muutkin Onkalonperän 1800-luvun rakennukset. Sotien jälkeisen ajan koko komea rakennus oli yhtenäisen näköinen ulospäin, koska se oli kauniisti vaakalaudoituksella ulkovuorattu. Sisätiloista kaikki osat eivät olleet käytössä ainakaan talvisin. Talossa on todennäköisesti jossain vaiheessa asunut useampia perheitä. Pihapiiristä on aiemmin jo purettu pienempi asuinrakennus, joka oletettavasti oli vanhempi, kuin viimeksi purettu suuri rakennus. Tämä purettu hirsirakennus pystytettiin Simonkylän Metsästysseuran majaksi Syvälahdenjärven eteläpäähän, jossa se paloi poroksi jonkun porukan saunomisen seurauksena.

Antti Jääskön Onkalo, tuleva Valtenpuoli

Antti oli kaikesta päätellen tarmokas, määrätietoinen ja osaava isäntä. Tuskin on kovin väärässä arvatessaan, että Antti pani jakotoimituksen jalalle heti tultuaan Onkaloon. Arvelun tukena on kertomus hänen ensimmäisestä kesästään Onkalossa. Ennen viljelykautta muitten osakkaitten kanssa oli sovittu kuka mitäkin sarkaa viljelee, kuten ennenkin oli ollut tapana. Heinänteon jälkeen Antti oli nähnyt naapurin niittävän pyörtänöitä, siis pientareita, hänen viljelemiltään saroilta. Antti oli puuttunut asiaan ja kummastellut naapurin touhua. Tämä vastasi, ettei ole ollut mitään sopimusta pyörtänöistä, vain saroista oli sovittu. Tältä rupeamalta Antti Jääskö oli lähtenyt Ouluun maanmittarin luo ja pannut lohkomisen Onkalo 22:ssa käyntiin.

Miehen kerrotaan olleen taitava timpuri ja nikkari. Hänen käsissään syntyivät veneet, hevosreet ja lohirysät. Lohen kalastus oli Jääskölle tuttu asia jo Kuivaniemestä. Antti on Onkaloon tultuaankin pysynyt osakkaana kuivalaisten kalastusporukassa, jolla rysäpaikat ovat olleet Ryöskärinkallan vesillä. Ennen uutta asuinrakennusta perhe on asunut punaisessa talossa, joka on lähempänä nykyistä tietä. Talon rakentaja on muitten Onkaloitten tapaan tuntematon. Se on ollut luultavasti Tuomaksen suvun jäsenten entinen talo. Valitettavasti tilan yhteisomistuksen takia kunkin osakkaan asuintalot on lähes mahdoton määritellä ilman kertomatietoa. Onkalon vanhalla puolella on heti kuistin jälkeen iso pirtti, jossa on valtavan suuri, vanhan tyylinen muuri, siis tulisija. Pirtin läpi mentäessä tullaan tilaan, joka on ollut ruokailuhuone ja sen takana edelleen pieni keittiö, ikään kuin muurin takana. Hirsinen rakennus on muuten suorassa, mutta lattiat viettävät pahasti. Sisustuksessa ei ole käytetty maalia tai muita synteettisiä aineita muualla kuin ikkunan puitteissa. Muut pinnan ovat pelkällä puulla, mutta keittiön seinät ja katto on käsitelty kalkkimaalilla.

Onkalon vanhalla puolella on myös muista taloista poikkeavaa historiaa. Ennen Jääsköjä talossa on pidetty jonkin sorttista kestikievaria. Tiettävästi talossa ei ole majoitettu matkamiehiä ammattimaisesti, mutta siinä on ollut rahtija postihevosten pysähdysja huoltopaikka. Talossa on ruokittu ja juotettu hevoset ja hevosmiehet. Kuten tapana on ollut, on talossa tarjoiltu kuumia toteja viluisille rahtareille. Eikä anniskelua ole rahtareihin rajattu, sillä kertoman mukaan Simon silloinen kirkkoherra Johan Keckman olisi saanut niin kovaa teetä, että häntä on pitänyt kahta puolta tukea rekeen saatettaessa. Viinan myynti ja tarjoilu on ollut luvatonta, mikä on saanut virkavallan aika ajoin höristelemään korviaan. Liiketoiminta on kannattanut, kun ainakin perimätiedon mukaan yrittäjä on lähtenyt talosta rahapohjalla ja muuttanut Amerikkaan. Rahaa on tullut ainakin talon myynnistä Antti Jääskölle. Kievarin pitäjä ei ole ollut Onkaloitten sukua eikä nimestäkään ole varmaa tietoa. Toiminta on loppunut siinä vaiheessa kun Jääsköt ovat ostaneet rakennuksen.

Kievarinakin toiminut Valtenpuolen vanharakennus on ollut kesäpuolena noin 100 vuoden ajan. Antti Jääskö/Onkalon rakentama talo on ollut valmistumisestaan asti kylän komein.

Antti Jääskö ryhtyi heti miten Onkaloon päästyään suunnittelemaan uutta taloa. Hän oli Oulussa käydessään matkan varrella nähnyt komean lasikuistisen talon ja piirtänyt siitä kuvan paikan päällä, eikä muita piirustuksia tiedetä olevan. Yhtenä joulun tienoona oli sattunut tapaninpäivänä poikkeuksellisen hyvä rekikeli, ja Antilla oli tukinajo keskeytynyt jouluun. Mies ei malttanut pysyä pirtissä, vaan laittoi hevosen reen eteen ja ryhtyi puunajoon. Sen ajan tapoihin kuulumaton työnteko juhlapyhänä kantautui kylille, ja Antti sai nuhteet itseltään kirkkoherralta. Talo valmistui v. 1902 ja on edelleen käytössä ja kunnossa. Tässä rakennuksessa on kokoa ja näköä. Korkeudeltaan se on kaksikerroksinen, vaikkakaan yläkerrassa ei koskaan ole ollut lämpimiä tiloja. Myös tässä talossa on ns. ylimääräinen sali, jota ei ole talvisin lämmitetty. Suuresta runsaslasisesta kuistista on sisäänkäynti pirttiin ja toinen sisäänkäynti saliin. Onkalon talo ei ollut Antille ensimmäinen rakennustyö. Kuivaniemen Pohjoisrannalla on edelleen pystyssä hänen rakentamansa Jääskön talo.

Antti Onkalolla oli seitsemän lasta. Kaksi poikaa, Emil ja Hannes menivät Amerikkaan. Emil tuli takaisin jalkapuolena, loukkaannuttuaan jossain junaseikkailussa. Hän rakensi itselleen Kuivaniemeen mökin, joka on hänen kuoltuaan siirtynyt Eero Onkalolle, Valte-veljen pojalle. Hannes, toinen Amerikkaan menijä jäi sille reissulleen ja kuoli 1966. Hänet löydettiin menehtyneenä omasta veneestään. Veli-Waldemar, Valte, oli Antin jälkeen Onkalon isäntä. Hän on ostanut osuudet siskoltansa Lyydia Onkalolta, Jenni Väätäjältä ja hänen mieheltänsä Alfridilta, Hilma Kyröläiseltä ja hänen mieheltänsä Aatelta. Vielä yhtenä myyjänä on ollut sisarusten isä Antti Wilho. Alkuperäinen Anders Wilhelmin nimi on paperillakin muokkautunut suomenkielen mukaiseksi. Valte on saanut ensimmäisen lainhuudon tilaan 13.11.1930. Lainhuuto on aina annettu kolmilla peräkkäisillä käräjillä, ennen kuin omistus on saanut lainvoiman.

Kylän muut talot, torpat ja mäkituvat 1800-luvun lopulta alkaen

Vuosisadan vaihteessa Onkalonperä oli jo täydellinen kylä. Siihen kuului niin talollisia, torppareita kuin mökkiläisiäkin eli mäkitupalaisia. Kylälle olivat muodostuneet toimivat vuorovaikutussuhteet ja talojen keskeiset tehtäväjaot. Ainakin tiedetään kylällä olleen sepän, teurastajan, ketun pyytäjän ja timpereitä useampia. Ainakin yksi kansanparantaja on myös tiedossa. Täyttä toimeentuloa mainitut erikoistaidot tuskin ovat kenellekään antaneet. Maanviljelys lienee ollut ainut varsinainen pääelinkeino, mutta vuosisadan vaihteessa kylällä myös asui useita perheitä, joitten toimeentulo tuli palkkatöistä. Töissä on käyty Vasankarin ja Kallion sahalla, uitossa ja tietysti metsätöissä. Maataloutta ovat tässä vaiheessa harjoittaneet jo muutkin kuin Onkalot ja heidän torpparinsa. Pienimuotoista kotitarveviljelyä on ollut joka ikisessä töllissä, mutta myös ammattimaisempaa viljelyä on harjoitettu. Joen toiselta puolelta on Onkalon perälle tullut ainakin Heikkilän Heikki ja Huttulan Hermanni. Molemmat olivat maatalojen poikia kotikylältään.

Onkalossa on ollut jo1800-luvulla vähintään yhtä paljon muita kuin tilallisten omia asuinrakennuksia. Torpparit ovat olleet lähes poikkeuksetta tilallisten jälkeläisiä perheineen. Viljellyn maan käytöstä on vaikea saada selkoa, kun maa on ollut jakamattomana vain kantatiloille rekisteröitynä. Yleisesti näitä sukulaistorppareita pidetään sosiaaliselta asemaltaan parempina kuin vieraitten maita viljelleitä. Taksvärkkivelvoitetta tuskin on sovellettu. Onkalonperällä on ollut myös mäkitupia, mökkejä-ilman-viljelystä. Siitä ei ole tietoa onko niitä ollut Onkalon tilan mailla. Rakennusten pohjia näkyy vielä monessa paikassa, ja monista tölleistä on epätarkkaa kertomatietoa. Yksi sukulaistorppari oli Tuomas Onkalon vävy Juho Jaakko Kakko Anna-vaimonsa kanssa. Monissa torpissa asuvien naisihmisten siviilisäädyksi on merkitty leski, tai itsellisen leski. Itsellisten asumukset ovat usein olleet maattomia mökkejä. Henkilöt, joilla on ollut joku ammatti, ovat usein rakentaneet mökin joko tilallisten tai jakokunnan yhteismaille. Torpat ja mäkituvat eivät ole maarekisterissä itsenäisinä yksiköinä. Kirkonkirjoissa niitten asukkaat ovat sekä omilla tietokorteilla, että päätilojen korteilla. Siksi niistä on vaikea luoda kokonaiskuvaa ja jopa rakennusten paikkoja on vaikea määritellä ilman kertomatietoa. Toivela nimistä taloa, Luusin ja Onkalon Valtenpuolen välissä, ovat vanhat kyläläiset sanoneet joskus Hannilaksi. Talo on ollut tyypillinenmäkitupa, joka on rakennettu Simonkylän jakokunnan yhteismaalle. Vuonna 1932 sairaanhoitaja Lydia Onkalo osti talon vapaaehtoisessa huutokaupassa Eino Robert ja Ida Parpalalta. Eino Robertin isä on ollut Jaakko Heikinpoika Parpala ja äiti Maria omaa sukua Hannila. Marian isä Heikki Hannila lienee rakentanut vävynsä kanssa talon 1800-luvun lopussa. Eino Robert on siten ollut jo kolmannen polven asukas Toivelassa. Hänen tiedetään muuttaneen perheineen Onkalonperältä Tainijoelle. Lydia Onkalo lunasti maapohjan jakokunnalta v. 1936. Mainittakoon, että jakokuntaa oli edustamassa kunnallisneuvos Åke Filpus. Talon omistavat nykyisin Paavo ja Rauha Onkalo. Talon remontin yhteydessä löytyi suuri määrä arvokasta arkistomateriaalia, mm. kauppakirjat ja niihin liittyvät muut asiakirjat. Myös yhdellä ensimmäisten Onkaloitten naisleskellä näyttää olleen mäkitupa 1800-luvun puolivälissä. Monet myöhemmin yksityistetyt vielä pystyssä olevat mökit ovat oleet alun perin torppia tai mäkitupia.

Varsin mystinen torppa on ns. Lustigin mökki. Sillä on ollut niin monet vaiheet ja useat asukkaat, että alkuperä on kadonnut muistitiedosta. Todennäköisesti mökki on rakennettu ruotusotilas Juho Simpsonin/Simson asunnoksi Ruotsin vallan ajan lopussa. Onkalossa vävynä ja osaomistajanakin oli Heikki Juhonpoika Onkalo eli Simpson. Puoliso oli Tikkasen haaran Anna Eerikintytär. Tapaukseen sopii Parpalan ruotu n 108, johon ovat kuuluneet Juho Parpala, Matti Anttila, Juho ja Matti Penttilä, Lauri Kekonen, Heikki ja Pekka Marttila, Pekka Ruikka, Juho Knihtilä ja Tuomas Niilonpoika, jonka muuta sukunimeä ei ole tiedossa. (Parpalan ruodun tiedot Riitta Antinojan yksityisarkistosta). Lustigin mökki ei ole enää pystyssä, mutta paikka on se, jossa Leo Pahnilan perhe asuu. Tontilla on nyt uudehko talo. Vanha Lustigin mökki purettiin kun sen viimeinen asukas, Knihti-Oskari, alias Kalmakoski, kuoli 1970-luvulla. Mökillä ei ollut oikein omistajaa, mutta kunta sitä vuokraili. Maan omisti manttaalitilojen yhteismaanhaltija jakokunta. Mökissä oli vielä sotien jälkeenkin useita melko lyhytaikaisia vuokralaisia mm. Holmgrenit, Teräkset ja Hilja Veska niminen leski, jolla oli myös lapsia. 1950-luvun alkupuolella Teräs nimisen asukkaan toimesta mökin ulkonäkö muuttui aika tavalla, joten alkuperäisessä muodossa ei monikaan voi mökkiä muistaa. Mielenkiintoinen nimi on tämä Lustig. Vaikka se onkin yksi Ruotsin vallan aikainen ruotusotilasnimi, tässä yhteydessä kysymys lienee vain sattumasta. Tiedossa on, että Abraham Lustig niminen asukas on ollut mökissä 1800-luvulla. Abrahamilla on ollut iso lapsilauma, pääasiassa tyttöjä. Viimeinen Lustig mökissä on ollut nimeltään Herman. Joittenkin tietojen mukaan Lustigit ovat tulleet sen nimisinä muualta, mutta silti mökkiin liittyy viitteitä sotilastorpasta. Simonkylällä yksi ruotutorppa on paikannettu Majalan vainio nimiseen paikkaan. Sellaista ei ole löytynyt, mutta kyseisen mökin luona on Maijalan vainio, joka kuuluu Valtenpuolen maihin. Seikka mikä lisää arvailuja sotilastorpan suuntaan on löydöt taloa purettaessa. Silminnäkijä sanoo mökin kellarista löytyneen ikivanhoja tuliaseen osia ja lähes kokonaisia aseita. Niin, ja vielä vähän epätieteellinen väite, että nimi on enne. Kuinka ollakaan, viimeinen asukas, vaikkakin aika epäsotilaallinen, oli nimeltään Knihti, hassunkurinen sattuma.

Luotsi Nils August karsikon perheelleen rakentama talo Luusi on jo viidennen sukupolven asuntona.

Itsellistalo Luusi

Luultavasti vanhin itsellistalo Onkalonperällä on Luusi. Merimies Nils August Karsikko, joka oli avioitunut Simonkyläkäisen Ulrika Marttilan kanssa, muutti Onkaloon luultavasti Pahnilasta tai Vuolevilta, jossa perhe asui jonkin sortin hyyryläisinä. Nils August oli ns. isätön lapsi, Marianpoika, mutta sukunimi Karsikko oli luultavasti annettu syntymäpaikan mukaan Maksniemessä. Nils Karsikon perheen ensimmäiset rippikirjatiedot ovat Pahniala n:o 3 tilan rippikortilla, johon on merkitty lisäviitteenä ammatti ja asuinpaikka Onkalo, sekä tieto siitä, että asumamuoto on mäkitupalainen. Muuta nimitystä ei ole tunnettu, sillä sana omakotitalo ei ole tuolloin ollut vielä käytössä. Karsikon tarkka tuloaika ei selviä, mutta perheellä on ollut Onkalossa neljä lasta, jotka ovat syntyneet v. 1859, -62, -65 ja -69. Rippikirjan merkinnät ovat ajalta 1861-1871. Sen jälkeen syntyi vielä tytär Jenny Madleena, v. 1873. Jenny meni aikanaan naimisiin Matias August Pahnilan kanssa ja tälle pariskunnalle syntyivät pojat Niilo ja Helmeri. Pian Onkaloon tulon jälkeen Karsikko on saanut luotsin viran, joka näkyy jo hänen omalla rippikortillaan. Tästä tulee talon nimi Luusi eli ruotsiksi ”lots” (luuts). Usein epäiltiin viereisen torpan Lustigin olevan nimen alkuperä, mutta todellakin ne ovat kaksi eri nimeä ja kaksi eri taloa.

Nils August Karsikko, ehkä kutsumanimeltään Niilo, rakensi paikalle komean peräpohjalaistyylisen talon, jossa on monia kauniita yksityiskohtia julkisivuilla. Museovirasto on tehnyt Luusista ns. kohdeinventoinnin ja merkinnyt mm. seuraavaa: Talo on rakennettu 1860-1870. Rakennusmateriaali on hirsi ja perustus lohkokivestä. Lisäksi inventoija on maininnut erikoisesta räystäsrakenteesta. Räystään alusta on laudoitettu umpeen vastasuuntaan katon lappeeseen nähden. Inventoija on merkinnyt katoksi konesaumatun peltin, joka on jälkiasennus. Alkuperäinen on ollut luultavasti pärekatto. Pihapiirissä on useita vanhoja rakennuksia mm. aitta, josta on löytynyt vuosiluku 1876. Vanha ulkosauna ei liene paljon uudempi. Päärakennuksen ulkokuorta on ehos- tettu uudella ulkovuorauksella, jonka vaakapaneli on laitettu 1970-luvulla.

Parpala, Heikkilä ja Kauppilan mökki

Heikkilän päärakennus on aivan tien poskessa jyrkässä, järveenpäin viettävässä rinteessä.

Alkuperäisen Simonkylän Parpalan maalle rakennettu torppa, myöhemminkin Parpala, näyttää olevan näistä kolmesta talosta vanhin. Torpan on luultavasti rakentanut Lauri Laurinpoika Huttu, joka on elänyt siinä torpparina. Tällä on ollut mm. tytär Anna Kreeta ja poika Pekka. Joen toiselta puolen on tullut Heikki Heikkilä niminen nuorimies ja ottanut vaimoksi Anna Kreeta Hutun Parpalan torpasta. Kreetan veli, Pekka Huttu on 1900-luvun alkupuolella ottanut vaimon Nikkilästä ja siirtynyt Nikkiläänn Ala-Nikkilän tilan isännäksi1930-luvulla. Pekan ja vaimon Niikin jälkeläisiä on kaksi tytärtä ja poika vielä keskuudessamme tätä kirjoitettaessa. Pekan jälkeen torppaan on tullut Emil Edward Parpala, joka ei ole ollut sukua alkuperäisille Simon Parpaloille. Eemin isoisä on ollut Johan Eliaksen poika Huttula ja isä Juho Parpala. Sukunimi on muuttunut Parpalaksi tilan mukaan, jossa perhe on asunut Simonkylällä. Parpalan tila on sukupolvien vaihtuessa avioliiton kautta muuttunut Eskolaksi, mikä se on alkuaankin ollut jo 1600-luvulla. Nimi saa alkunsa tilallisen etunimestä Eskil. Emil Edward Parpala on tullut Onkalonperällä olevaan Eskolan torppaan, jolle on määritelty tontti, ilman viljelysmaata. Vain tienvieressä oleva perunamaa kuuluu n. 2500 m²:n tonttiin. Parpa-Eemi on siis muuttanut sukunsa jo ennen asuttamaan tölliin. Mökki on alun perin ollut pieni hirsinen rakennus, jossa tilaa on ollut tuskin enempää kuin 30-40 m², tupa ja kamari. Rakennusvuotta ei ole tiedossa, mutta mökki on selvästi vanhempi kuin Heikkilä. Parpala oli ennen nykyistä olomuotoaan harmaa, maalaamaton tölli.

Heikki Heikkilä on asettunut asumaan paikkaan, joka on vastapäätä Parpalaa, tien ja järven välissä. Järven nimeksi on tullut Heikkilän järvi ja sitä sanottiin myöhemmin Heikinpaikan järveksi. Luonnon muodostelmana järvi on Simojokisuun tulvahaara, mutta, siinä on vettä ympäri vuoden. Asuinrakennus on niin lähellä tietä, että viisikymmentä luvulla aura-auto rikkoi siitä joskus ikkunoita. Talosta saa ulkoapäin katsottuna vaikutelman, että se kapenee ylhäältä alaspäin. Kyseessä ei ole mittavirhe eikä näköharha, vaan tarkkaan harkittu rakennustekninen tarkoituksenmukaisuus. Talo on rakennettu ennen 1900-luvun vaihdetta ja on hirsirakenteinen. Tämäkin talo on rakennettu Eskolan, siis vanhan Parpalan maalle. Talon rakentajasta ei ole dokumentoitua tietoa, mutta ajallisesti se sopii Heikki Heikkilän kylälle muuttoaikoihin. Aluksi Heikinpaikka on joka tapauksessa ollut Parpala/Eskolan torppa. Heikin sukunimi on ollut Heikkilä jo ennen tälle paikalle tuloa. Heikin isä on ottanut nimen käyttöön muutettuaan Pahnilasta Heikkilään joen länsipuolella. Heikkilän Heikillä on ollut sivuelinkeinona porotalous. Tokan suuruutta ei taida löytyä arkistoista. Luultavasti poronhoito on ollut merkittävää, koska mies on saanut korkonimen ”Poroheikki”, jota syystä tai toisesta pidettiin vähän pilkkanimenäkin. Heikkilä on hankkinut myös omaa maata Heikinpaikan läheltä. Palsta on pihapiiristä etelään päin, maantiestä jokeen saakka ja järvi siinä välissä, yhteensä muutama hehtaari. Heikkilä on luultavasti viljellyt talonsa ympärillä myös vuokramaita alusta asti. Talon alla olevan maan lisäksi tienvarressa talon oikealla puolen oleva pelto on Eskolan maata. Heikin jälkeen taloa on pitänyt naimaton tytär Maija Heikkilä, oikealta etunimeltään Maria Amalia. Heikin-Maijalla ei ollut lapsia ja tila on ollut lomakäytössä hänen jälkeensä muulla suvulla. Vuoden 2012 lopussa Heikinpaikka oli jakamattomana kuolinpesänä ja rakennukset ilman käyttäjää. Suvun nuorempi polvi on rakentanut useampia kesämökkejä sekä joen että Heikinpaikanjärven rantaan, tonteille, jotka on erotettu Heikkilän maasta.

Niin ikään Eskolan maalla oli Kauppilan mökki, jolla ei ollut myöskään mitään muuta maata kuin tontti. Kauppilan asuinrakennus on ollut luultavasti hiukan uudempi, kuin Parpala. Päältäpäin Kauppila oli valmiimmaksi rakennettu, laudoitettu ja maalattu. Tämän rakennuksen tekijä on melkoisella varmuudella Jaakko kauppila, joka oli ammatiltaan timpuri ja hyvänä ammattimiehenä tunnettu. Kauppi-Annan mökiksi rakennusta kutsuttiin myöhemmin, kun Anna leskeytyi ja isäntä unohtui ihmisten mielistä. Anna meni myöhemmin uusiin naimisiin, mutta mökki pysyi Kauppi-Annan mökkinä. Anna toinen mies oli nimeltään Iikka Pirttikangas ja hän kuoli ennen Annaa. Rakennus lahoi ja luhistui paikalleen asukkaitten kuoltua. Parpalan talo sen sijaan on kopillaan, kunnostettuna ja lomakäytössä. Nykyinen omistaja on Parpa-Eemin puolison, Signen tyttären tyttären tytär perheineen. Parpalan alkuperäisestä mökistä ei ole nykyisessä muodossa näkyvissä mitään 60-luvulla tehdyn remontin jälkeen. Parpalan mökille on erotettu ja lainhuudatettu oma n. 2500 m² tontti.

Vanhan Simonkylän Parpalan tila näyttää olleen 1700-luvun alussa Eskola niminen, jolloin Isäntänä on ollut Matti Matinpoika Eskola. Eskola-nimi talolle lienee tullut ja paljon ennen. Taloon on tullut ulkopuolelta Juho Juhonpoika Tervolasta kotoisin olleen vaimonsa Liisan kanssa n. 1725. Vaimo on ollut omaa sukua Ruikka. Tilan nimenä näkyy Parpala-Eskola, mutta ei ole varmuutta kenen mukana Parpala-nimi on tullut. Tilan asukkaina ja omistajina on jossain vaiheessa ollut myös Heikkilä-nimisiä. Nykyinen Eskolan tila on joka tapauksessa suurimmaksi osaksi sama kuin vanha Parpala, josta näkyvänä muistona on vielä keltainen Ranta-Hanhivaaran talo.

Mikkosenmatin ja Olgan mökki, ent. Kekosen torppa

Heikinpaikan järven eteläpään kohdalla, nurkittain vastapäätä Lustigin mökkiä ja lähellä tietä oli matala hirsirakennus, jonka rakentamisaika on ollut 1800-luvun puolen välin tienoilla. Pihapiiriin kuului pieni navetta ja ulkorakennus, jonka toisessa päässä oli ns. kesätupa. Tila, jonka maalle talo on tehty oli rakentamisaikaan nimeltään Kekonen. Kekosen päätila oli Simonkylällä ja on edelleenkin. Tila tunnetaan Juneksena, mutta nimi on tullut avioliiton kautta, kun Kekosen tytär ja Junes niminen mies menivät yhteen. Kuten nykyisin Onkalonperäläiset tietävät, kyseinen paikka Onkalossa on Juneksen maata. Onkalossa oli 1800-luvun loppupuolella mäkitupalainen, jonka nimi oli Johan Mattsson, eli Johan Matinpoika Kekonen. Hän oli syntynyt v. 1819 samoin kuin hänen vaimonsakin Brita Magdaleena. Johan Matinpoika on kuollut 1884, mutta leski Brita Jaakontytär o.s. Marttila on asunut talossa vuoteen 1898 saakka. Juuri tämä mökki oli Kekosen mäkitupa ja Johan ja Brita Kekonen sen ensimmäiset asukkaat. Johan Kekonen polveutuu Tikkanen/Onkaloista. Pekka Tikkasen tytär Margareta on avioitunut Matti Matinpoika Kekosen kanssa, jonka saman niminen poika on saanut seitsemän muun lapsen joukossa pojan Johan. Pariskunta on mennyt naimisiin 1842 ja heille on syntynyt vain yksi lapsi, Anna Margareta, joka oli kuollut ennen vanhempiaan. Kekosten jälkeen talo on mahdollisesti ollut jonkin aikaa tyhjillään. Mäkitupa alkoi elää tilasta erillistä omaa elämäänsä siinä vaiheessa kun se myytiin suvun ulkopuolelle. Matti Mikkonen on ostanut mökin v. 1920. Kekosen tilasta on muodostettu v. 1933 Koskela niminen tila, joka ei ole täsmälleen sama, kuin Kekosen erillispalsta Onkalossa, vaan siihen on yhdistetty osia mm. Parpalan tilasta. Matti Mikkosen puoliso Olga oli tyttönimeltään Kuivas ja syntyisin Kuivaniemestä. Matti on ollut sahatyömiehenä ainakin Kallion Sahalla vakituisena työkaverinaan oma hevonen. Hevostyövoima on ollut niissä olosuhteissa käyttökelpoista, sillä moottorikaluston käyttö on ollut saaressa vaikeaa. Matti Mikkonen kuoli tapaturmaisesti. Hän hukkui kalastusreissullaan merellä. Matilla ja Olgalla oli Helge niminen poika ja tytär Hilma, joista Helge kaatui sodassa. Tytär avioitui Matti Hepolan kanssa ja heidän poikiaan ovat v. 1933 syntynyt Olavi ja 38 syntynyt Oiva. Matin kuoltua Olga meni toisiin naimisiin Juho Väyrysen kanssa ja kuoli ennen Jussia yli kahdeksan kymppisenä. Jussi eli 95-vuotiaaksi.

Juho Väyrysen tarina

Väyryset ovat muuttaneet Simoon Pulkkilan, nykyisen Siikalatvan Vornan kylästä, jossa Jussi on syntynyt v. 1880. Hän lähti jo 17-vuotiaana Lapin savotoille. Juho Väyrynen aloitti simolaisuutensa Pekkalan talon renkinä Viantiellä. Vaimo löytyi Viantiejoelta Puutteen tilalta ja vihillä käytiin 1907. Pari vuotta tämän jälkeen Väyryset saivat Viantiejoen Pihlajaojalta kruunun metsätorpan paikan. Rakennukset nousivat ripeästi ja pian tiilinavetassa oli viisi lehmää ja lammas.

Peltoa raivattiin vuokraehtojen mukainen pienimäärä, joka käytettiin tehokkaasti. Jussi on ollut aikaansa edelle ja panostanut niukalla maapinta-alalla vihannesten viljelyyn. Liekö Jussin poika Eemeli saanut kotoaan kipinän vihannestarhuriksi. Hänhän on erikoistunut Keminmaalla vihannesviljelyssä hyvin pitkälle. Karjaa Juho Väyrysellä oli 1930-luvun lopussa jo 10 lehmää, 2 hevosta, sikoja ja emakoita. Myös pellavan viljelyssä Jussi on menestynyt esimerkillisesti. Tunnustuksena uutterasta ja menestyksekkäästä viljelyja raivaustyöstä Väyrynen on saanut v. 1924 Maatalousseurojen hopeisen muistorahan. Jussin lapsetkin menestyivät kukin omissa ammateissaan. Kaikkiaan perheessä oli seitsemän lasta. Joukossa on mm. pankinjohtajia ja maatalousneuvojia sekä yksi puutarhayrittäjä, jonka poika poliitikko Paavo Väyrynen on. Yksi veljeksistä jäi viljelemään Jussin jälkeen Pihlajaojan kotitilaa sen jälkeen, kun Jussi jäi leskeksi ja muutti Onkalonperälle Olgan puolisoksi.

Juho Väyrysellä oli merkittävä poliittisten luottamustointen ura. Ensimmäisen kerran hänestä on tullut kunnan valtuutettu 1919. Luottamustointa jatkui vuoteen 1930 saakka. Silloin ns. kommunistilain nojalla Jussi ja kaksi muuta valtuutettua erotettiin valtuustosta. Vuoden 1937 vaaleissa Väyrynen oli ehdolla ”Ei-kalastajain, työväestön ja palkannauttijain vaaliliitossa ja meni läpi. 1947 vaaliliiton nimi oli ”Pienviljelijät ja palkkatyöläiset”. Viimeisen kerran Jussi oli valtuutettuna 1950-1953, Skdl :n eli ”Kansandemokraattien” valtuustoryhmässä. (Tiedot Juho Väyrysestä ja hänen poliittisesta elämästään ovat Paavo Väyrysen kirjasta Eemeli Väyrysen vuosisata) Kirjassa pojan poika arvelee isoisänsä olleen ennen kaikkea torpparien edusmies, ei niinkään aatteellinen kommunisti. Kyllä Jussille Kansantahto-lehti tuli viimeiseen asti Onkalonperällä ja kyllä häntä kylällä kommunistina pidettiin. Tosin vaihtoehtoja oli vain kaksi, olit joko maalaisliittolainen tai kommunisti.

Färi-Villen mökki

Historiallisesti yksi mielenkiintoisimpia kohteita on mökki, joka on ollut Ruikkalan (Mäkiruikan) torpparin, lossivahdin ja saarnamiehen asumus. Rakennus, josta on perinnönjakotilanteessa katkaistu pätkä pois, on pienennettynäkin ollut suurperheen koti eikä ole tähän päivään mennessä koskaan ollut kylmillään. Nykypolvi sen tuntee Vaalperina (Wahlberg), sitä ennen se oli Raami (Rahm) ja sitä ennen Parpala. Vanha, risainen, edelleen tallessa oleva torpan kontrahti kertoo mökin syntyhistoriasta. Henrik Wilhelm ja Brita Parpala ovat sopineet maanomistaja Aukusti Mäkiruikan kanssa torpan perustamisesta ja ehdoista. Vuokra-ajaksi on sovittu 50 vuotta ja sopimuksen päiväys on 25 tammikuuta 1899. Taksvärkiksi on sovittu neljän miestyöpäivän työpanos heinäntekoaikana. Maanomistaja antaa torpparille luvan raivata peltoa omaan käyttöönsä puolitoista hehtaaria. Rakennuksista sovitaan, että ne ovat torpparin omaisuutta, eikä maanomistajalla ole niihin mitään oikeutta. Villen kotitalo oli toisella puolella jokea sijaitseva Parpala, myöhemmin Ranta-Hanhivaara. Ville oli perheensä vanhin lapsi, mutta ei ryhtynyt kotitalonsa isännäksi. Hänen syntymäaikansa oli 22. heinäkuuta 1847. Parpalan Ville ei nähtävästi ollut alkuunkaan viehtynyt mammonaan, koska hän hankki toimeentulonsa lossimiehenä pitkät ajat. Hänen kiinnostustaan hengen viljelyyn osoittaa mittava saarnamiehen ura. Otaksutaan, että hän sai kosketuksen Lestadiuksen herätysliikkeeseen Huttulassa olleessa seurojenpitokeskuksessa. Parpalan Ville eteni saarnamiehen tehtävässään pitkälle ja päätyi Lars Levi Lestadiuksen organisaatiossa johtopaikoille. Parpala kuoli ollessaan saarnamatkoilla Oulaisissa. Hänen kuolinvuotensa, 1918, selviää perunkirjasta, joka kertoo myös mielenkiintoisen taloa koskevan asian. Villellä oli tyttäret Iita ja Martta. Martta mentyään naimisiin sai talosta puolet ja vei mennessään Kemiin. Iita jäi kotitaloonsa ja otti puolisokseen Kuivaniemestä Aukusti Rahm nimisen miehen. Iitan miehen muutettua taloon, sitä alettiin kutsua Raamiksi. Rahm on kunnostautunut taitavana metsästäjänä ja saanut naapureiltaan nimen ”Kettu-Raami”. Vielä tänäkin päivänä muutaman sadan metrin päässä oleva tiukka mutka tiessä on nimeltään Raaminmutka. Iitan ja Aukustin tytär Lydia meni naimisiin kuivaniemeläisen Heikki Wahlbergin kanssa. Vuonna 1950 Heikin ja Lyytin perhe muutti Lahenrannalta Onkalonperälle Raamiin.

Väri-Villen tytär vei tästä talosta oman osansa mukanaan. Walhlbergina tunnettu entinen torppa toimii nykyisin historioitsija Matti Enbusken tutkijakammiona. Saarnamies ja lossivahti Henrik Wilhelm Parpala. Laestadiuksen kasvokuvagalleriassa Parpala on kahdeksan alekkain olevan rivin kolmannessa ylhäältä päin.

Wahlbergien suku

Heikki ja Lyyti Wahlberg nuorena avioparina, sylilapsi lienee esikoinen.

Ensimmäinen kirkonkirjoista löytyvä Wahlberg on Carl Fredrik ja ammatiltaan lasinpuhaltaja eli lasimestari. Perhe on tullut luultavasti Saksasta Olhavan Nybyn lasitehtaalle eli lasiruukille. Aivan tehtaan ensimmäisiä mestareita Carl Fredrik ei ole voinut olla, koska hänen syntymävuotensa on 1776 ja lasiruukki aloitti tuotannon v. 1784. Mahdollista on myös, että Carl Fredrikin isä olisi tullut heti tehtaan käynnistysvaiheeseen, sillä tiedetään, että omistaja, liikemies Johan Nylander hankki lasimestareita sekä Ruotsista että Saksasta. Kaikkiaan kuudesta ammattilaisesta oli vain yksi Suomesta. Carl Fredrikin poika, Heikki Wahlbergin isoisoisä oli nimeltään Pehr Henrik Carlinpoika Wahlberg ja oli syntynyt 1802. Hän eli vain 49 vuotiaaksi, mutta jätti perilliseksi mm. Heikin isoisän Johan Jakobin, jonka syntymävuosi oli 1828. Hän on elänyt Munsalassa, ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Munsalassa oli myös lasitehdas ja Johan Jakob mitä ilmeisimmin siellä ammatissa. Munsalassa mies on saanut pojan vuonna 1858 ja pannut hänen nimekseen August Gabriel. Lasinpuhaltajan ammatti on edennyt suvussa luultavasti Aukustin mukana Nybyn tehtaan loppuun saakka. Aukusti, Heikin isä, on kulkeutunut suvun juurille Iihin ja sieltä Kuivaniemeen 1868 ja mennyt naimisiin kuivalaisen Maria Kustaava Vääräkankaan kanssa. Maria Kustaavan isän nimi oli Niilo Pekka, mikä lienee muokattu kirkonkirjoissa suomalaiseen muotoon. Heikki Wahlberg eli alkuperäiseltä nimeltään Petter Henrik on syntynyt Kuivaniemessä v. 1891, jolloin Kuivaniemi oli jo itsenäinen, Suur-Iistä irronnut kunta. Kuivaniemestä on lyhyt matka Onkalonperälle, jossa Lyytin koti Raami oli. Vuonna 1920 pariskunta meni naimisiin ja Lyyti muutti pois kotoaan. Ennen perheen tuloa Raamiin asumaan, oli sillä useita muita asuinpaikkoja mm. Simonkylällä Lahenrannalla. Raamiin tulon aikoihin oli lapsista jo suuri osa lähtenyt kotoa ja perustanut oman perheen.¹

¹) Wahlbergin sukuselvitys Väinö Wahlbergin yksityisarkistosta.

Siirtolantalo ja Herman Huttula

Vuosisadan alussa kylä laajeni jokivartta ylöspäin, kun Herman Huttula tuli toiselta puolen jokea käytännössä talo mukanaan. Huttulan tilan maista valtaosa oli ja on edelleenkin Onkalonperän puolella jokea. Hermanni ratkaisi ongelman omalta osaltaan muuttamalla talon viljelysmaitten puolelle. Muuttovuosi oli 1912. Rakennus, jonka hän siirsi, oli valmiina Huttulan pihapiirissä, nykyisen Sakari Huttulan omistaman talon vieressä, päittäin tiehen. Sattumalta rakennus on sama, jossa Antti Onkalon isä Matti ja äiti Maria ovat asuneet Simossa ollessaan. Perheen nimi muuttui talon mukaan Halosesta Huttulaksi, edelleen Kuivaniemessä Jääsköksi jne. Huttulan Hermanni oli rohkea ja riskejä kaihtamaton kansalainen, jota Heikki-isä piti höyrypäisenä, kun kuuli Hermannin suunnitelmasta muuttaa toiselle puolen jokea vanha talo mukanaan. Erityisen hullulta muuttopuuha tuntui, kun uusi korkeakivijalkainen pytinki oli juuri valmistunut Huttulaan. Tulevaa Siirtolaa pidettiin soisena ja huonona asumapaikkana. Siirtolalle löytyi kuitenkin kuivempi mäki rakennuspaikaksi noin kilometrin päässä joesta. Lopulta Hermannin molemmat vanhemmatkin viettivät viimeiset aikansa Siirtolassa poikansa ja hänen Lyyti vaimonsa huolenpidossa. Hermannille ja Lyytille tuli kaikkiaan yhdeksän lasta, joista neljä syntyi Siirtolassa. Hermanni kasvatti lapsensa tinkimättömällä ankaruudella. Kerrotaan, että ehdottomuus meni jopa niin pitkälle, että Kalle poika suivaannuttuaan isäänsä muutti Kanadaan. Kalle oli soittomiehiä ja oli itse rakentanut viulun. Hermannille viulun vingutus oli punainen vaate. Kerran hän oli kimpaannuttuaan lyönyt Kallen soittimen muurin nurkkaan, ja sitä ei Kalle niellyt. Sanotaan Hermannin katuneen tekoaan, kun välit niin perusteellisesti poikaan katkesivat. Suhteet ajan myötä kirjeenvaihdon kautta sulivat ja rauha palasi isän ja pojan välille.

Siirtolasta tuli melko pian suuri karjatila. Jo ensimmäisen vuosikymmenen aikana navetassa oli kymmenkunta lypsävää ja muu karja päälle. Kemiin oli perustettu meijeri ja Hermannikin halusi lähettää sinne maitoa. Ongelmana oli kuljetuksen hankaluus, sillä kaikki liikennehän kulki silloin Simonkylän kautta ja se edellytti aina joen ylitystä Onkalonperältä joko lossilla tai veneellä. Tästä sai Hermanni syyn ryhtyä ajamaan tiehanketta suoraan Raamista rautasillalle. Tielinjaus joen itäpuolta oli mahdollisesti jo valtiovallan pitkän tähtäyksen suunnitelmissa, mutta kiirettä asialla ei näyttänyt olleen. Hermanni kertoo omin sanoin tyttärensä pojalle antamassaan haastattelussa käynnistään Oulussa maaherra Nandelstadtin luona. Mies oli haastattelua tehtäessä 97-vuotias, puoli vuotta ennen kuolemaansa.

Se oli maaherra Oulusa ja minä parhaasa iäsä oleva mies. Panin pyhävaatheet pääle ja lähin sitä puhuttelemhan. Menin Oulhun ja olinhan minä ny nuoren miehen näkönen vielä. Sillon siinon vahtimesrari, joka on ovesa. Ei sinne päästetty ketä kaikkia. Minä sille vahtimestarille sanon, että haluaisin nähä ja puhutella ittiä maaherraa. Mikäs siinon, tulukaapa tänne. Se vei jos kuinka pitkälti niitä korridooreja ja aukasi yhestä paikasta oven ja kumartaa. Maaherra istuu keinutuolisa yksin sielä. No, minä ku olin ollu Ameriikasaki kaheksatta vuotta, niin osasinhan minä jollain laila essiintyä. Minä astun yli kynnyksen, mutten liikkunu siitä oven krivasta. Sanon hyvää päivää ja selvitin, kuka minä olen ja minkälaista asiaa mulla on. Niin se käski istumhan ja minä tottelin tarjousta. Minä selvitin sitten asiani. Se oli se, ko Kemhin laitethin ensimmäinen meijeri ja mullaki oli karjaa, liekö niitä ollu kymmenen-kakstoista elukkaa, joita lypsethin, ja minä sanon maaherrale, että mulla olis karijaa ja maitua vietävää Kemhin meijerhin, mutta minä en sitä saa. Se sano, että hänpä ottaa tuon asian, ja viikon päästä tullee vesi-insinööri meile vetämhän maantielinjaa. Se kesti viis-kuus vuotta ennenko se tuli. Se kyllä joka paikasta luvathin, mutta rahaa olis pitäny olla ja ko sitä ei löytyny. Mutta sitten löyty. Se oli mulleki tuttu mies, läänin rovasti Oskari Jussila, Kuivaniemen entinen kirkkoherra. Minä ku Kuivaniemesä ku se oli, kävin sen tykönä puhumasa. Kai se eduskunnasa oli ja se sano, että hän freisaa eduskunnasa lehemäkaupan kautta sitä. Minä otin sen kiinni siitä sanasta ja sanon, että mikä se on se lehemäkauppa sielä eduskunnasa. Se sano, että ku rinnakkain istuthan viskutelhan toisilhen, että auta sinä minua tuosa, niin minä autan sinua taas. Se sai kaks ja puolisattaatuhatta rahhaa ja tekemhän ruvethin.

Uusi tie Färin lossin kohdalta rautatiesillalle tuli hämmästyttävän pitkän odotuksen jälkeen. Se tuli ajokuntoon 1920 tienoilla. Tien tarve tuli merkittävämmäksi sitä mukaa kun rautatien aikaan saama asutus ja muu toimeliaisuus lisääntyivät Simon asemakylällä. Nykyinen Simon keskusta on täysin rautatien myötävaikutuksen tulosta. Paradoksaalista sinänsä, että yksikään juna ei enää nykyisin pysähdy Simossa. Vesi-insinöörin linjaama ”Hermannin tie” on kuin viivoittimella vedelty. Kulkija huomaa Aseman suunnalta Onkaloon päin tullessaan helposti missä ”Hermannin tie” vaihtuu ”Kuninkaan tieksi”. Mutkaisuus alkaa välittömästi vanhan Raamin kohdalta. Hermanni oli monella tapaa helposti muistettava ja mielenkiintoinen mies. Sen lisäksi, että hän oli ennakkoluuloton, yritteliäs ja periksi antamaton, hän oli myös hyvä ulosanniltaan. Loistavana jutunkertojana hän on jättänyt monia tarinoita ja muistitietoja jälkipolville. Hermanni oli Amerikan kävijä, lohikalastaja ja maanviljelijä. Miehen lapsuusaikana Mertakoskessa, vähän Siirtolan yläpuolella on ollut lohipato, joka sittemmmin lain määräyksellä purettiin. Lohipadolla on kalastettu mm. lippoamalla ja päivässä on voinut saada kymmeniä lohia nousuaikaan. Rysäpyynnissä Hermanni on ollut yksi pioneereista, ja pääasiallinen pyyntikumppani hänellä on ollut Heikki Eskola. Amerikasta tulon jälkeen alkanut merikalastus kesti kolmisenkymmentä vuotta. Yleensä lohenkalastajat vähättelivät saaliitaan, mutta kertomahetkellä jo vanhoista asioista Hermanni kertoo jutussaan avoimesti:

Karahkamoottorilla kuljettiin ja kalaa saatiin niin paljo, että sitä ei usko kukhan” Suurin lohi, jonka hän oli saanut oli painanut 27 kg 200 g ja se oli maannut veneen pohjalla kuin hylkeen raato. Puukkokaan ei ollut ylettynyt sen läpi. ”Ensin lohia pyyettiin hamppuverkoila, mutta Pietarsaaresta tuli Barski-niminen mies, joka kerto, että sielä pyyethään kallaa rysilä ja siittä se alkoi tääläki. Lohien ostajat hakivat kalat pyyntipaikoista ja toisinhaan kotoaki. Noin kymmenen kilon naaraslohi oli kaikkein makkein. Ryssä suolasi ja laittoi pyytöpaikhoin suolaamot, perkasi lohet sitä mukkaa, ku niitä tuli. Eräs niistä oli Andrei Muhi, joka oli monet kesät täälä Suomesa ja vei Pietarin liikkeishin. Se oli ryyppymies, mutta tiesi, että suomalaiset ovat rehtiä miehiä. Se oli Karsikosa (Luusi) kortteeria. Kerran se oli tullu Kemistä postista ja sillä oli ollu palijon rahhaa. Se oli nakannu rahapussin ovesta laattiale ja sanonut – rahuskii on-. Se oli ollut humalasa. Met sanoima, että kyllä rahapussi taitas kaota, jos Venäjällä tuola laila. Mutta se tiesi, että talonväki on siksi varmaa, että se säily.

Nuoripari Hermanni ja Lyyti

Amerikkaan Huttulan sisaruksista lähtivät Hermannin lisäksi myös vanhin veli August ja nuorin, Maija, jotka jäivät reissulleen. Lännen lokarin elämää maistoivat myös Jussi, Juuso, Aate ja Jaakko, joka kävi ”Lännellä” peräti kahdesti. Jaakko sai Klondiken kultamailla olonsa mukaan lempinimen ”Kultaässä”. Jaakko oli tavannut paikalla itsensä kirjailija Jack Londonin. Liekö päässyt jopa Londonin kertomuksiin. Myöhemmin sinne matkusti myös pikkuveli-Juuso. Hermannille amerikankuume tarttui veli-Augustilta ja muilta kylän pojilta. Vuorostaan hän rohkaisi nuorempiaan lähtemään lännen seikkailulle. Hermanni kertoo Amerikan työmaistaan tähän tapaan:

Sitä oli sen verran seikkailuhenkiä, että lähettiin. Kuka vain sai sen verran rahhaa että pääsee. Ei se palijo maksanu. Ko oli nelijä-korkheintaan viissattaa markkaa rahhaa, niin se uskalsi lähtiä. Juuseppiki (veli-Juuso) lähti, niin minä annon viissattaa markkaa, niin se viiskymmentä markaa nakkasi laattialle, niin minä sanon, että älä, älä, ota, ota pois jo sieltä. Minä olin sillon jo tullu pois Amerikasta. Soli niin paljo nuorempi. Minä kaheksatta vuotta sielä olin, ja tulinpa yhen kerra semmosesta paikasta, että on tullu mielhen, että menkää ahtaasta portista sisäle, sillä se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään. Mutta harvat ovat, jokka sen löytää. Nimittäin kaivoksesa kolomensaan syllän syvvyyesä ja Minnesotan ja Michiganin varrella oli ne kaivannot ja emuteetiksi sanothin, pehemiänorrin kaivannot, ja se oli timprattu oikein suurila kuusila. Ei sitä muuten tohittu sieltä kaivaa, sieltä alta ja oori oli sielä monen saan syllän syvvyyesä se, mitä nostethin. Soli roskamaata maan päältä. Ooriksi sanothin sitä. Rautamalmia ja pehemiää. Se rupes keevaamaan ja ei muuta ko humahteli ja humahteli ja löi valakiat sammukshin, vaikka olis kuin pian pannu kynnilhän. Kynttilä oli ottasa semmosesa rautakypäräsä. Kynttilä, eihän sielä mithän näe iliman. Joka miehelä niitä oli.

Se sortu ja me jäimä kuus miestä perhän semmoshen kaivantoperhän, josta oli otettu ooria ja siitä oli kulukutie nosturilleki, mutta ku se väliltä sortu ja me jäimä sinne perhän, Toinen kaivanto oli siinä vieresä ja sinne oli kulukureitti ollu, mutta ku se luhistu seki, vaikka oli timbrattu. Mutta sitä luhistunutta paikkaa ei ollu kovin pitkältä. Veit maanpääle sanan, ku sieltä on myöthänsä maan pääle yhteys ja kippa kulukee ja nostaa sitä ootria. Son maan päälä korkia, johonka se mennee trekiä myöten ja sieltä puottaa. Son itte toppaini nimelthän. Me olima sielä siutti puolen päivän. Ne rupesit, meitä ku jäi kaksi trammeria ja minä kuulun toiseksi niistä, jokka lykkäsimä sitä rautavaunua ja kaksi mainaria, jokka kuttuthin mainareiksi, niitä jokka osasit lyyä reiän porakonheela mihinkä tarvitti ja timpereitä kans kaksi. Kuus meitä sinne jäi. Sielä tämän tästä luhistu kaivoskuilu, että jäi miehiä loukkuun ja kuoliki sinne maan alle. Enimmäkshen olit suomalaisia miehiä ne kaivosmiehet. Sitte ku saathin toisesta kaivannosta niin, että piti panna oikia käsi ja pää ja ne ottivat siitä käestä kiini ja hiliokshen rupesit auttamhan ja käskethin potkia. Sitä ei ollu ku miehen mitta sitä ahasta paikkaa ja siinä hieroskelin minäki niin kauon, että pääsin ja yks kookas manni, joka oli lihava ja oli jäläkhin sinne tullu. Minä ku menin, niin pääsin, mutta sillä oli tullu paskaki houshuin. Se oli lujasa, ku soli lihava, mutta hengisä tuli.

Kaivoksesta selvittyään Hermanni oli, kuten hän asian ilmaisi, siirtynyt terveellisempiin hommiin, metsätöihin. Siellä oli ollut niin paljon suomalaisia, että englantia ei oppinut ollenkaan. Metsätyömaalta hän oli lähtenyt Dacotan preerialle farmille töihin. Siellä hän oli oppinut kieltä sen verran, että sai suuhunsa ja selkäänsä. Vielä Siirtolassa ollessaan Hermanni kurillaan nimitti Eskolan Hennin kauppaa kanalaksi, koska sana hen tarkoittaa englanniksi kanaa. (Herman Huttulan haastattelut litteroinut pojan tytär Riitta Antinoja sukututkimusta varten) Helena, Hermannin pojan ottotytär sanoo muistavansa karismaattisesta Hermanni-papasta mm. sen, että hänellä oli eläkevaarin talvipuhdetyönä kalastajien verkkojen paikkaus. Homma kävi entiseltä lohikalastajalta joutuisasti. Palkkioksi kalastajat olivat vuosittain tuoneet juhannuslohen. Tarina, jota Hermanni muisti aika ajoin toistaa, oli aikainen ohrankylvö muuttokesänä. Uudisasukas oli kylvänyt ohran toukokuussa, kun sattui aikainen kevät. Naapurit olivat päivitelleet, että hullu mies, kun näin varhain kylvöjä tekee. Hermanni oli saanut hyvän sadon, mutta naapurien ohrat oli vienyt halla. Syksy oli tullut saman verran etuajassa kuin kevätkin. Hermanni teki vaarina ollessaan myös muita käsitöitä kuin verkon paikkausta. Haravat olivat hänen yksi harrastuksensa. Kerran Hermanni joutui vähän noloon tilanteeseen, kun hän Onkalon Valten pihalla näki pahasti vääntyilleen haravanlavan ja herkesi kysymään, että kuka teki tuommoisen haravan. Valten vastattua, etteiköhän se ole kysyjän itsensä tekemä, oli Hermanni vaihtanut puheenaihetta. Raaka-aineena oli ollut liian tuore puu, joka kuivuttuaan oli vääntyillyt. Hermannilla oli neuvo puutyön tekijöille: ”Minkä teet, niin tervaa!” Hyvä neuvo vielä tänäkin päivänä. Herman Huttulalla ja Lyytillä oli kaikkiaan yhdeksän lasta, joista vanhin Jaakko rakensi talonsa Simon Asemakylään. Hänen talossaan oli aikanaan Kemin Osuuskaupan myymälä ja sitä ennen kahvila. Kalle poika, joka muutti Kanadaan, ei tullut takaisin Suomeen vaan kuoli uudessa kotimaassaan. Hilja tytär avioitui Lauri Lammassaaren kanssa ja oli emäntänä Lammassaaressa. Hilma tytär oli emäntänä Simojoella ja sukunimeltään Alakärppä. Ville oli isäntänä noin kilometrin päässä isosta Siirtolasta, Korpelassa. Helmin kodiksi jäi synnyintalo Siirtola eikä Väinön muuttomatkakaan ollut pitkä. Hänen puovista mökiksi rakentamansa asunto oli samassa pihassa. Eelis menetettyään sodassa jalkansa kouluttautui kansakoulunopettajaksi ja oli Viantien koulun johtajaopettajana eläkkeellejääntiinsä saakka. Tytär Saimi kuoli yhdeksän vuotiaana.

Herman Huttulan toiselta puolen jokea tuoma Siirtola on nähnyt kahden sijaintipaikan lisäksi monet asukkaat molemmin puolin jokea. Ville ja Eeva Huttula esikoistytär Riitan kanssa Korpelan edessä. Kuva on otettu 1939, jolloin talo on ollut vasta muutaman vuoden perheen omistuksessa.

Villentalo Korpela

Onkalonperällä on luettu Siirtolaan kuuluvaksi myös Hermannin pojan, Villen talo, joka on viralliselta nimeltään Korpela. Nimi ei tule asukkaitten mukaan, vaan kuvannee rakennuspaikkaa. Talon on rakentanut omaan käyttöönsä Hannes Marttila, jonka suku on asunut Simonkylällä Pahnilassa. Kiintopisteenä tähän Marttilaan on nykypäivän ihmisille MTK:n puheenjohtajana toimiva suurkarjatilallinen Juha Marttila Simojoelta. Juhan tila on sama, johon Hannes Onkalonperältä muutettuaan asettui. Juhan isä, Hanneksen poika on nimeltään Veikko. Talo Korpela on rakennettu vuonna 1922, ja Ville Huttula on sen ostanut 1935 avioiduttuaan Eevan kanssa. Eeva oli kotoisin Alaniemeltä Simojokivarresta ja sukunimeltään Alakärppä. Ensimmäisen aviovuotensa pari asui isossa Siirtolassa. Villen ja Eevan vanhin tytär Riitta muistaa, että Marttilan jäljiltä oli pieni navetta, jossa Huttuloilla oli pari lehmää, muutama lammas ja kanoja. Muita rakennuksia olivat pieni liiteri, sauna ja leikkimökki. Sauna paloi ja leikkimökin paikalle tehtiin uusi sauna. Vuonna 1936 syntyneen Riitan jälkeen syntyi Esa Markku, joka kuoli parin vuoden ikäisenä, syksyllä 1940. Villen ja Eevan muut lapset, Juha ja Markku syntyivät sota-aikana ja Marja-Leena, Marjaksi kutsuttu, sodan jälkeen.

Toimeentulokeinot 1800-luvulla

Vaikka Onkalon kruununtilakin on perustettu erityisesti maataloustuotannon ja karjatalouden lisäämiseksi, on kalastus ollut merkittävä sivuelinkeino. Lohen kalastuksesta oli lainsäädännössäkin hyvin perusteelliset säännöt ja pykälät. Lohen pyyntikiintiöt jokisuun lohipadolla kuuluivat manttaalitiloille. Kiinnostus Onkalon tilan osakkuuksiin ennen rajankäyntiä saattaa perustua osaksi myös loheen, koska pyyntikiintiöihin pääsi käsiksi riippumatta siitä oliko maita lohkottu vai ei. Ajan käytännön ja lainsäädännön mukaan osuus lohen kalastukseen on periytynyt ja jakautunut sukupolvilta seuraaville. Ennen tilojen perustamista kalastus ja eräammatit ovat olleet aivan ratkaisevia. Kalastusvälineitten kehittyessä 1800-luvulla lohesta tuli saalismääriltään niin hyvä, että se oli perämeren alueen tärkein vientituote ja rahan tulo. Pyyntipaikat ovat näihin päiviin saakka olleet Ruotsin vallan aikaista perua ja manttaalitilojen hallitsemia. Lohen merkityksestä kertoo sekin, että asiasta on lähes aina ollut riitoja, joko pyytäjien kesken tai valtiovallan ja pyytäjien välillä. Onkalon talokohtaisia saalismääriä ei ole kerrottavana, mutta esim. vuonna 1889 Simonlylän kalastuskunnat saivat yhteensä n. 12000 kg ja kysymys on vain ilmoitetusta määrästä (Simon Kirja). Simojoki on merkittävä lohen kutujoki ja oli jo1700-luvulla hyvä pyyntipaikka. Jokisuuta lähellä Mertakoskessa oli lohipato. Meriapajien pyyntioikeuksia alkoi valtiovalta omistella ja myydä jo Ruotsin vallan aikana, mutta hintapolitiikka piti köyhät kaukana. Rysäpaikkoja Simon vesialueilla on ollut ja on edelleen kymmenkunta. Lohikalastuksella monet Simolaiset tilalliset rikastuivat. Ainakin väitetään monen nykyisenkin yrityksen peruspääoman tulleen meren antimista. Kala on tietysti aina ollut merkittävä särpimen jatke Onkalonperäläisten omissakin ruokapöydissä. Lohta on pyydetty myös luvatta ja luvattomilla välineillä. Vanhat kyläläiset ovat kertoneet, että lähellä jokisuuta harrastettiin ns. ajoverkkopyyntiä eli kulkutusta. Valvonnan vähäisyyden ansiosta monet kulkuttajat ovat onnistuneet hankkimaan mukavasti särpimen jatkoa ja pientä jännitystä elämään.

Nahkiainen on Simojokisuun erikoisherkku, jota on pyydetty 1800-luvulta saakka ansaintatarkoituksessa. Nahkiaisen pyynnin alkua ei ole mihinkään kirjoitettu, mutta 1877 oli Henrik Jaanus Simonkylältä saanut poikkeusluvan virkavallalta pyytää nahkiaista lohenpyyntiaikaan. Myöhemmin lupa on annettu myös mateenpyyntiin. Muu kalastus on normaalisti ollut kielletty lohennousuaikana. Nahkiaisen saalismäärät ovat kiloissa mitattuna pieni osa lohesta, mutta myös pyytäjiä on aina ollut vähemmän. Sekä lohenkalastukseen että nahkiaisten pyyntiin ovat Onkalon talolliset ottaneet osaa tasapäisesti toisella puolen jokea asuvien kanssa. Sanomalehti Perä-Pohjolaisessa oli syyskuun 10 päivä 1908 uutinen, jossa kerrottiin Simon maaseutunäyttelystä, jossa oli jaettu palkintoja nahkiastuotteista: K Penttilä oli saanut I-palkinnon ja 15 mk palvatuista nahkiaisista, August Pahniala II-palkinnon ja 10 mk ja Heikki Eskola III-palkinnon ja 7 mk. Etikkanahkiaissarjassa oli jaettu palkinnot: Matti Penttilä I-palkinto ja 15 mk, August Pahniala II-palkinto 10 mk. Uutinen osoittaa, että nahkiainen on kauan ollut kova sana Simojokisuulla ja valmistusmenetelmät ovat pysyneet pitkään samanlaisina. Nahkisrenkkujen paikoistakin on aina ollut pientä suukopua. Siirtolaisaikoina syntyi juttu, jossa vanhat Amerikan siirtolaiset kysyivät uudelta tulokkaalta, mitä Simoon kuuluu. Tulokas oli vastannut, että muuten rauhallista, mutta Huttulan miehet oli panneet Heikkilän miesten alle. Asia tuli selväksi, sillä kysymys oli tietysti nahkismertarenkusta, joka oli pantu liian lähelle virran alapuolelle. Otushan nousee vastavirtaan ja alapuolella oleva pyydys on etuasemassa.

Kesä on Pohjolassa lyhyt, eikä aika ole oikein riittänyt sekä maatöihin, että kalastukseen. Pyyntivälineitten rakentaminen ja huolto ovat lisäksi aiheuttaneet melkoisen määrän puhdetöitä talvisin. Maaja metsätalous sekä karjanhoito ovatkin sitten olleet lähinnä kotitarvepuuhastelua. Manttaaliverojakin on tarvittaessa maksettu lohella. Maanviljelyksen saama kiinnostus ei ole miellyttänyt vallanpitäjiä, mutta kalastuksen iso merkitys tilallisille on ymmärretty siltäkin taholta. Maataloudesta saadun tulon osuus koko kunnan, varmaan myös Onkalonperän alueella on aikaa myöten kasvanut. Viljely ja karjatalous ovat kehittyneet eteenpäin samalla, kun kalastuksesta saatu tulo on vähentynyt mm. valtion kalastussääntöjen takia. Viljelykasvit lienevät olleet ohra, ruis, nauris ja heinä, kuten muuallakin Simossa. Lehmien lisäksi lampaat ovat olleet yleinen ja tärkeä hyötyeläinlaji. Lampaanvilla on ollut merkittävä neulevaatteitten raaka-aine. (Kalastus- ja maatalouselinkeinoista tarkemmin jäljempänä)

Muitakin ammatteja alkoi olla vuosisadan lopulla

Simon seurakunnan kuulutuksia hakeneitten vihittyjen luetteloissa alkaa olla varsinkin miehillä ammatteja kuten jähtimies, terämies, työmies, pitäjän muurari, itsellismies, trenkimies, rakennusmestari, metsänvartija, kruununtorppari, luotsiapulainen jne. Talollinen ja talollisen poika ovat aika yleisiä titteleitä, mutta aika paljon on myös itsellismiehiä. Se titteli kertoo, että miehellä on joku muu keino elättää itsensä ja perheensä, kuin vuosisopimus renkinä. Simonkylältä ja Onkalonperältä on on tallentunut tieto ainakin kahdesta kotiteollisuuden harjoittajasta. Jenni Onkalo niminen henkilö on erikoistunut miesten pukujen tekoon ja Ida Heikkilä on ommellut ammattimaisesti sekä miesten, että naisten pukuja. Rahaa Ida Heikkilä on tiedon mukaan ansainnut 500-600 Smk vuodessa. Ammatinharjoittaminen ajoittunee 1900luvun alkuun, koska molemmat naiset ovat v. 1884 syntyneitä. Vuosisadan lopulla Onkalonperällä oli suurin piirtein yhtä paljon muissa töissä olevien asumuksia, kuin viljelystiloja. Vielä sotien jälkeenkin kylällä oli asuinkäytössä seitsemän mökkiä, joilla ei ollut omaa viljelysmaata, mutta useimmilla oli navetta ja yksi kotitarvelehmä, joillakin saattoi olla pari lammasta ja kesästä jouluun sika. Nämä mökit oli rakennettu 1800-luvun lopussa yleensä ns. jakokunnan maalle ns. itsellisten mäkituviksi tai torpiksi.

Keisarin kaivo

Tie on 1800-luvun alussa kulkenut Onkalon viljelijäperheitten talojen takapuolelta, jopa pihojen läpi. Taloryhmän puolivälissä on vielä pystyssä vanha riihi, jonka lähistössä on ollut muita talousrakennuksia ja aikaisemmin asuinrakennuskin. Näillä tienoilla on ollut myös paja, jonka lienee rakentanut Tuomas Onkalo, sillä hänen tiedetään olleen seppä. Pajarakennus voi olla sama, missä vielä nykyisinkin on Valtenpuolen, siis Lauri Onkalon puuliiteri. Rakennuksen sisällä näkyy mm. ahjon paikka ja nokiset seinät. Talollisilla on ollut lähellä riihtä yhteinen kaivo, joka oli käytössä ja hyvässä kunnossa vielä 1950-luvulla. Pajakaivon pitkäpuominen vintti näkyi hyvin nykyisellekin tielle. Kaivo on ollut talojen tapaan tiestä katsoen rannan puolella. Merivesi on ollut niihin aikoihin pari metriä ylempänä, joten paikalta on ollut merimaisema. Vesirajaa ei ole tarkemmin vaakittu, mutta se ei ole ollut kovin paljon nykyisen tien alapuolella.

Vuosisadan alussa 1809 Suomen maassa tapahtui isännän vaihdos. Ruotsin valta loppui ja alkoi autonomian aika Venäjän suuriruhtinaskuntana. Maamme siviilioloihin muutos ei vaikuttanut dramaattisesti, koska Ruotsin aikainen hallintojärjestelmä säilyi. Ruotuväkilaitos lakkasi, mutta entinen ruotsalaisperäinen virkamiehistö jatkoi remmissä. Ruotsin rahakin kelpasi edelleen, jos sitä vain sattui olemaan. Kuninkaallisen sotaväen perääntymisen pohjoiseen on täytynyt näkyä Onkalonperälläkin. Näillä tienoilla ei juuri tehty vastarintaa, joten vetäytyminen lienee ollut vauhdikasta. Alueemme valtaus, jota täällä nimitetään Suomen sodaksi, oli Venäjän toteuttamaa suurvaltapolitiikkaa. Napoleonin ja Aleksanteri I:n tavoite oli pakottaa Ruotsikin Britanniaa saartavaan mannermaasulkemukseen. Tämä kovakourainen kauppapolitiikka näkyi ja vaikutti sitten Suomessa ja Onkalonperällä saakka. Tiettävästi Ruotsia vastaan sotaa johtanut nuori, hiljattain valtaan noussut tsaari Aleksanteri I ei aluksi ollut erityisen kiinnostunut koko Suomesta. Nuori hallitsija lähti kuitenkin loppukesästä 1819 tutkailemaan mitä oli tullut valloittaneeksi. Keisari tuli maamme itäpuolen kautta Kajaaniin ja sieltä Oulujärven yli purjehtien Ouluun. Elokuun viimeisen päivän aamuna 1819 Aleksanteri I:n seurue ylitti samaisella veneellä Oulujoen ja jatkoi matkaa pohjoista kohti hevospelillä. Matkan päämäärä Tornio saavutettiin muistiinmerkintöjen mukaan kello kahdeksan illalla. Keisari oli hyvin tykätty vieras Suomessa ja Torniossakin häntä oli odotettu hartaasti jo päiväkausia. Tutkija, kirjailija Saara Wacklinin tekstissä kerrotaan Tornion pormestarin kohotelleen kuppeja keisaria odotellessaan niin paljon, että jo sammunut arvovieraan vihdoin saapuessa. Paluumatka Ouluun syyskuun ensimmäisenä on voinut tapahtua laivalla, nimittäin Tornion maistraatin selonteon mukaan keisari on palkinnut laivuri Strömin, paluukyydistään Ouluun. Vaikka Aleksanteri I:n Suomen vierailusta on kirjoitettu paljon historiaan ja tehty näytelmiäkin, on pysähdys Onkalonperällä jäänyt kirjaamatta. Kylällä elää sitkeästi legenda, että keisari seurueineen olisi pysähtynyt Pajakaivolle juomaan. Kaivo on ollut tunnettu hyvälaatuisesta vedestään. Aleksanteri I oli tunnetusti sosiaalinen henkilö, jolla oli usein tapana pysähtyä keskustelemaan talonpoikien kanssa. Suomen matkallaan hän osoitti kiinnostusta myös naiskauneuteen. Keisari jopa kosiskeli erästä itäsuomalaista aatelisneitosta hovineidokseen, mutta veti vesiperän. On täysin mahdollista, että legenda keisarin kaivosta on totta, onhan Onkalonperällä voinut olla arvovieraalle myös silmänruokaa. Onkalonperäläisen historioitsijan Matti Enbusken arvion mukaan Aleksanteri I seurueineen on ollut kylällämme siinä kahden–kolmen maissa iltapäivällä 31. elokuuta 1819.

Karilahden torpan tulipalo

Kemissä ilmestyneessä Perä-Pohjolainen-lehdessä oli 13. päivänä marraskuuta 1909 seuraava uutinen:

Murhapoltosta epäiltynä Wangittuja.

Yöllä viime elokuun 4 päivää vasten paloi Simon pitäjän Jokipään kylässä Karilahden torppa, jossa oli asunut torppari Jaakko Onkalo vaimonsa Marian kanssa. Torpan rakennuksen oli Onkalo edellisenä syksynä lankonsa talokas August Huttulan nimessä vakuuttanut Suomen maalaisten paloapuyhtiössä 2,000 markasta sekä irtaimistonsa 900 markasta samassa yhtiössä. Kun palovakuutushintaa ruvettiin sanotulta vakuutusyhtiöltä vaatimaan, kieltäytyi yhtiö vakuutusmäärää maksamasta sen takia että, tulipaloa epäiltiin murhapoltoksi, sekä ilmoitti asian Simon piirin nimismiehelle kanteen nostamista varten. Nimismies Jalmari Wuorio nostikin tapahtuman johdosta syytösjutun ja eilen oli tämä juttu käsiteltävänä Kemin syyskäräjillä. Vastaajiksi oli haastettu mainittu torppari Jaakko Onkalo, hänen vaimonsa Maria Onkalo, Iisalmen pitäjästä kotoisin oleva työmies Oskar Dunder ja talokas August Huttula Simosta.

Jutun käsittelyssä kävi selville, että J. Onkalo oli ollut tulipaloyönä Kitiniemen torpassa Maksniemessä eli n. 1 ½ penink. Päässä palopaikasta ja että edellä mainittu Dunder myöskin oli ollut sanotussa torpassa tulipaloyön edellisenä iltana vaan yöksi kadonnut torpasta ja sitten seuraavana aamuna taasen sinne ilmestynyt, joten hän oli ollut kateissa sen yön, jolloin tulipalo tapahtui. Vielä kävi ilmi, että ihmisten saavuttua tulipalopaikalle sieltä tavattiin ainoastaan Dunderin koira, vaan ei ketään torpan väestä. Tulipalon jälestä oli vastaajilla nähty olevan sellaisia tavaroita, joita he olivat ilmoittaneet tulipalossa palaneen, ja jotka kuuluivat vakuutettuun palaneeseen irtaimistoon.

Kun näin raskauttavia asianhaaroja ilmaantui, määräsi oikeus Jaakko Onkalon ja Oskar Dunderin heti vangittavaksi sekä lykkäsi asian enemmän käsittelyn ensi jouluk. 10 p. Pidettäviin välikäräjiin, jolloin August Huttulan on saapuville tultava vangitsemisen uhalla ja vaimo Maria Onkalon tuonnin uhalla.

Dunder on ennen rangaistu murtovarkaudesta, kirkon varkaudesta ja murhapoltosta.

Kyseinen torppa on ollut August Huttulan maalla. Kuten monet muutkin torpat, se on ollut sukuun kuuluvalla torpparilla. Jaakko Jaakonpoika Onkalo on ollut tilanomistaja August Huttulan lanko, kuten asia lehtiuutisesta ilmenee. Onkalot ja Huttulat ovat naineet keskenään useitten sukupolvien kohdalla. Miesten sukulaisuus menee tässä siten, että August Huttulan vaimo, Kaisa Maria on ollut torppari Jaakko Onkalon sisar. Karilahden torpan jutussa mukana olevat muut henkilöt, Oskar Dunder ja torpparin vaimo Maria ovat kotoisin muualta. Oikeudenkäyntiä varten kustakin epäillystä on tehty papintodistus, joka on samalla sisältänyt henkilön rikoshistorian. Työmies Dunderistakin on papintodistus, vaikkei hän ole ollut kirkon kanssa muussa tekemisissä kuin käynyt varkaissa. Todistuksessa ilmoitetaan hänestä, että ripillä käymätön ja irtolainen. Lisäksi siitä käyvät selville entiset tuomiot ja tietysti tarkat henkilötiedot, kuten syntymäaika ja -paikka. Maria Onkalon ”virkatodistus” kertoo, että henkilö on ripillä käynyt ja nauttii kansalaisluottamusta. Lisäksi mainitaan, että hänet on kaksi kertaa tuomittu vedelle ja leivälle pikku rikoksista, jotka on tehty Etelä-Suomessa. Jaakko Onkalon ja August Huttulan tiedot ovat kuten normaalit nuhteettoman kansalaisen tiedot. Sekä Dunderilla että Maria Onkalolla on tilillään useita vapausrangaistuksia. Dunderin ”ansioluettelo” on toki paljon mittavampi kuin Maria Onkalon. Dokumenteista käy ilmi, että molemmat on tuomittu myös raipparangaistuksiin. Dunderille oli linnatuomion lisäksi määrätty raippoja 13 paria. Maria oli tuomittu 28 pariin raippoja, jonka Keisarillinen Senaatti oli sallinut muutettavaksi 28 päiväksi vettä ja leipää, siis vankilaa. Raipparangaistus poistui Suomessa käytöstä 1889, kun uusi rikoslaki tuli voimaan.

Jaakko Onkalo on nähtävästi elääkseen puuhannut aivan muuta kuin maanviljelystä. Tapahtuma-aikaan torppaan kuuluneessa navetassa ei ole ollut eläimiä ja talon väkikin on ollut tavan takaa poissa torpastaan. Jaakko Onkalo on tehnyt töitä mm. laivanlastaajana ja ollut myös jonkinlainen nokkamies työporukoissa. Tuttavapiiriin näyttää liittyneen muita työmiehiä eikä kaikkien menneisyys ole ollut aivan puhtoinen. Torppari Onkalo näyttää myös olleen talollisen, lankomies August Huttulan suojeluksessa sukulaisuuskytkennän vuoksi. Torpparipariskunnan rahaasiat lienevät olleet kroonisesti retuperällä. Maanomistaja August Huttula on aikansa luototettuaan Onkaloita nähnyt ainoaksi keinoksi ottaa torppa nimiinsä, kun ei rahaa velkojen maksuksi saanut. Simossa ollut Kallion Saha on tuonut paikkakuntalaisille työtä ja paikkakunnan ulkopuolelta työn hakijoita. Siinä joukossa on sitten tullut ns. irtolaisia ja suoranaisia rikollisiakin. Torpan palo herätti vakuutusyhtiössä rikosepäilyksen. Poliisikuulusteluissa kuultiin todistajina suurta joukkoa palaneen torpan lähellä asuneita Onkalonperäläisiä, vakuutusyhtiön asiamiestä, muutamia muita henkilöitä ja torpan huonemiehenä asustanutta itsellisen leskeä.

Murhapolttosyyte poiki myös asiaan liittyvän herjaussyytteen. Torpassa asustanut huonemies Liisa Horsma niminen naisihminen oli menettänyt palossa kaiken omistamansa maallisen omaisuuden. Horsma oli kertoillut kylällä ja työpaikallaan Kallion sahalla, että tahallaan se torppari mökkinsä poltti ja kaiken lisäksi tyhjensi mökin tavaroista ennen polttoa. Jaakko Onkalo oli antanut Horsmalle haasteen herjauksesta ja se oli käsiteltävänä samoilla syyskäräjillä kuin ns. murhapolttojuttukin. Oikeus ei käsitellyt herjauskannetta, vaan siirsi käsittelyn välikäräjiin, koska asian pääjuttu oli kesken. Horsman papintodistuksen teksti oli seuraava: Itsellisen leski Liisa Jakku l. Horsma synt. 20.11.1856 on Herran ehtoollisella käypä rokotettu ja kansalaisluottamusta nauttiva.

Vakuutusyhtiön katselmuspöytäkirjan ja johtokunnan päätös

Vuonna 1909 syysk. 10 p:nä piti allekirjoittanut Iin paloapupiirin asiamies, jonka apumiehenä arvioidessa olivat uskotutmiehet Pekka Onkalo ja Matti Onkalo tutkimuksen tulipalon johdosta, joka tapahtui viime elokuun 4 ttä päivää vasten yöllä Aukusti Huttulan Karilahti Nimisessä torpassa Simon pitäjän jokipään kylässä Huttulan tilalla, jonka torpan omistaja on mainittu Aukusti Huttula ja jonka rakennukset ja irtain omaisuus ovat vakuutetut Suomen maalaisten Paloapuyhtiössä vakuutuskirjoilla n:o 225197 ja 225198.

Tutkimuksessa olivat kutsusta läsnä omistaja A Huttula, hänen vaimonsa Kaisa Maria ja poika Aukusti Alfred sekä seraavat naapurit: talokas Heikki Huttula, emäntä Dagmar Onkalo, poika Arvo Onkalo ja työmies Oskari Tunteri. 1:ksi Omistaja talokas Aukusti Huttula, joka ei koskaan ole asunut torpassa, vaan noin parin kilometrin päässä omistamassaan Huttulan talossa, kertoi sanottuna elokuun 4 päivänä vasta illalla klo 6:n aikana saaneensa tulipalosta tiedon talokas Heikki Huttulan kautta, jolloin lähti heti tulipalopaikalle, missä vielä kohosi liekki raunioista, jota hän ryhtyi sammuttamaan kantaen kaivosta vettä. Ei voi sanoa arveluitakaan mistä tuli olisi päässyt irti. Sen kuitenkin pitää varmana, että jonku on täytynyt tulen sytyttää, kun ei torpassa tulipalon aikana ketään asunut, sillä huonemiehet Jaako Onkalo ja vaimonsa Maria, jotka torpassa ovat asuneet noin parikymmentä vuotta olivat noin viikkoa ennen eli heinäk. 29 p:nä poistuneet torpasta.

(Korvauslaskelman alkuosa puuttuu. Siitä on siirtomerkintä kiinteistöstä 1000,-)

Irtaimistoa laskun mukaan palanut 925 markan arvosta, mutta tuossa laskussa ovat hinnat laskettu aivan suunnattomiksi – esim. kahvipannuja olisi tuossa pahasessa torpassa ollut 60 markan arvosta – niin, että hintoja voi aivan hyvin alentaa 50 %:lla, joten vahinko irtaimistossa olisi 462,-. Sitä paitsi sai allekirjoittanut kuulla, että ennen tulipaloa olisi torpasta melkein kaikki irtaimisto viety pois.

Tappio yhteensä 1462,-

Perustuen siihen, mitä edellä olen sanonut, nimittäin että tuli on tahallansa sytytetty ja että on todennäköisiä aiheita siihen että se oli palaneen tavaran todellinen omistaja Jaako Onkalo tehnyt, ehdotan ettei palaneesta omaisuudesta maksettaisi mitään korvausta, vaan, että vahingonkorvauspyyntö kokonaisuudessaan hylätään tahi ettei mitään korvausta maksettaisi ainakaan ennen Jaako Onkalo vaimoineen ja Aukusti Huttula ovat valallansa vakuuttaneet, ettei tuli ole heidän tahdostansa irti päässyt. Vielä tulisi mielestäni Aukusti Huttulan ja Jaako Onkalon, ennen kuin mikään korvaus tulisi kysymykseen, toteuttaa kumman palanut omaisuus todellisuudessa on.

Aika ja paikka kuin yllä
P. Ahmavaara

Päätös

Johtokunta on katsonut tarpeelliseksi, että ohjesääntöjen 50 § ssä määrätty tutkimus pidetään kihlakunnan oikeudessa, ennen kuin asiaa lopullisesti johtokunnalta ratkaistaan.

Helsingissä Suomen maalaisten Paloapuyhtiön johtokunta lokakuussa 1909.
Georg Ehrnrooth

Poliisikuulustelut kestivät päiväkausia. Kuulustelijana oli nimismies Wuorio ja todistajana konstaapeli M A Wakkala. Niitä pidettiin 10.9., 15. ja 16.9. ja vielä 20.9.1909. Poliisikuulustelun päytäkirjoista poimittua:

Huonemiehenä asunut Liisa Horsma kertoi, että hänen mentyä seuraavana sunnuntaina palopäivän jälkeen paikalle, löysi hän Onkalon vaatteita navetan lakasta (vintiltä). Kun hän jälleen viikon kuluttua palasi paikalle olivat vaatteet hänen kertomansa mukaan hävinneet. Horsman omaisuus oli tuhoutunut palossa ja hän sanoi luulevansa, että Onkalo on vakuuttanut ne ominaan. Nähtyään vakuutusyhtiölle jätetyn luettelon palaneista tavaroista, piti Horsma ilmoitettuja summia moninkertaisesti liioiteltuina. Lisäksi hän sanoi, ettei mökissä ollut palohetkellä kuin hänen tavaroitaan. Taloa hän sanoi korkeintaan 200 mk arvoiseksi, koska se oli hänestä vanha ja laho. Horsma kertoi epäilleensä jotain vilppiä jo kun Onkalo oli muuttanut vakuutukset Suomen maalaisten paloapuyhtiöön edellisenä syksynä ja uhannut pitkin talvea polttaa torpan ja jättää vaimonsa kunnan elätettäväksi.

Talollinen Matti Onkalon kertomus: Matti Onkalo sanoi nähneensä 4. päivän aamuna niitylle mennessään, että tutun näköinen vene etääntyy rannasta Maksniemen suuntaan ja sanoo luulleensa, että se oli Jaakko Onkalon. Kuultuaan, että Karilahden torppa oli palanut, hän lähti heti palopaikalle vaimonsa Dagmarin ja Arvo Onkalon kanssa. Paikalla he olivat todenneet mökin palaneen perustuksiaan myöten. Kertojan mukaan pirtin päässä, jossa torpparipariskunta oli asunut ei näkynyt tuhkassa mitään irtaimiston palojäännöksiä. Sitä vastoin kamarin päässä, jossa Liisa Horsma oli asunut, näkyi palaneita vaatteita ja muuta tuhoutunutta irtaimistoa. Kun hän 6. päivänä näki veneen pyrkivän rantaa kohti, hän sanoi, että nyt sieltä Jaakko tulee, kun tunsi vielä veneen samaksi, joka 4. päivän aamuna poistui. Veneessä tulivat J Onkalo, Tunteri ja Björkheim. Kun kysyttiin Matilta oliko hän nähnyt aiemmin minkä verran torpassa oli ollut tavaraa, Matti sanoi, ettei siellä muutama päivää ennen tulipaloa ollut juuri muuta kuin patjat sängyissä. Matti Onkalon mielestä mökissä ei ole ollut olemassakaan niin paljon tavaraa, kuin Paloapuyhtölle jätetyssä luettelossa oli lueteltu. Lisäksi Matti mainitsi, että J Onkalolla oli tapana aina lähtiessään, kun torppa jäi tyhjilleen, sanoa hänelle, että katsoisi torpan perään, mutta tällä kertaa ei ollut maininnut mitään asiasta. Myös Hannes Onkaloa eli Turskaa kuultiin. Tuki edellistä, mutta nuoren miehen tarkkaavaisuudellaan Hannes oli nähnyt Jaakko Onkalon asuinhuoneen paikalla hiiltyneen seinäkellon luurangon. Arvo Onkalo, joka oli tapahtuma-aikaan vasta 13-vuotias kertoi käyneensä torpassa viime aikoina ennen paloa ja menneensä palopaikalle 4. päivänä naapureittensa kanssa.

Onkalon nurkissa majaillut työmies Anton Björkheim kertoi poliisille, että hän lähti torpasta 29. tai 30 päivä heinäkuuta Jaakko Onkalon ja hänen vaimonsa sekä Anna Rönkän (Maria Onkalon sisaren tytär) ja työmies Dunderin kanssa Kemiin, josta ryhmä oli palannut Maksniemeen Kitiniemen torppaan. Björkheim muisti, että vain Dunder poistui 3. päivän iltana ja aamulla palattuaan kertoi eksyneensä hillasuolla. Björkheim muisti, että Jaakko Onkalo kävi Kemissä 2. pnä elokuuta ja 4. pnä, mutta 4. päivää vasten yöllä tai illalla ei Onkalo ollut liikkunut mihinkään. Dunderi oli kertonut koputtaneensa yöllä oveen, mutta kun kaikki olivat nukkuneet hän oli mennyt saunaan yöksi.

Dunder kertoi niin ikään liikkeet Karilahdesta Kemin kautta Kitiniemeen, kertoi seikkailunsa hillasuolla ja oli täysin ymmärtämätön kuka tulipalon olisi voinut sytyttää. Dunder sanoi kyllä kuulleensa talokas Matti Onkalo-vanhemman sanoneen, että sitähän ne on suunnitelleet monta vuotta. Kuten muutkin ryhmän jäsenet Dunder sanoi porukan odottaneen laivanlastaustöitä Kemistä. Dunder kertoi Jaakko Onkalon säikähtäneen kovasti kuultuaan torpan palosta ja lähteneen kesken päivän työpaikalta Karilahteen. Kyseinen työpaikka lienee ollut satama.

Ryhmän mukana ollut Anna Rönkä toistaa suurin piirtein samat asiat kuin Dunder ja Björkheim. Myös hän sanoo porukan tulleen Kitiniemeen odottamaan laivanlastausta. Sanoo Onkalon käyneen 4 päivänä Kemissä ja tuoneen sieltä viinaa. Rönkä myös ihmetteli tavaroitten häviämistä torpasta. Hän oli aikaisemmin nähnyt niitä siellä enemmän kuin juuri ennen lähtöä. Kun kysyttiin tiesikö hän jotain siitä, että torpan omistaja olisi August Huttula, Rönkä sanoo siitä puhutun edellisenä kesänä, mutta ennen hän ei ollut asiasta kuullut.

Virkatodistus vuosimallia 1909, Oulun Maakunta-arkisto.

Torppari Jaakko Onkalo kertoi samat liikkeet kuin muutkin porukan jäsenet, paitsi omat lähdöt ja tulot täsmällisemmin. Hän kertoi vasta elokuun 6. päivä kuulleensa tulipalosta ja lähteneensä heti Karilahteen. Vahinkoa hän sanoi tulleen kahdestakin syystä. Ensinnäkin kahden laivan lastauksesta hän joutui jäämään pois ja toiseksi kaikki irtain omaisuus oli jäänyt mökin pirttiin ja palanut. Ainut mikä oli säästynyt olivat liiterissä olleet halot. Tunterin poissa olosta 4. päivää vastaisena yönä hän ei sanonut tietävänsä mitään muuta kuin mitä Tunteri on edellä kertonut eikä tiedä aavistaakkaan kuka tulen on sytyttänyt. Muita ei hänen mukaansa torpassa ole käynyt kuin Liisa Horsma elokuun 1. päivänä.

Lopuksi poliisi kirjaa oman johtopäätöksensä kuulustelujen perusteella:

Edellä olevan kuulustelun johdosta voi varmasti päättää, että kysymyksessä olevan Karilahden torpan asuinrakennuksen palo on murhapolton aiheuttama ja kun Jaakko Onkalon vene on nähty heti palon jälkeen merellä kulkemassa Maksniemeen päin ja vaikka Oskar Tunteri väittää sen siihen aikaan olleen Kitiniemen torpan rannassa ja Oskar Tunteri on samana yönä ollut poissa kortteeripaikastaan, on hyvin luultavaa että Oskar Tunteri, ehkä Jaakko Onkalon palkkaamana on sytyttänyt palon, että Jaakko Onkalo ei ole syytön näkyy selvästi siitä, että hän vaatii palorahoja sellaisesta omaisuudesta, jota on nähty turmeltumattona jälkeen palon Onkalon kätköpaikassa, josta se sittemmin on kadonnut.

Näin tutkituksi tarkistaa Simossa syyskuun 16 päivänä 1909 J Wuorio Simon piirin nimismies.

Syyskuun 20. päivänä kuulusteltiin vielä tilallinen August Huttulaa torpan omistusjärjestelyistä ja vakuutuksen teosta. Huttula toi poliisin nähtäväksi kauppakirjan, perusteli toimenpidettä sillä, että koska Jaakko ja Maria Onkalo olivat jo ikäihmisiä ja Jaakko oli sukulainenkin, Huttula halusi vapauttaa lankonsa velkavankeudesta. Kauppakirjan sanamuoto on epätavanomainen, mutta kattava. Se on tässä sanasta sanaan kaikkine kirjoitusja kielioppivirheineen:

Kauppakirja

Me allekirjoittajat Aviopuolisot Täten myymme omistamamme huoneet, jotka sijaitsevat Simon pitäjässä Jokikylässä Huttulan perintötilan maalla n:o 7 ja 8 talokkaalle August Huttulalle Kauppasummalla tuhat seitsemänsataa viisikymmentä viisi Suomen markkaa on tämän päivänä maksettu ja kuitataan. Kauppaa seuraa alla mainitut ehtot ja välipuheet.

1 si Ostaja saapi heti huoneet haltuunsa 2 si Myyjät saapi asua samoissa huoneissa kaiken elin aikansa kymmenen (10) Suomen markan vuotuista vuokraa vastaan. 3 si Jos myyjistä jompi kumpi kuolee ennen niin olkoon jäljelle jääneellä samat ehtot eli oikeutet aina kuolemaansa saakka. 4 si Sekä samalla myymme kaiken irtain omaisuuden olkoon se mitä laatusta tahansa paitti että saamme käyttää irtainta omaisuutta samalla ehdolla ja vuokralla kuin asuntoakin. 5 si Paitsi hetin nyt kaupan tehtyä luovutamme kaiken irtain omaisuutemme myöskin ostajan vastaanotettavaksi.

Aika ja paikka kuin allemerkitty Simossa Jokikylässä 14 päivänä joulukuuta vuonna 1905 Jaakko ja Marja Ongalo

Joka täten oikeaksi todistetaan Vikdor Koistinen, kirjoittaja Alppi Toppila

Kauppakirjan toisella sivulla oli liite kuitista, joka oli erääntyneistä vuosivuokrista:

Toisella sivulla mainittu arenti ja vuokra määrä 10 smk on vuosilta 1906 – 7 ja 8 maksettu ja kuitataan. Simossa tammikuun 25 päivänä 1909.
Aukusti Huttula
todistavat: matti Wuolevi & Fraime Vuolevi

Asia tuotiin oikeuden käsiteltäväksi Kemin syyskäräjillä 12. Marraskuuta 1909. Vastaajina olivat Jaakko ja Maria Onkalo, Oskar Dunder ja August Huttula. Todistajiksi oli kutsuttu poliisikuulusteluissa olleitten lisäksi August Huttulan puoliso Maria Kaisa ja tytär Augusta. Lisäksi joukossa olivat Kitiniemen torpan isäntä Aukusti Posti ja puoliso Hilda Posti. Kantajana toimi nimismies Wuorio. Oikeus kuuli kaikkiaan kymmentä todistajaa. Suurin osa todistajista toisti vain poliisikuulusteluissa antamansa lausunnon. Työmies Björkheim sanoi lisäksi nähneensä kun Jaakko Onkalo oli antanut Dunderille 15,00 mk eturahaa lastaustyötä vastaan. Onkalo oli laivanlastauttajana antanut eturahaa muillekin. Maria Kaisa Huttula sanoi Liisa Horsman kertoneen, että Onkalo tyhjensi ensin torpan ja poltti sitten. Tytär Augusta sanoi käyneensä Liisa Horsman kanssa navetassa palon jälkeen ja nähneensä siellä yhden vaatesäkin vanhoja vaatteita ja tilkkukäärön. Horsma kutsuttiin paikalle ja hän tarkensi tavaralöytönsä navetan ylisiltä. Tämän Augusta Huttula myönsi. Kitiniemen torppari Aukusti Posti sanoi juopotelleensa Jaakko Onkalon kanssa paloiltana ja sanoi Dunderin tulleen aamulla saunasta nukkumasta. Hilda Posti vahvisti miehensä puheet ja sanoi Dunderilla olleen hilloja lakissa ja sanoi kuulleensa hänen suolla eksymisestä. Nimismies Wuorio, (syyttäjäksi tässä nimitetty) katsoi toteen näytetyksi että vastaajat ovat syyllistyneet murhapolttoon siten, että Dunder on polttanut ja Onkalo ja Huttula ovat yllyttäneet ja että Maria Onkalo on tiennyt asiasta, mutta toiminut vain miehensä tahdon mukaan. Wuorio vaati tuomion langettamista rikoksesta. Asianosaiset poistuivat salista ja oikeus keskusteltuaan teki välipäätöksen:

Asian käsittely siirretään välikäräjiin Mikkolan Majatalossa Lautiosaaressa 10 joulukuuta 1909. Paikalle haastetaan Aate Ellilä ja kaikki muut todistajat, jotka voivat asiaa valaista. August Huttula haastetaan vangitsemisen uhalla ja Maria Onkalo kustannuksellaan tapahtuvan noudon uhalla ja passitetaan Vjat Jaakko Onkalo ja Oskar Dunder tarpeen mukaan raudoitettuna kruunun kyydillä Oulun läänin vankilaan sekä sieltä sanottuihin välikäräjiin eri tilauksetta lähetettäväksi ja tulee virallisen syyttäjän hallussa olevista yhteisvaroista suorittaa etukäteen todistajalle Matti Onkalolle, Dagmar Onkalolle, Arvo Onkalolle, Liisa Horsmalle, Anton Björkheimille ja Hannes Onkalolle kolmen päivän palkan ja kolmenkymmenen kilometrin kyytirahan sekä rautatie mutkapiletti Simosta Laurilan rautatieasemalle, joka tekee kaksi markkaa kolmekymmentä penniä eli siis yksitoista markkaa kullekin.

Tämän ohessa velvoitetaan Jaakko Onkalo maksamaan todistajillensa Maria Kaisa Huttulalle, Aukusti Postille ja Hilda Postille kymmenen markkaa kullekin lisättynä pikaisen ja suosiollisen maksun puuttuessa tämän pöytäkirjan ja välipäätöksen lyhennysotteen lunastuksilla sekä muilla ulosotosta johtuvilla kustannuksilla julistettiin.

Välikäräjille tulivat vastaajat Onkalo ja Dunder vartioitten saattelemina, August Huttula apumiehensä ylikonstaapeli Aleksanteri Toivolan seurassa ja Maria Onkalo vapaaehtoisesti yksin. Todettiin viralliset liturgiat ja todettiin asian ilmiantajaksi Suomen Maalaisten paloapuyhtiö. Aloitettiin todistajien kuuleminen. Syyttäjä haastoi vastaajaksi vielä Anna Rönkän, jonka epäili osallistuneen omaisuuden pois siirtämiseen torpasta. Rönkä kiisti ainakaan itse osallistuneensa tavaroitten siirtämiseen ja vakuutti poliisitutkinnossa antamansa lausunnon oikeaksi. Todistajaksi haastetulla Pekka Onkalolla oli lyhyt todistus. Hän sanoi Dunderin kertoneen että sytyttäjää ei varmasti kukaan ole nähnyt. Vaati palkkaa ja poistui. Poliisi Jens Salmela sanoi samoin, vaatien niin ikään palkkaa ennen ulos astumista. Matti Onkalo pehmensi lausuntojaan Onkalon etukäteisuhkailuista tuhopoltosta ja otti takapakkia arvioissaan tavaroitten vähenemisestä ennen tulipaloa. Onkalo sanoi Dunderilta kuulleensa, ettei torppari Onkalo ole ainakaan itse paloa sytyttänyt, mutta ehkä toisen kautta sen tehnyt. ”Mistä se maailman tietää” sanoi Matti Onkalo, pyysi palkkaa ja poistui. Talokas Aate Ellilä kertoi olleensa arvioimassa torpan ja irtaimiston vakuutusarvoa ja vakuutti summien vastaavan omaisuuden todellisia arvoja. Ellilä oli saanut samassa yhteydessä tietää, että torppa irtaimistoineen on siirtynyt Huttulan nimiin. Ellilä todisti, ettei huonemies Liisa Horsman omaisuutta ole luettu vakuutusarvoon. Anton Björkheim lisäsi edellisillä käräjillä antamaansa todistusta muistamalla, että hän viime maaliskuussa pyysi Onkaloa takuumieheksi ja sai kuulla Onkalon olevan kelpaamaton, koska on myynyt omaisuutensa August Huttulalle. August Huttula oli laadituttanut asiamiehellä pitkän, 4-5 käsin kirjoitetun sivun puolustuskirjelmän, jossa hän perusteli mm. vakuutusarvoja vedoten asiantuntijan lausuntoihin. Tehtyä kauppaa hän selitti sukulaisten kesken tehdyksi hyväntahdon eleeksi. Kirjelmä oli hyvin asiantuntevasti ja taidokkaasti, kauniilla käsialalla laadittu.

Ote oikeuden pöytäkirjasta:

Asiallisten molemmin puolin kerrottua mitä asiassa olivat lausuneet ja syyttäjän pyydettyä päätöstä asiassa kun näytöksiä ei enää ollut saatavissa saivat he astua ulos kunnes Kihlakunnan Oikeuden keskusteltua tehtiin seuraava päätös:

Kihlakunnan Oikeus on tämän asian lopullisesti tutkinut ja katsoo siinä selville tulleen että Onkalon torppa ja siinä löytynyt irtain omaisuus on murhapolton kautta hävitetty; myöskin katsoo Kihlakunnan Oikeus että vastaajat Oskar Ferdinand Dunder ja Jaakko Onkalo ovat epäilyksen alaiset siitä että Dunder itse olisi torpan sytyttänyt ja Jaakko Onkalo että hän olisi yllyttänyt Dunderia siihen; mutta kun Oskar Ferdinand Dunder ja Jaakko Onkalo ovat syyllisyytensä vakaasti kiistäneet eikä täyttä näytöstä heitä vastaan ole saatu, sen tähden tutkii Kihlakunnan Oikeus oikeaksi päästää heidät vaaditusta edesvastuusta vapaaksi, samalla kuin syytökset muita vastaajia vastaan toteennäyttämättöminä kumotaan. Asiain näin päättyessä ovat Oskar Dunder ja Jaakko Onkalo heti vapaaksi laskettavat. Ja tulee nimismies Wuorion hallussansa löytyvästä yleisistä varoista etukäteen suorittaa asiaan kutsutuille todistajille jne.

Palkkioista ja kuluista sama litania kuin edellisten käräjien yhteydessä. Jaakko Onkalon jättämä herjauskanne Liisa Horsmaa vastaan oli toisen kerran oikeuden käsiteltävänä talvikäräjillä 1910. Oikeus hylkäsi jutun käsittelyn puutteellisten kanneasiakirjojen takia. Asia lykättiin syyskäräjille 12.11.1910, jolloin kumpikaan osapuoli ei enää saapunut paikalle itse eikä edustajiensa kautta. Asia raukesi ja oikeus katsoi sen loppuun käsitellyksi. Lukijasta näyttää, että asian lykkääminen muotoseikkaan vedoten edellisillä, eli talvikäräjillä, oli käräjätuomarin kaukonäköisyyttä. Tyhjänpäiväisestä asiasta päästiin eroon.

Murhapolttojutusta kumpikaan osapuoli ei valittanut eteenpäin, joten Kihlakunnan Oikeuden vapauttava päätös jäi voimaan. Nykyajan oikeuskäytännön näkökulmasta päätös on vähintäänkin erikoinen, kun siinä suoraan esitetään epäilys ja vapauttava päätös. Ajan käytännöt ja olosuhteet sata vuotta sitten ovat varmasti olleet toisenlaiset verrattuna nykyaikaan. Kaikkiaan kuulustelupöytäkirjoista ja oikeuden pöytäkirjoista liitteineen kertyy kolmisenkymmentä sivua käsin kirjoitettua tekstiä. Sellaisenaan kuivahko tarina käräjineen ja kuulusteluineen antaa autenttisen tuokiokuvan vuosisadan alun elämästä ja ihmisistä. Se kuvaa myös yhteiskunnallista murrosta, jota uusi ilmiö, teollistuminen sai aikaan. Monille jälkipolvien jäsenille jutussa esiintyvät nimet ja henkilöt ovat tavalla tai toisella tuttuja. Todistajien ja asianosaisten aidot lausunnot ja repliikit antavat sata vuotta sitten eläneille henkilöille jonkinlaisen persoonallisuuden. Sekä rikoksista epäillyt että useimmat todistajat ovat 1850-60 syntyneitä henkilöitä. Itse torppa on sijainnut nykyisen venesatamaan menevän tien varrella lähellä vanhaa Huttulan, (Erkin Aukun Jaskan) kesänavettaa, joka on edelleen pystyssä. Karilahden torpasta ja sen isännästä, kuin myös tulipalosta on hataria kertomuksia vanhimpien kyläläisten muistissa.

Kirkonkirjoista selviää, että Jaakko Onkalo, ”Karilahden Jaakko” ja hänen sisarensa, August Huttulan Vaimo Kaisa Maria, ovat Brita Kaisa Onkalon o.s. Lustilan (Lustig) jälkeläisiä. Brita Kaisa oli Abraham Lustigin tytär. Nimeä on välillä suomennettu. Brita Kaisan mies oli Johan Henrik Henrikinpoika Onkalo, siis Tikkasten huonetta ja sukua. August Huttulan poika oli Jaakko eli Aukun Jaska, jonka tytär Eila asuu tätä kirjoitettaessa Onkalonperällä maatilallaan miehensä Juhani Väätämöisen kanssa. ”Karilahden Jaakko” on ollut mies liikkuvaista sorttia. Hän on torpan tulipalon jälkeen muuttanut Amerikkaan v. 1912, viisikymmentä kuusi vuotiaana. Iisalmesta kotoisin ollut vaimo Maria o.s. Laukkanen on ilmeisesti jäänyt rannalle miehensä lähdettyä. Jaakko on kuollut v. 1922 Hammerfestissä, Pohjois-Norjassa, jota kautta hän luultavasti on ollut palaamassa takaisin Amerikasta. Hänen vaimonsa oli kuollut häntä ennen.

Vesireitit tärkeitä liikenneväyliä vielä 1900-luvun alussa

Vuosisadan alussa kärrypelillä ajettavia teitä alkoi olla jo aika paljon varsinkin rannikkoseudulla ja jokivarsilla asutuskeskusten ja kylien välillä. Pienillä kylillä ei ihmisillä ollut kuitenkaan varaa ajoneuvoihin. Hevonen oli vain isommissa maataloissa, joissakin jopa parikin. Hevosenkin pito perustui enempi muuhun tarpeeseen kuin liikkumiseen, sillä hevonen oli työjuhta maataloudessa, metsätöissä ja muussa kuljetuksessa. Poron vetojuhtana käyttö on ollut yleisempää sisämaassa, mutta siellä täällä vetoporoja on ollut rantakylissäkin. Kuultujen kertomusten perusteella voisi arvella, että ajoporo on ollut enemmän harrastusta kuin kulkupeli, vähän samaan tapaan kuin moottorikelkka nykyisin. Onkalonperällä ainut poromies lienee ollut Heikinpaikan Heikki. Myöhemmin pienimuotoista poronhoitoa on harrastanut myös Huttulan Ville, mutta hänen poronsa ovat palkineet Alaniemen suunnalla. Talvisin liikkumista ovat helpottaneet lumi ja jääpeitteiset vesistöt. Hiihtäminen on osattu kauan ja kaikkialla Suomessa. Lumi on myös tasoittanut hevosella kuljettavia talviteitä. Vanhat onkalonperäläiset muistelivat, että polkupyörää ei vielä 30-luvun alussa ollut muilla kuin Onkalon ”Ketsulla”. Rautatien tulo Simoon 1902 muutti vähitellen Onkalonperäläisten liikkumissuuntaa. Rautatiesilta kelpasi myös maantieliikenteelle, jota se palvelikin kymmeniä vuosia. Onkalonperältä uusi tie, lossin kohdalta rautasillalle, saatiin kuntoon vasta 1920-luvun alussa vaikka oli kysymyksessä valtatie. Vesistöt ovat sulanveden aikana olleet eniten käytetty jokamiehen teitä ja vene on luultavasti ollutkin lähes joka talossa. Veneitten varustaminen moottorilla on ollut vain varakkaitten touhua. Merihistorian tutkimukset kertovat, että ensimmäiset venemoottorit tulivat Suomeen 1900-vuosiluvun kahta puolta, perämoottorit n. 1910 paikkeilla. Yksityiset veneellä liikkujat, ainakin pitempien matkojen kulkijat ovat osanneet käyttää purjeita. Kerrotaan, että tunnettu hylkeenpyytäjä ja erämies Eetu Romppainen tuli Kalajoelta Simoon perheineen itse rakentamallaan purjeveneellä, eikä hän varmaan ainut purjehtija ollut 1920 tienoilla. Karilahden torpan asukkaitten tiedetään kulkeneen veneellä Maksniemessä saakka.

Soutumatka tuntuu aika pitkältä, joten lienevätkö olleet purjehtijoita hekin. Kallion sahalla töissä kävijät ovat todennäköisesti soutaneet työmatkansa Onkalostakin saakka. Sitä ei nykyajan ihminen ilman moottoria tekisi.

Ammattimaista rahdin kuljetusta vesiteitse on harjoitettu jo varhain 1800-luvulla. Kuuluisa Oolannin sota ulottui näillekin rannoille ja Kuivaniemen Vatungissa käytiin tulitaisteluitakin. Engelsmannin tavoitteena oli ryöstää halkojähtejä, joita oli Vatungissa heinäkuussa 1855. Tästä yhteydestä käy ilmi, että sotalaivat olivat jo höyryvoimalla pelaavia. Englantilaiset eivät onnistuneet maihinnousuyrityksessään kuivalaisten vastarinnan vuoksi, mutta saivat poltettua muutaman jähdin. Jähtialukset ovat olleet pääasiassa 24 m pitkiä, kaksimastoisia puupurjelaivoja. Mahdollisesti muunkin kokoisia jähtejä on ollut, mutta tämä mitta esiintyy itsepintaisesti historian kirjoituksissa. Jähtialuksilla on kuljetettu monenlaista rahtia aina Tulholmaa ja Pietaria myöten. Rahtina on ollut halkoja, sahatavaraa, kalkkia, jopa hiekkaa. Pitkillä matkoilla on viety esim. lohta ja turkiksia, ja tuotu suolaa, mausteita, astioita, kankaita ym. kauppatavaraa. Simossa ja Kuivaniemessä on ollut arviolta muutama kymmenen jähtiä. Merenkäynnin ammattilaisia ei ole tiedossa muita Onkalonperältä kuin Nils August Karsikko, joka oli uransa loppuajan luotsi.

Perämereltä on 1900-luvun alkupuolella toiminut myös säännöllinen matkustajalaivaliikenne. Perä-Pohjolainen lehdessä oli lähes viikoittain aikatauluilmoituksia sekä lähiettä pitkillä linjoilla liikennöivistä laivoista. Esim: Perä-Pohjolainen torstai 24.7.1902 ja lauantai 20.6.1903

Höyrylaivaliikennettä: Höyrylaiva Pohjola Oulusta joka sunnuntai, tiistai ja torstai klo 1/1 9 Simoon, Kemiin ja Tornioon sekä palaa joka maanantai, keskiviikko ja perjantai Torniosta klo 7, Kemistä klo 10 Simoon ja Ouluun.

Uno R. Höckert

Yksi höyrylaivoista: Jakobstad Vega eli Norra Finland lähtee Pietarista Kemiin joka tiistai kello 2 j. p.p. ja takaisin Kemistä Pietariin höyrylaivat Jakobstad ja Norra Finland tiistaina sekä Vega keskiviikkona klo 1 yöllä. Laivat poikkeavat välisatamiin ottaen lastia ja matkustavia.

Uno R. Höckert

Höyrylaivaliikenteen suosio hiipui vähitellen henkilökuljetuksissa rautatien valmistuttua. Rahtiliikenteessä laivat ovat pitäneet pintansa aina vaikkakin lähikuljetuksissa on paljolti noustu pyörille. Valtameriliikenteestä saivat tuntumaa monet Onkaloperäläisetkin Amerikan siirtolaisina jo reilu sata vuotta sitten.

Vanha idyllinen luonnon venepoukama Kallioniemenalla sai myöhemmin uuden muodon rakennettuna satamana.

Kalkkikallioinen ja muut venerannat

Onkalonperällä on jo vanhaan aikaan ollut useita satamapaikkoja. Jokisuu on ollut luonnollinen ylikulkuja veneen kiinnityspaikka, mutta lähellä tietä oleva paikka, Liisalanranta on luultavasti ollut eniten käytetty. Liisalanrannassa on edelleenkin olemassa vanhoja veneja verkkovajoja, vaikka niitä on ehtinyt tuhoutuakin. Jäniskäpälän kalliolla on järeä kallioon kiinnitetty teräsrengas, mutta siinä tuskin on ollut veneitten pitopaikkaa. Kiinnitysrengas lienee palvellut uittoa. Mielenkiintoinen vanha merenkäyntisatama on ollut Kalkkikallioinen, paikka, jossa nykyisin on Koskelan huvila. Nimi tulee kalkista, jota jähdeillä on paikalle tuotu ja poltettu rakennusaineeksi kelpaavaan muotoon. Jäännöksiä kalkkikivestä löytynee vieläkin mäen korkeimmalta kohdalta. Kalkkikallioisen ranta on ollut hyvä rantautua silloin kun merenpinta on ollut metrin pari ylempänä, koska rantatörmä on poikkeuksellisen jyrkkä. Nykyinen rakennettu venesataman paikka on ollut jo pitkään kylän eniten käytetty veneranta. Rannan nimi on erikoinen, koska sillä ei ole sanan perusmuotoa. Kyläläiset sanoivat, että heidän veneensä on Kallioniemenalla. Paikka on Simojokisuun virran suunnassa kirjaimellisesti kallioisen niemen alapuolella. Veneranta on siirtynyt vähitellen jokisuulta merelle päin rantaviivan paetessa ja nykyinen veneranta Kallioniemenalla on otettu käyttöön kaikista viimeiseksi. Jokea on ylitetty veneillä useissa paikoissa talojen ja viljelysten sijaintien mukaan. Lossiliikenteestä on kerrottu toisaalla.

Pirtuaika

Kieltolakiaika 1919-1932 elävöitti omalla tavallaan myös merenrantakylä Onkalonperää. Pirtun salakuljetuksesta puhuttaessa tulee yleensä ihmisille hymynkare suupieleen. Salakuljetettavaa tuotettahan on enimmäkseen käytetty hauskanpitoon ja iloisen mielen aikaansaamiseen. Käytännössä pirtutrokaus on ollut raakaa rikollista puuhaa, jossa kovat otteet eivät ole olleet vieraita. Ampuma-aseet ovat olleet vakiovarusteita, ja ruutia on poltettu tämän tästä. Todellisuudessa ihmisuhreja on tullut vähän jos lainkaan, sillä pyssyjä lienee käytetty enemmän pelotteluun, kuin tappamistarkoituksessa. Koska tavara on tuotu pääasiassa Virosta laivoilla, on logistiikkaa varten tarvittu rannikoilla aivan varta vasten suunniteltua kalustoa. On kerrottu, että eräällä kemiläisellä Eino Torvinen nimisellä ”yrittäjällä” oli veneessään lentokoneen moottori. Paatti oli niin nopea, että tulliveneitten vauhti ei riittänyt alkuunkaan, mutta hyväkään kalusto ei ole täydellinen. Torvinen ajoi Selkäkarin matalikolla potkurinsa kiveen, ja siitä matka jatkui luonnonvoiman avustuksella. Tuuli kävi haaksirikkoon joutuneen seilorin onneksi mereltä päin ja vene ajautui Nikinkarin sivua lähelle Sahkarin lahtea, jonne oli tehtävä pikainen välivarasto. Jakelu ei onnistunut tästä eteenpäin ainakaan suunnitelmien mukaan, kun Nikinkarissa niityllä käyneet kyläläiset löysivät paikalta ehtaa tavaraa. Piimäleileihin tuli paluurahtina pirtua, kun kanisterit olivat liian huomiota herättäviä tuliaisia. Pikkuhiljaa aarteenetsinnästä tuli laajempiakin joukkoja kiinnostava harrastus. Kerrotaan, että yllättäen sorsajahti alkoi kiinnostaa kaikkia joilta jonkunlainen aseentorrakko löytyi. Yleensä jahtimiehet olivat kuitenkin lentävien lintujen sijaan kiinnostuneempia kuivalla maalla lymyävästä saaliista. Aina joku onnekas pirtukätkön löytänyt saattoi muuttaa maissa aineen pikku taskurahaksi. Tanssipaikat ja muut väenkokoontumistilaisuudet olivat varmoja markkinapaikkoja. Kukaan onkalonperäläinen ei tiettävästi ole muulla, ammattimaisemmalla tavalla sekaantunut pirtutouhuihin. Vaikka trokarit olivat hyvin varustautuneita ammattilaisia, suurin osa heistä ennemmin tai myöhemmin jäi kiinni, tai ainakin poliisi löysi heidän varastonsa jostakin piilopaikasta. Simojokisuulla Granholman myllyn lähettyvillä, myllyrännistä poliisi löysi ison pirtukätkön. Poliisin tehtävissä toiminut Eino Kuusela haki apureineen sieltä kolme venelastillista tavaraa, ja loput mitä ei ehditty ennen pimeää pois viedä tuhottiin paikanpäällä rikkomalla kanisterit. Kaikki varastokätköt eivät suinkaan olleet veden äärellä tai vedessä. Kylän läpi menevä tie oli valtakunnan pääväylä ja ainut reitti, jota saattoi liikkua autolla. Autotien varsi oli luonteva pirtun kätköpaikka, koska lastaus ja purku kävivät nopeasti autoon ja pois. Liikennettä oli sen verran vähän, että yllätetyksi saattoi tulla vain poliisin toimesta. Kylältä pari kilometriä Kuivaniemeen päin, Vaunukallioisen mutkassa on ollut yksi tällainen tukkuvarasto. Sen on poliisi löytänyt ja järjestänyt väijytyksen paikalle. Tarinan mukaan pidätys on epäonnistunut, kun trokareilla ollut hyvä suitsimies on pyöräyttänyt auton suitsait tulosuuntaan ja näyttänyt kiinniottajille perävalot. Kieltolain päätyttyä vielä pitkien aikojen päästä on löytynyt sieltä täältä vanhoja puhki ruostuneita kanistereita ja varpusia, joksi nimitettiin pientä litteää vähittäismyyntipakkausta. Perämeren perukka on ollut vilkas pirtun salakuljetusalue, kun laivat ovat tuoneet tavaran mahdollisimman kauas pohjoiseen ja markkina-alueena on ollut koko lappi. Maakuljetusta on siitä eteenpäin tehty jopa pitkin metsiä jalkapatikassa. Vaikka kiinnijäämisriski on ollut suuri ovat myyntivoitotkin olleet ruhtinaalliset. Mitä kauemmas rannikolta on menty, sitä korkeampi on ollut pirtun hinta. Rovaniemellä se on ollut moninkertainen Kemiin verrattuna.

Vaunukallioisen tiukka mutka on monien tapahtumien maamerkki: Siellä kaatuivat kuninkaan vaunut, siellä oli pirtutrokarien varasto, siellä louhittiin graniittia, siitä kuljettiin turvesuolle ja siinä oli mielenkiintoisin paikka ralliajon pikataipaleella.

”Teollisuutta” Onkalonperällä

Palkan sivukulut eivät ole 1919 rasittaneet firmaa eikä työmiestä. Simon Turvepehku on maksanut palkkaa Raamin Aukulle. (Kuitin omistaa Väinö Wahlberg.)

Pienimuotoista elinkeinotoimintaa on Suomen itsenäistymisajan tienoissa ollut ihan laillisestikin Onkalonperän ja Kuivaniemen välillä. Turvesuona tunnetulla suoalueella on toiminut yhtiö nimeltä Simon Turvepehku Oy. Turvetta on käytetty lämpöeristeenä ennen sahanpurua. Paikalla näkyi turpeen noston jäljet vielä viitisenkymmentä vuotta sitten, mutta nyt ne on jo luonto parantanut. Kyläläisiä on ollut palkkatöissä Turvepehku Oy:llä. Aukusti Rahmin palkkakuitista näkyy vuosiluku 1919. Lähempänä tietä, ns. Vaunukallioisen mutkassa näkyy vielä toinen paikka, jossa on hyödynnetty luonnonvaraa. Paikalla on ollut kivilouhimo, luultavasti samoihin aikoihin turvefirman kanssa. Kertomatiedon mukaan mustaa graniittia on louhittu hautakivien raaka-aineeksi. Kiveä on otettu niin läheltä tietä, että on nähty tarpeelliseksi tehdä omasta tuotteesta suojakaidetta tien ja louhosmontun väliin. Pahaksi onneksi Kuivaniemen Osuuskaupan vähemmän ympäristöorientoitunut autokuski kippasi kuorma-autolastin lasiromua monttuun suoraan tieltä 1955 kesällä. Lasipalasia ja siruja oli kaidekivien päällä ja osittain tielläkin. Asiaa kauhisteltiin, mutta kukaan siihen ei puuttunut. Nykyisin Vaunukallioisessa on suuri soramonttuja kivimurskaamoalue, mutta lasikuoppa on koskemattona vain sammaleen peittämänä.

Jobbaus, salakuljetus ruotsista

Ruotsista jobattiin kieltolain aikana alkoholia, mutta kaiken kaikkiaan Ruotsin ja Suomen rajan yli on ollut jo 1800-luvun puolivälistä saakka merkittävää salakuljetusta. Suomi kuului Venäjään ja Ruotsi valvoi rajaansa tarkasti. Tavaraa on liikkunut molempiin suuntiin. Suomesta on mennyt mm. voita, turkiksia ja käsitöitä. Ruotsista on tullut mm. kahvia ja tietysti viinaa. Toiminnassa on ollut mukana monen sorttisia trokareita, osa lähes ammattilaisia, mutta suurin osa tavallisia kansalaisia seikkailuja harrastusmielessä. Pari epäonnista onkalonperäläistä harrastajaa jäi kiinni Ruotsin puolella. Miehet olivat hankikelien aikaan kevättalvella hiihtäen hakeneet tavaraa selkärepulla Ruotsista. Naapurin rajamiehet huomasivat jäällä reppu selässä hiihtävät retkeilijät ja ampuivat heidän peräänsä. Hiihtäjät yrittivät paeta, mutta huonokuntoisempi urheilija tavoitettiin ja pidätettiin. Kertomusten mukaan viranomaiset saivat kumppanin nimen kovisteltua pidätetyltä ja toinenkin jobbari päätyi Ruotsin viranomaisten käsiin. Herrat olivat tiettävästi vähintään kuukauden kiikissä. Voisi olettaa, ettei Ruotsalaisia näin paljoa kiinnostanut pelkkä kahvin haku. Mahdollisesti epäiltiin miesten sekaantuneen jonkinlaiseen vakoiluun. Käytännössähän oli kysymys entisestäVenäjän ja Ruotsin rajasta. Asiasta tarkat tiedot ovat Ruotsin viranomaisen arkistoissa luultavasti lukemattomien vastaavien joukossa. Tapahtuma-aikakin on muistitiedoissa epämääräinen, mutta sijoittunee 1920-luvulle. Tarinan sankarit ovat Heikki Wahlberg ja Robert Karhinen. Miehet ovat noihin aikoihin olleet iältään kolmen kympin tienoissa, siis elämänsä kunnossa olevia hiihtäjiä. Wahlbergin Heikki on muuttanut Onkalonperälle paljon tätä tapausta myöhemmin, mutta Karhinen on silloin asunut jo puolisonsa Emman kotitilassa Onkalossa.

Ruotsin ja Suomen välisellä maarajalla pientä jobbausta ja kotitarvesalakuljetusta on harrastettu aina siihen saakka, kunnes maat liittyivät Euroopan Unioniin. Sota-aikaan ja sodan jälkeen pula kulutustavaroista Suomessa antoi syyn luvattomaan maahantuontiin. Säännöstely maassamme päättyi vasta 1954, jolloin kahvin kotimaan kauppa vapautettiin. Niukimpaan korttiaikaan kahvia ja teetä ei saanut Suomessa ostaa ollenkaan. Maitten erisuuruiset verot, jotka tuntuvat kuluttajahinnoissa, ovat aina aiheuttaneet ostosmatkailua suuntaan ja toiseen. Ruotsin puolella kahvi, voi, margariini, sokeri ja jauhot olivat pitkään halvempia ja tuontirajoitettuja. Hassunkurisin kielletty tuote taisi olla pelikortit Ruotsin halvemman leimaveron takia. Torniojokivarren asukkaat olivat erityisasemassa. Rajaseutupassi oikeutti vähän väljempään omatarvetuontiin. Pitkä yhteinen historia molemmin puolin jokea asuvien kesken tiesi mm. sitä, että monet suvut olivat joko jääneet tai levittäytyneet kahta puolta rajajokea. Kanssakäyminen sukulaisten kesken edellytti siten usein rajanylitystä. Tämän liikenteen mukana livahti tietysti melkoiset määrät tuontisäännösteltyä tavaraa sekä luvallisesti että luvattomasti. Omatarvetta varten annetut kiintiöt eivät riittäneet kummoiseen trokaukseen, mutta ylijäämillä saattoi ilahduttaa tuttavia, jotka asuivat kauempana rajasta. Muistan viisikymmentä-luvulta tapauksia, kun Wahlbergin Heikin Ruotsin puolella asuva vävy toi meillekin silloin tällöin jonkun kahvipaketin Ruotsin tuliaisina. Erityisen mieluisaa oli pyöreään peltipurkkiin umpiopakattu jauhettu kahvi. Pohjoismaitten välinen passivapaus tuli voimaan 1952, mutta se ei poistanut tuontisäännöstelyä. Tavallisista rasvaturisteista vähän jokainen on tainnut kokeilla onneaan tuomalla muutaman ylimääräisen margariinitai kahvipaketin, tankkaamalla autonsa tai vaihtamalla uudet renkaat Haaparannalla. Nykyisin vanha kansanhuvi alkaa olla historiaa, kun tuontisäännöstelyn lisäksi rajakin on melkein poistettu. Rajoituksia on vähän, tarvetta ja tarkastuksia ei juuri lainkaan.

Sotien ajat

Simojokisuun tienoo on ollut kaukana rintamista eikä ole juuri joutunut taistelutantereeksi. Jos oikein kauas taaksepäin katsotaan, niin vihollistoimintaakin löytyy. Isovihan aikana 1700-luvun alussa Kemin-Tornion alue on ollut useiden vainolaisretkien kohteena. Venäläiset tekivät Suuren Pohjan sodan seurauksena alkaneen miehityksen aikana (1713-1721) ryöstöja tuhoretkiä ympäri Suomea. Lähes varmaa näyttöä on siitä, että nykyisellä Onkalonperän paikalla on ollut piilopirttejä, joihin perheitä on paennut luultavimmin Simonkylältä. Perimätiedon, jopa arkeologisten löytöjen uskotaan todistavan piilopirttien olemassa olosta. Simojoki on hyvin ilmeisesti ollut vainolaisen kulkureittinä. Siitä kertoo mm. tarina metsäsissi Laurukaisesta. Myöhemmin kylän läpi kulkevan tien vuoksi Onkalonperä on joutunut osalliseksi varsinaisista sotatapahtumistakin, vaikkakaan ei itse taisteluista. Suomensodan aikana Ruotsin armeija perääntyi Tornioon joulukuussa 1808 ja sota pysähtyi Tornio-Haaparanta tienoille. Suomalaiset kuninkaallisen armeijan ruotusotilaat ovat ehtineet käydä jopa pitkillä kotilomilla aina Pohjanmaata myöten. Kulkua ei ole haitannut se, että koti on ollut vihollisen valtaamalla alueella. Venäjän armeija jatkoi hyökkäystoimia nykyisen Ruotsin alueella v. 1809. Lopullisesti Venäjän ja Ruotsin raja määrättiin Tornionjokeen Haminanrauhassa syyskuussa 1809. Silloin Onkalonperän läpi kulkeva Kuninkaantie oli jo osa valmiiksi rakennettua valtaväylää, jota pitkin sotajoukot ovat kulkeneet. Kuivajokisuun tuntumassa käyty Oolanninsodan (Krimin sota) kahakka 1855 kesällä tuskin näkyi tai tuntui Onkalonperällä. Antti Jääskö/Onkalo on asunut pojankoltiaisena lähellä Vatungin taistelupaikkaa ja ollut miltei silminnäkijä. Hän on kertonut jälkikasvulleen omakohtaisia muistikuvia tapahtumasta. Englannin laivaston merisotilaitten ja Kuivaniemen kodinturvajoukkojen yhteenotosta kertova muistomerkki on rantakalliolla lähellä kalasatamaa. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa Suomi itsenäistyi Venäjästä ja kävi läpi katkeran kansalaissodan. Molempien puolien aktiivikansalaisia oli Simossakin, mutta terästä pitkin ei juuri naapureita katseltu. Pientä liikehdintää oli, muttei varsinaisia yhteenottoja. Yhdestä teloituksesta on kirjaamaton muistitieto nimineen kaikkineen, mutta virallista tai tutkittua vahvistusta ei ole sillekään. Onkalonperäläiset saivat luultavasti olla tyytyväisiä syrjäkyläläisyydestään, sillä jännitteet jätettiin maalikylien murheiksi. Venäjänvallan loppuaikoina, ensimmäisen maailman sodan uhatessa venäläisillä oli varuskuntia pitkin rannikkoa ja Onkalonperää lähin on ollut Vasankarilla. Äitini kertoi koulutyttönä saaneensa joskus kyydin kouluun jonkun kasakan hevosen selässä. Vaikka kyytiläinen oli ollut perille päästyään yltä päältä kurassa, oli hän kokemuksestaan ylpeä vielä vanhoilla päivilläänkin. Monet sotilaat olivat tulleet paikallisille tutuiksi pitkän palveluksensa aikana. Äiti muisti sotilaita jopa nimeltään, esim. kyydin antanut kasakka oli kutsumanimeltään Simo. Venäläisiltä paikalle jäänyt suuri hevostalli on myyty huutokaupalla. Tallin hirsiä on vieläkin pitämässä pystyssä Filpuksen ulkorakennuksia.

Talvi- ja jatkosota

Meidän aikanamme sodasta puhuttaessa tarkoitetaan yleensä toista maailmansotaa, Suomen talvija jatkosotaa. Talvisodan syttyessä v. 1939 marraskuun lopussa liikenne kävi poispäin Simosta. Maassa oli v. 1922 vakiintuneen muotonsa saanut yleinen asevelvollisuus, ja sotaan lähtevät joukot koottiin kutsunnoilla. Onkalonperältä talvisotaan lähtivät Siirtolasta veljekset Jaakko, Ville, Väinö ja Eelis. Raamin Iitan ja Aukun pojista lähtivät Väinö, Ottu ja Lenna sekä Heikinpaikasta Eelis ja Jaakko. Luusilta lähti Nikke, Niilo Pahnila. Onkalon Valtekin kutsuttiin palvelukseen talvisodan loppupuolella. Valten yksikköä koulutettiin Nivalassa kuukauden päivät. Miehille jaettiin jo täysi rintamavarustus, mutta rauha tuli ennen tositoimiin lähtöä. Valte oli ns. nostomies, koska hän oli iältään yli 40 ja hänen varusmiespalveluksensa oli jäänyt vajaamittaiseksi. Valte on ollut ensimmäisten joukossa, kun itsenäinen Suomi alkoi kutsua nuorukaisia suorittamaan asevelvollisuutta. Ennenaikainen kotiutus laivastosta, Helsingin Katajanokalta johtui siitä, että kotitila tarvitsi miestä. Ylisuvannonnon veljeksistä Viljami oli armeijan saappaissa kaatuneitten evakuoimiskeskuksessa Etelä-Karjalassa. Julius Karhinen, Roopen ja Emman poika kaatui tanvisodassa Kuhmossa helmikuussa 1940. Talvisota päättyi välirauhaan maaliskuussa.

Rauhan aika käytettiin valmistautumalla uuteen sotaan. Puolustuslinjoja linnoitettiin ja kertausharjoituksia järjestettiin. Evakkoon lähteneitä palaili kotikonnuilleen tietämättä kuinka lyhyeksi aikaa. Keväällä 1941 alkoi tapahtua Onkalonperän tielläkin. Saksalaisten sotajoukkojen kauttakulku Pohjois-Norjaan ja Lappiin oli alkanut. Suomen armeijan liikkeelle lähtö oli enää ajan kysymys. Kesäkuussa koottiin uuteen koetokseen lähtevät sotilaat mm. Simon Pirtille ja Simonkylän kansakoululle. Jatkosotaan lähtijöinä olivat pari ikäluokkaa nuoremmat kuin edellisellä kerralla. Talvisodan veteraanien lisäksi kutsun sai Onkalonperältä Helge Mikkonen, joka kaatui jatkosodan alkupäivinä, 14 heinäkuuta Kiestingissä. Helgen vanhemmat olivat Mikkosen Matti ja Olga, josta myöhemmin tuli Väyrysen Olga. Pitkään jatkuva sota rasitti kotirintamalle jäänyttä väkeä. Lapset ja naiset joutuivat miesten töihin. Yhteiskunnan piti toimia sodasta huolimatta. Karjaa hoidettiin ja metsäja peltotöitä tehtiin sekä rakennuksia, teitä ja siltoja pidettiin kunnossa. Polttopuita tarvittiin omaan käyttöön, julkisiin tiloihin ja liikenteeseen, jopa häkäpönttöautoihin. Simon Asemakylällä, nykyisen Rantakairan talon tienoilla toimi pilketehdas, jossa töissä kävi mm. onkalonperäläinen Helli Rahm ja vasta 14-vuotias Aimo Korkala. Pilkkeet tehtiin koivuhaloista, jotka kuorittiin, sahattiin 5 cm:n pituisiksi pätkiksi ja pilkottiin erityisellä koneella. Kuution muotoiset pilkkeet kuivattiin suuressa, usean kuutiometrin kokoisessa teräslieriössä, säkitettiin ja lähetettiin jakeluun autojen polttoaineeksi. Tehdas toimi pari vuotta kunnes paloi vuonna 1944. Halontekokiintiöt olivat siviilien työvelvollisuutena. Simossa toimi mm. uitto ja erottelutyömaa jokisuulla kaikkina kesinä koko sodan ajan. Pulaa oli kaikesta ja monet kulutustavarat olivat kortilla. Elintarvikkeitten säännöstely koski samoilla ehdoilla maalaisia ja kaupunkilaisia, mutta helpompaa oli tietysti siellä missä ruokaa tuotettiin. Vaikka esimerkiksi voita ei ollut lupa myydä vapaasti, mustapörssi toimi siellä missä jotain kaupattavaa oli. Elintarvikekorttien kiintiöt olivat niin riittämättömiä, että pimeä kauppa oli suorastaan välttämätöntä. Joskus ruokaa haettiin melko kaukaa. Aimo Korkala teki Simosta junalla ja linja-autolla hamstrausmatkan Tyrnävälle saakka, koska siellä oli tuttuja viljelijöitä. Nuorimies oli silloin kymmenvuotias ja yksinliikkuessaan joutui paluumatkalla hankkimaan kulkuluvan Oulussa nimismieheltä. Kulkulupa tuli, eikä vallesmanni kysellyt repun sisällöstä.

Saksan armeijan läsnäolo asetti omat vaatimuksensa siviilitalouksille. Päällystöä ja erikoisjoukkoja majoitettiin taloihin. Syksyllä v. 1941 Onkalon Valten puolelle sijoitettiin pienehkö, ehkä joukkueen kokoinen saksalaisosasto. Päärakennuksen pirtissä on ollut majoitus 24 sotilaalle ja vanhalla puolella ovat asuneet ja toimineet kaksi kokkia, ainoat, jotka muistetaan nimeltä. Kokit olivat Rudolf ja Hans. Muut olivat huoltoja lääkintähenkilöstöä. Kymmenkunta miestä oli majoitettuna myös Onkalon viereisessä Toivelassa, jonka silloin omisti Valten sisko Lyyti. Onkaloon saksalaiset rakensivat korkeakattoisen, seinättömän, suurehkon autokatoksen, jonka suojissa pidettiin noin kymmentä lääkintätai ambulanssiautoa. Autokatos oli kopillaan ja talon käytössä vielä parikymmentä vuotta sodan jälkeenkin, kunnes sortui lopulta lumikuorman painosta. Toinen, edelleenkin toimintakuntoinen saksan armeijan tuotos on Onkalon pirtissä oleva muuri. Saksalaiset lämmittivät entisen, paljon pienemmän muurin niin, että koko rakennus oli palaa. Isännän ripeä toiminta pelasti talon. Vaikka sotilaista ei ollut tulipalon torjunnassa apua, tehtiin uusi muuri vuokralaisten laskuun. Saksalaismajoituksen aikaan Valte-isäntä oli päästä hengestään, kun törmäsi pimeällä vartiomieheen. Navetassa oli lehmä poikimaisillaan ja Valte lähti yöllä asian tilaa katsomaan. Hieman epäsotilaallisena henkilönä mies unohti ottaa huomioon vuokralaisten tavat, jotka poikkesivat omista. Vartiomies pysäytti pimeässä hiippailevan isännän ja ojenteli häntä aseella. Kielimuurista huolimatta henkilöllisyys saatiin todettua ja Valte pääsi navettaan. Isäntä säilyi hengissä ja vasikka oli kaunis. Seuraavan vuoden alkutalvella osasto poistui kohti rintamaa. Yksi saksalaisten valtaama talo oli Ville Huttulan perheen Korpela eli Villenpaikka. Emäntä Eeva Huttula oli lapsineen evakossa asemakylällä, Vuolevilla ja Hanhivaarassa. Palattuaan kotiin, Huttulat näkivät harmikseen, miten puhki talo oli asuttu. Lattiat olivat kuin hevostallissa. Saksalaisilla ei ollut tapana riisua raudoitettuja saappaitaan porstuaan ennen sisälle menoa. Saksalaissotilaita oli myös muissa taloissa mm. Heikkilän Maijalla yksi lääkintämajuri, Väyrysellä yliluutnantti ja Arvonpuolella kolme alikersanttia. Muutama sotilas on ollut myös Luusilla. Onkalonperältä viimeisille saksalaisille tuli äkkilähtö. Rauhansopimuksen mukainen saksalaisten joukkojen karkoitus käynnistettiin pikavauhtia. Sotilaista Valten puoli ei päässyt eroon vieläkään. Miltei heti kun viimeisen saksalaisajoneuvon perävalot hävisivät pohjoiseen, tulivat suomalaissotilaat etelästä. Suomen armeija pani joukot liikkeelle Oulusta kohti pohjoista 27.-28.9.1944. Rinta rinnan sotineitten armeijoitten tie kohti pohjoista uudessa asetelmassa jatkui tunnetuin seurauksin. Rautasilta oli räjäytetty, Sinikosken silta oli räjäytetty, ratakiskot ja puhelinlinjat oli tuhottu. Saksalaiset perääntyivät kohti Pohjoista käyttäen poltetunmaantaktiikkaa. Suomalaiset sotilaat veivät raskasta kalustoa joen yli entisen lossirannan ja Huttulan putaan välistä. Matalasta kohdasta sekä hevoset että jalkaväki vietiin kahlauttamalla. Saksalaiset olivat särkeneet myös Färiin rakentamansa pukkisillan. Lapinsota oli alkanut.

Sodan jälkeen Onkalonperälle muuttaneista molempiin sotiin osallistuivat mm. Jaakko Kinnunen, Oskari Knihti ja Eevert Pöntynen. Jatkosodassa taistelivat Vilho Wahlberg ja Matti Korkala, jotka asuivat ennen sotaa naapureina Lahenrannalla. Sodassa he toki olivat aivan eri tehtävissä ja eri paikoissa. Armas Onkalo ehti olla rintamalla venäläisiä vastassa ja osallistui Lapin sotaan moottoripyörälähettinä. Armas eteni saksalaisten perässä Kilpisjärvelle asti. Onkalonperäläisten veteraanien tarkempia tietoja on mm. kirjassa ”Simo ja Simolaiset vaaran vuosina 1914-1945”. Kaatuneina Onkalonperä pääsi melko pienillä miestappioilla. Elinikäisiä sotavammoja saivat mm. Eelis Huttula, joka menetti toisen jalkansa ja Niilo Pahnila, joka sai pahan näkövamman miinan räjähdyksessä. Jaakko Kinnunen ja Matti Korkalakin haavoittuivat, mutta eivät vammautuneet pysyvästi. Sodan jälkeen miehet puhuivat kokemuksistaan aika harvoin. Yhden ainoan kerran muistan Kinnusen Jaskan kertoneen lyhyen autenttisen tarinan jalkaväkihyökkäyksestä aivan yksityiskohtia myöten. Korkalan Matti selitti kaulassa ollutta pitkää arpeaan sanomalla, että siitä on ryssä raapaissut. Käytännössä sen raapaisi korsuun osunut kranaatin sirpale. Matti uskoi jalkaväkeen ja kiväärimieheen sodankäynnissä yhtä vankkumattomasti kuin maanviljelykseen ainoana kunniallisena elinkeinona. Jälkipolven arvioiden mukaan kumpikin naapuruksista kantoi sotavammaa sisimmässään. Vastoinkäymiset ottivat usein kohtuuttoman näkyvästi hermoille sekä Matilla että Jaskalla. Huttulan Ville oli sodan aikana kohonnut ylikersantiksi ja armeija meinasi tehdä hänestä kapiaisen. Vuonna 1944 hänellä oli pesti Lievestuoreen Kelkkamäessä armeijan varastonhoitajana. Villen oli määrä jäädä sinne töihin ja perhekin meni paikkakunnalle. Sodan kulun muutos toi Villen Kemin varikolle ja perhe palasi kotiin Onkalonperälle. Maamies ei kuitenkaan kirjoituspöydän ääressä viihtynyt, vaan jätti valtion varman viran ja palasi kuokan varteen.

Matti Korkala vartiossa jatkosodan aikana

Räjähteitä ja ammuksia sodan jäljiltä

Sotamateriaalia, kuten räjähteitä panoksia, jopa aseita oli kulkeutunut ja jäänyt talojen nurkkiin ja ullakoille. Tavaraa oli tuotu mukana rintamalomilla käydessä ja kähvelletty armeijan varastoista. Saksalaisilta oli äkkilähdön takia jäänyt yhtä ja toista asemapaikkoihin. Organisoitu asekätkentä ei ulottunut Onkalonperälle, mutta kovin kaukana eivät lähimmät kätkövarastot olleet. Yksityisillä kätköillä ei ollut sotilaallista tarkoitusta, vaan niitä sovellettiin siviilitarpeisiin. Hirsikankaalla, lähellä nykyistä valtatietä joku tuntemattomaksi jäänyt taho räjäytti sota-aikaisen raskaan lentopommin. Paukku helisytti ikkunoita koko Onkalonperällä ja Ville Huttulan talosta muutama lasi tuli sisälle paineaallosta. Räjäytystä seuraavana päivänä Valte Onkalo tuli lohirysiltä lähestyen soutuveneellä rantaa. Hän kysyi rannalla olevilta pikkupojilta, että ampuiko täällä joku haulikolla eilen illalla. Paineaalto oli tuntunut Möylyssä asti, n. 15 km päässä räjähdyspaikasta. Saaren rantaan oli kohahtanut pieni hyökyaalto. Kuopan luota tielle päin näkyivät vain kuorma-auton jäljet, eikä räjäyttäjää koskaan saatu selville. Tapaus sattui joskus 50-luvun puolivälissä. Onkalonperän pojat Markku Huttula ja Olli Wahlberg räjäyttivät kerran ns. Kuivataipaleen metsässä krh-kranaaatin. Valtenpuolen niityllä heinänteossa olijat näkivät poikien menon pyörillä ja kuulivat räjähdyksen. Kun he palasivat Eero sanoi pojille, että taisi teidän ydinkoe onnistua, kun yhtä monta miestä palaa kuin menikin. Kyseinen Huttulanperältä löytynyt ammus oli oli saksalaisten jäämistöä. Ammusja tarvikelaatikoita on vieläkin taloissa mm. säilytyskalustona.

Maatalous, tuotteitten käyttö ja jalostus

Vilja, perunat, maito, liha, lampaavilla ja kananmunat ym. maataloustuotteet on käytetty 1900luvun alussa Onkalonperällä vielä, joko itse tai lähialueella. Vähitellen on kotona tehtyä voita alettu toimittaa kauppoihin. Suurempaa kaupallista merkitystä on ollut vain puutavaralla ja meren riistalla, lohella ja nahkiaisilla. Maitoa on alettu toimittaa meijeriin vasta uuden tien valmistuttua v. 1920 paikkeilla. Rautatien valmistuminen teki mahdolliseksi maidon toimittamisen Kemiin Peräpohjolan Osuusmeijeriin. Aamulla yhdeksän juna vei Simon asemalta pänikät Kemiin ja iltajuna toi tyhjät takaisin. Junalle maito tuotiin hevosilla ainakin Jokipäästä, Rantakylältä, Hepolanperältä, Tikkasesta, Patokoskelta ja Onkalonperältä. Onkalonperällä oli aluksi vain kolme maidontoimittajaa Arvo Onkalon talo, Valten puoli, jossa Antti oli vielä isäntänä, ja Herman Huttula. Hermannin motiivina tieasiassa oli ollut juuri maidon meijeriin saaminen. Onkalonperältä maito vietiin junalle joka toinen päivä ja maidon lähettäjät hoitivat kuljetuksen omilla hevosillaan vuorotellen. Kotivoin kirnuaminen ei maidon meijeriin lähettämisen jälkeen suinkaan loppunut. Meni kymmeniä vuosia ennen kuin meijeriin maitoa lähettäviin taloihin alettiin kaupasta ostaa voita. Kirnuuksesta tuli kotikäyttöön voin lisäksi sivutuotteena syntyvää kirnupiimää, jota käytettiin ruokajuomana. Kirnupiimä on myös ollut suosittu niittyjuoma hyvän säilyvyytensä vuoksi. Onkalon Valten vanhan puolen keittiössä on vielä tallella jalustaan kiinnitettynä viime vuosisadan alussa käytössä ollut sentrifugi, jolla maidosta erotettiin kerma vointekoa varten. Separaattoriksi kutsuttuja laitteita oli vain isohkoissa taloissa. Tavallisempaa, mutta paljon hitaampaa oli antaa kerman erottua odottamalla pinnalle nousua. Vielä 1950-luvulla kuorittu maito eli kurri käytettiin taloissa pöytäjuomana. Voin kotitekoon käytettiin ns. mäntäkirnua, siis putkimaista, alle metrin korkuista puuastiaa, joka oli valmistettu kuten puusaavi. Kirnun mäntänä oli sauva, jonka päässä oli reikäinen kiekko. Hapatettu kerma kaadettiin lieriöön ja sitä vatkattiin hitain liikkein ylösalas. Näitä kirnuja käytettiin vielä 50-luvulla, ja sellainenkin läytynee ehyenä Onkalosta. Talossa oli keittiön vieressä erityinen huone, jota sanottiin maitokammariksi. Ehkä sitä oli joskus käytetty piimitykseen, sillä mikään kylmähuone tila ei ollut. Voin tekoon tuli myöhemmin tehdasvalmisteisia kotikirnuja, joissa vaakasuorassa, muutaman litran vetoisissa vanerilieriössä pyöri päistään laakeroitu veivattava siipipyörä. Näitäkin museoesineitä on vielä Onkalonperällä tallessa. Maidosta tehtiin kotitalouksissa useammankin laisia piimätuotteita, kuten viiliä, joka on täsmälleen samaa kuin nykyinen meijerissä valmistettu. Viilikupin kartiomainen muoto on tuttu kaikille ennen 60-lukua syntyneille. Valmistuksen erikoisuus on viilin siemen, lusikallinen valmista viiliä, joka laitetaan uuteen maitoon.

Kotieläimiä oli vielä vuosisadan puolivälissä lähes joka talossa. Pienimmät karjat saattoivat koostua esim. yhdestä lehmästä ja muutamasta lampaasta. Sika oli osa-aika kotieläin. Porsas ostettiin kesällä ja teurastettiin jouluksi. Kanoja oli myös monilla, mutta vähitellen kanaloita lopetettiin. Onkalonperällä kananmunia myyntiin saakka liikeni viimeksi Valten puolelta ja Kinnuselta. Lampaita pidettiin villan vuoksi. Lähes joka talon nurkassa oli rukki, jolla villalanka kotona kehrättiin. Pienet karjat olivat tietysti vain omaa tarvetta varten, eikä tuotos aina riittänyt edes siihen. Lehmät pyrittiin pitämään tuotantokunnossa astuttamalla ja poijittamalla, mutta ummessa ollessaan ne vain söivät, eivätkä antaneet maitoa. Lehmän poikiminen tuotti omistajaperheelle sekä lihaa, että ternimaitoa. Ternimaito, jota lehmä lypsää heti poikimisen jälkeen, ei kelpaa juotavaksi ihmiselle, eikä voin valmistukseen, mutta siitä voi tehdä uunissa erinomaista juustoa. Se on kellertävän ruskeaa, ja sisältää runsaasti juoksettumisainetta. Myöhempi tiede on löytänyt ternimaidosta useita terveysvaikutteisia ravintoaineita. Ternimaitoa tuli yhdestä lehmästä niin paljon, ettei yksi perhe jaksanut kaikkea itse juustona syödä, ja niinpä ylijäämää annettiin naapureille. Hiljattain poikinut lehmä tuotti muutenkin niin paljon, että kaikki maito ei kulunut omassa ruokapöydässä. Myös pienkarjan omistajat osasivat hyödyntää ylijäämämaidon tekemällä voita. Se kelpasi aina kauppaan myytäväksi ja siitä sai hyvän hinnan. Pitkän kuljetusmatkan takia voinyssäkät pantiin usein koululaisten reppuun kauppaan vietäväksi. Sen ajan koululaiset muistavat olleensa voikuriireina ainakin Heikin-Maijalle, Väyrys-Jussille ja Olgalle sekä Karhin Emmalle ja Roopelle. Vasta syntynyt vasikka, varsinkin jos oli sonni, useimmiten teurastettiin. Pikkuvasikan lihan erityisominaisuus on lihasnesteen hyytelöityminen. Alatoopi olikin lähes varma ruokapöydän herkku talossa, jossa oli lehmä poikinut. Tätä hyytelömäistä liharuokaa on myytävänä nykyisin kaupoissa, missä milläkin nimellä, esim. maalaishyytelönä. Kaikilla ei ollut edes yhtä lehmää. Lehmättömät ja mökkiläiset, joitten ainut lehmä oli ummessa hakivat perheelleen maidon isoimmista taloista. Onkalon perällä tällaisia tinkimaitoa myyviä taloja olivat ainakin Onkalon Valten puoli ja Onkalon Arvon puoli sekä Huttulan Villen talo, jonka maitotinkiläisiä olivat sekä Rahmin Iita että myöhemmin Wahlbergin Lyyti. Tinki sana ei tarkoita hintaneuvottelua, vaan tulee venäjänkielisestä sanasta dengi eli raha. Maitoa siis ostettiin rahalla. Tinkimaidon hinta oli valtiovallan taholta säännöstelty, ja se oli hieman edullisempi kuin kaupan hinta.

Tehdasvalmisteinen kotikirnu

Utareista meijeriin

Suppilomainen siivilä, jossa oli vanusuodattimet sopi suoraan kuljetusastian eli pänikän suulle.

Maidon tie lehmän tisseistä meijeriin oli Onkalonperältä varsin mielenkiintoinen ja vaihteleva. Talvisin lypsäminen tapahtui navetassa, mutta kesällä usein myös laitumelle tehdyssä lypsypaikassa. Vielä 60-luvulla Onkalon Valtenpuolen ja Ylisuvannon lypsylehmiä laidunnettiin lähellä Kuivaniemen rajaa olevilla kesälaitumilla. Paikat olivat vanhan Onkalon jaossa muodostuneita merenrantapalstoja, Valten puolen laidun oli joko Nikinkari tai Lassinranta ja Ylisuvannon laidun oli Sahkari. Lehmät saattoivat olla siellä koko kesän. Karja vietiin kevätkesästä etäislaitumelle ajamalla maitse ja haettiin syyspuolella takaisin. Lypsyllä käytiin moottoriveneellä iltaa aamua. Maito jäähdytettiin kotona olevassa jääkellarissa ja toimitettiin kerran päivässä meijeriin. Onkalon perällä, Karilahdessa oli myös Jaakko Huttulan kesälaidun ja kesänavetta. Huttulat kävivät kesäisin toiselta puolen jokea Onkalon perällä lypsyllä ja kuljettivat maitoastiat pyörän sarvessa kotiinsa ylittäen joen veneellä mennen tullen. Kesänavetta on edelleen samassa paikassa, mutta lehmät ja lypsäjät ovat poissa. Tilan omistava uusi sukupolvi ei enää käyttänyt Karilahden laidunta. Väätämöiset eivät myöskään kuljettaneet maitoa joen yli, koska heidän asuinpaikkansa on Onkalonperällä. Myös Huttulan Villen lehmiä käytiin lypsämässä kesälaitumella. Aluksi lypsypaikka oli Isosuon laidun ja sitten Pajulan haka, jossa oli oikea kesänavettakin.

Maito on herkästi pilaantuva elintarvike, joka piti saada tuoreena meijeriin myös kesäkuumalla. Sähköllä pelaavista jäähdyttimistä ei oltu kuultukaan. Ensimmäinen lypsykonekin tuli Onkalon Valtenpuolen navettaan vasta 50-luvun lopulla. Melko pian se yleistyi sitten muuallakin. Ennen kaikki maito kiskottiin lehmän tisseistä käsin sekä navetassa että kesälaitumella. Tosin käsinlypsy ei ole kiskomista, vaan taitoa vaativa tekniikkalaji. Hygienia oli kaiken kaikkiaan iso haaste silloisissa olosuhteissa. Lehmän nännien ja utareitten pesu ennen lypsyä, astioitten pesu ja säilytys, käsin tehtävä lannan ulos luonti, heinän ja muun rehun käsittely samassa tilassa maidon käsittelyn kanssa ovat huolellisuutta vaativaa puuhaa. Vasta lypsetty maito kaadettiin siivilän läpi suoraan kuljetuspänikkään. Suppilon muotoisessa siivilässä oli kertakäyttöinen vanu kahden metallisihdin välissä. Tällainen työkalu löytyy ainakin Korkalan navetasta käyttökunnossa ”museoituna”.

Siivilöity lypsylämmin maito jäähdytettiin mahdollisimman nopeasti jäillä viilennetyssä vesisammiossa. Jäät sahattiin keskitalvella merestä ja säilytettiin kesää varten paksun sahanpurukerroksen alla, vähän samaan tapaan kuin hiihtokeskukset säilövät lunta nykyisin. Jäitten nosto tehtiin naapureitten keskeisenä talkootyönä helmi-maaliskuussa. Miehet narrasivat pikkupoikia kertomalla, että vuorotellen eri päivinä ollaan altasahaajina jään alla. Maidon käsittelyastioiden pesu ja säilytys vaativat ehdotonta huolellisuutta navetassa työskenteleviltä. Meijeri tutki kaikki vastaanotettavat maitoerät, koska pienikin saastunut määrä saattoi aiheuttaa ison vahingon. Maidon tuottaja sai välittömästi varoituksen, jos epäpuhtautta löytyi. Kolmesta varoituksesta tuli maidon lähettämiskielto. Viisikymmentä-luvulla Valio aloitti palkitsemiskampanjan kannustaakseen tuottajia puhtauteen. Jos maidon lähettäjä selvisi vuoden ilman ainoatakaan huomautusta, palkitsi Valio hopealusikalla ja kunniakirjalla. Kemin Valio kutsui tilojen emännät ja isännät kerran vuodessa vastaanottamaan huomionosoituksensa meijerille.

Jo ennen sotia luodut viljelijäin omat karjanhoitoyhdistykset ylläpitivät tarkkailujärjestelmää. Simossa asiaa toteutti Maanviljelysseuran Simon Tarkkailuyhdistys. Valtiovallan taholta tarkkailuyhdistykseen kuulumista palkittiin lypsylehmien pääluvun mukaan maksettavalla tukiaisella ns. sarvirahalla. Koulutettu maidon laadun tarkkailija kävi tiloilla kerran kuukaudessa, mittasi kunkin lehmän maidon rasvaprosentin ja merkitsi kirjoihin. Mittalaitteisto, johon kuului koeputkia, mitattavaan maitoon sekoitettavaa kemikaalia ja sentrifugi, oli sen verran kookas, että se ei tarkkailukarjakon pyörän tarakalla kulkenut, vaan yleensä siirrettiin talosta toiseen hevosella. Tarkkailukarjakko pystytti laitteistonsa vuorotellen eri taloihin naapurustossa ja keräsi muista taloista maitonäytteet pyörällä liikkuen. Talo, jossa tarkkailukarjakon ”laboratorio” kulloinkin toimi, yleensä myös majoitti henkilön. Nimikkeestään huolimatta tämä ammattilainen ei ollut ensinkään karjakko, vaan laadun tarkkailija ja emäntien ja isäntien neuvoja. Häneltä sai vihjeitä lehmien ruokinnasta, terveyden ylläpidosta ja tietysti siitä hygieniasta. Tarkkailukarjakko oli odotettu vieras. Emännät kaipasivat ammattiasioiden ohella vähintään yhtä kiihkeästi uusia juoruja tarkkailupiirin muilta kulmilta. Ainakin Onkalonperällä työskennelleet tk:t olivat nuoria, silmälle mieluisia naisia, joten tuskin moni isäntäkään pani pahakseen heidän tilalla käyntejä. Viisikymmentä-luvun alun tienoilta saakka virkaa hoiti tervolalainen Kaarina Kauppila ja 1962 alkaen Simojoelta kotoisin oleva Hellevi Romppainen (Mäki). Hellevi kertoi, että Onkalonperästä ja kyläläisistä jäi hänelle mukava mielikuva. Eksoottisimpina lypsyreissuina hän piti moottoriveneellä tehtyjä rantalaitumella käyntejä. Tarkkailukartajakon oli oltava paikanpäällä lypsytapahtumassa, koska jokaisen näytteen oikealle lehmälle kuuluminen oli hänen vastuullaan. Valten puolella oli suurehko karja, jonka lypsyyn tarvittiin Aino-emännän lisäksi myös miesväen osallistumista. Lisäksi moottoriveneen kipparointi oli miesten hommaa. Usein lypsyreissulla oli mukana kylän poikia, moottorivenekyydin takia. Tervakylkistä merivenettä työnsi kaksipyttyinen, petroolilla käyvä Olympia keskimoottori. Onkalonperä ei ollut Hellevi Romppaiselle täysin outo siviilistäkään, sillä sukuloimassa oli tullut käytyä Kinnusella. Kaarina-emäntä oli isän, Leino Romppaisen sisko. Hellevi lopetti työnsä tk:na 1964, mutta tarkastustoiminta jatkui vielä jonkin aikaa hänen jälkeensä. Molemmat naiset olivat ammattia harjoittaessaan tyttöihmisiä, ja emännillä olikin yhteinen huoli löytää heille sopivat aviomiehet. Luultavasti joka kylällä oli omat aviomieskanditaatit. Vaikka miehillä kiusoittelu oli leikkimielistä, tahtoivat ”puhemiehet” joskus ottaa tehtävänsä niin innokkaasti, että päähenkilöiden piti pistää jarruja päälle. Kumpikin kaunotar navigoi avioliiton satamaan lopulta oman karttansa mukaan.

Hevosella ja junalla rahtaamisen jälkeen maito alettiin kerätä tiloilta kuorma-autolla. Lauri Onkalo muistaa, että jatkosodan-aikana meijerin oma auto hoiti keräyksen. Sodan jälkeen maidon tuotanto ja tuottajien määrä Onkalonperällä kuten muuallakin moninkertaistui sotaa edeltävään aikaan verrattuna. Miltei legendaksi alalla tuli Eino Hervan ja hänen jälkipolvensa maitoautoyritys. Herva aloitti liikennöinnin sodan jälkeen ns. sekajunalla. Junasta toki ei ollut kysymys, vaan linjaauton ja kuorma-auton yhdistelmästä. Kuivaniemeläinen Herva keräsi Onkalonperäläisten maidot ja vei meijeriin yhtä matkaa matkustavaisten kanssa. Silloin oli olemassa jo myös simolaisen Jens Salmelan perustama liikennefirma. Eräänlaisena toimialarationalisointina voitanee pitää järjestelyä siitä, että henkilökuljetusta alkoi hoitaa Salmela ja maidonkuljetusta Herva. Maitolavaromantiikka oli kylällä aika laimeaa, mutta teknisesti maitolavat kehittyivät ajan myötä. Aluksi lavoja oli lähes joka mökin kohdalla. Sittemmin lastauspaikkoja keskitettiin naapureitten yhteisiksi ja Valio määräsi, että niihin oli rakennettava seinät ja katto. Suora auringonpaiste kesällä ja liika viima talvella piti välttää. Suurin yhteislava oli Onkalon Valten, Onkalon Arvon ja Ylisuvannon talojen maitolava. Saattoipa siinä osa-aikaisesti olla muittenkin lähitalojen päniköitä. Onkalon lavalla oli lähes joka päivä ainakin kesäisin ihmisiä odottamassa paluupäniköitä ja vaihtamassa uutisia. Maitoauto otti, epävirallisesti, myös matkustajia silloin tällöin. Moni kyläläinen sai kyydin Asemakylälle maitopäniköiden joukossa. Kyytiin pyrkiviltä ei kysytty ovatko he maidon lähettäjäin perheenjäseniä. Henkilökuljetus pänikkäosastolla tuskin oli aivan laillista, eivätkä kuskit olleet siitä mielissään. Kyytiä ei kuitenkaan tarvitsevilta hevin evätty. Alkuaikoina Herva ajoi seka-autolla maitoja ym. ja otti silloin tällöin paluukyytinä koululaisia Asemalta Onkalonperälle. Kerran Korkalan Osmo oli sanonut Hervan Einolle kotinsa kohdalla, ettei hän jääkään tässä pois. Eino oli vaatinut selitystä, ja perustellut, ettei hän voi peukalokyytiläisiä ilman vanhempain lupaa minne tahansa kyydittää. Osmon oli pitänyt vakuuttaa aikeittensa olevan vilpittömät ja kertonut, että hän on ollut Karhin Roopelle pölliä parkkaamassa palkan edestä ja nyt hän menee ostamaan polkupyörän Kuivaniemen Osuuskaupan päämyymälästä. Pyörä piti ostaa Kuivaniemestä, koska tuttu myyjä Allan Heikkilä oli siellä töissä. Nuori mies pääsi Kuivaniemeen ja palasi Jaguar-merkkisellä pyörällä kotiin.

Kotieläinten loppukäyttö

Kodin hyötyeläimien kohtalo, kissoja ja koiria lukuun ottamatta, on kautta aikain ollut syödyksi tuleminen. Lihoiksi laittaminen jotenkuten on osattu joka talossa, mutta Onkalonperällä, kuten muuallakin varsinaisia taitajia on ollut harvassa. Vaativampaan kotiteurastukseen, kuten lehmän, sonnin tai sian hoitelemiseen pyydettiin usein Ville Huttulaa tai Armas Onkaloa. Joskus tilanne yllätti ja homma jouduttiin hoitamaan omin käsin. Ylisuvannolla oli kerran 50-luvulla sairastunut lehmä jouduttu hätäteurastamaan. Isäntä Viljo Hermanni veljensä kanssa eivät jääneet sormi suuhun, vaan erottelivat lehmän osat syämäkelvottomista syötäviin, ottivat vuodan talteen ja panivat ruhon riippumaan. Suurehkon lihamäärän kotikäyttö edellytti keinoa saada tavara säilymään. Lihat palvattiin naapureitten yhteisessä palvisaunassa, jota pääasiassa käytettiin nahkiaisten käsittelyyn. Lihalle oli ajankohtaista käyttöä, kun puintitalkoissa ollut porukka ruokittiin. Kylän miehet olivat kehuneet lihaa maukkaimmaksi, jota ovat ikinä syöneet. Ei kuollut turhaan se lehmä. Sian teurastusta ei välttämättä pidetty niin vaativana, ettei siitä olisi selvinnyt ilman ammattimiestä. Harjasniskan hengiltä saaminen vain vaati pienen ampuma-aseen, pienoiskiväärin, revolverin tai varsinaisen sikapistoolin. Korkalan Matilla oli pieni, jopa luvallinen rullarevolveri, jonka hän oli saanut hankituksi entisen ammattinsa turvavälineeksi. Muita eläviä sillä ei koskaan oltu osoiteltu, mutta monen sian lähtölaukaus aseella ammuttiin. Pikkuvasikan teurastusta ammattimiehet pitivät joskus turhana ajan haaskauksena. Armas Onkalo tuli kerran pyynnöstä teurastustehtävään Korkalaan. Hän otti vasikkaa niskasta kiinni, napautti vasaralla otsaan ja heitti elukan talon miesväen jalkojen juureen. Pakon edessä työ tehtiin loppuun omin voimin ja opittiin hiukan nautaeläimen anatomiaa. Hevosen lihaa on aina pidetty hyvänä ruokana, mutta ainakin yksi, Ylisuvannon Rusko niminen hevonen sai viimeisen leposijansa haudattuna. Sairastunutta heppaparkaa ei toimitettu makkaratehtaalle, vaikka siitä olisi maksettu rahaa. Liekö johtunut kunnioituksesta vanhaa työkaveria kohtaan.

Kotona teurastetusta eläimestä hyödynnettiin lihan lisäksi ainakin vuota ja veri. Talvi oli hyvä teurastusaika, koska jäädytettävää lihaa ei tarvinnut suolata. Pikkuvasikan liha laitettiin useimmiten saman tien uuniin, ja osa keitettiin alatoopiksi. Veri käytettiin ruuaksi heti teurastuksen jälkeen huonon säilyvyytensä vuoksi. Ainakin Onkalonperällä siitä tehtiin verilättyjä tai –palttua, jota käytettiin lihakeiton tapaiseen soppaan. Oulussa sanotaan tätä keittoa rössypotuksi ja sitä pidetään jotenkin leimallisena oululaisruokana. Ennen sotia teurasjätteistä valmistettiin mm. saippuaa ja luuliimaa, mutta elossa olevasta sukupolvesta niitä tuotteita harvat ovat nähneet. Marginaalisempiakin käyttötarkoituksia löytyi joskus teuraan elimille. Korkalan Matti esim. valmisti kerran sian virtsarakosta piipputupakkakukkaron. Vuodat myytiin nahkateollisuuteen ja niitä ostivat ammatikseen kuljeskelevat ostajat. Vuodan ostajat välittivät myös metsästettyjen turkiseläinten nahkoja. Eräs tällainen kauppamies Simossa oli Onni Rinkinen. Hänen toimialaansa kuuluivat kyllä elävätkin kotieläimet, joita hän välitti myös teuraaksi. Erityisesti lehmien ostoon ja vaihtamiseen erikoistuneita kuorma-autolla liikkuvia bisnesmiehiä kävi Onkalonperällä joskus pitkienkin matkojen päästä. Teuraaksi joutava lehmä kelpasi osamaksuksi, kun esim. nuorta hiehoa ostettiin tuotantolehmäksi. Tuntemattomiin karjanvälittäjiin suhtauduttiin epäluuloisesti, kun tapettavaksi myyty mansikki saattoi löytyä joskus naapurikyläläisen navetasta. Paikkakuntalainen Eelis Kristo nautti parempaa luottamusta lehmäkauppiaana. Oma liiketoiminnan laji oli elävien sianporsaitten myynti. Jonkin verran toimintaa harrastivat lähialueen ”yrittäjätkin”, mutta varsinkin sodanjälkeen Etelä-Suomen sikaloista asti käytiin porsaskaupalla Simossa. Pieni sianporsas on hellästi ja ammattitaitoisesti hoidettava olento. Sen kuljettaminen pitkiä matkoja pakettiautossa vaati ammattitaitoa, oikeaa ravintoa ja asianmukaista kalustoa. Talouksissakin emakosta vasta vierotetun pikkupossun alkutaival muistutti vauvan hoitoa.

Teurastamot ovat olleet käytöstä poistettavien lehmien ja muiden hyötyeläinten määränpäänä jo 1900-luvun alkupuolelta. Karjanmyynti Osuuskunta Pohjola on aloittanut toimintansa Oulussa v. 1914. Tästä firmasta tuli vuonna 1934 Karjapohjola, joka perusti teurastamot mm. Tornioon ja Rovaniemelle. SOK-laiseen osuuskaupparyhmään kuuluva Karjakunta oli toinen iso teurastamoyritys. Onkalonperällä Karjapohjolan ”korkialaitanen” vieraili muita useammin. Aikaa myöten yrityksen nimestä tuli käsite, joka tarkoitti yleisesti teurastusta ja lihanjalostusta. Yksityisiä, pieniä liiketoiminnallisia teurastamoitakin oli kyllä Pohjois-Suomessa koko 1900-luvun ajan mm. Niskasen makkaratehdas Kemissä. Pienten teurastamoitten hankintatoiminta ei vaikuttanut yhtä laajasti ja näkyvästi, kuin edellä mainittujen suuryritysten. Simossa Ossi Knihtilä oli Karjapohjolan pitkäaikainen hankintamies. Hän oli työlleen antautuva ammattilainen, joka saattoi tarvittaessa noutaa kantturan vaikka sunnuntaina aamulypsyn jälkeen.

Karjan hoito ja lisäännyttäminen

Sodan jälkeen karjatalous ja maanviljelys lähtivät ennen näkemättömään rynnistykseen. Uusia asutustiloja perustettiin pääasiassa karjatalouden varaan, ja se loi tarpeita kehittää elinkeinon vaatimia oheispalveluita. Karjanhoito kehittyi entistä ammattimaisemmaksi. Lehmien maidontuottokykyyn alettiin kiinnittää enemmän huomiota. Tarkkailukarjakon lisäksi kylällä pistäytyi tihenevään tahtiin mm. eläinlääkäri ja seminologi, eli keinosiementäjä. Keinosiemennyksellä ei ainoastaan korvattu oikeaa siitossonnia, vaan siten voitiin pikkuhiljaa jalostaa nautakantaa parempilaatuiseksi ja pitää rotuja puhtaina. Perinteisesti kylän lehmien "mieheksi" kelpasi sonni kuin sonni, joka lähimpää löytyi. Koko kylässä oli vain muutama siitoskykyinen tai ikäinen härkä. Onkalonperän äpylit olivat joko suomenkarjan rotuisia tai maatiaisia. Valkea-ruskean kirjavia ayshire-lehmiä alkoi kyllä yksitellen tulla joukkoon. Nämä hyvätuottoiset eläimet olivat muualta ostettuja. Kravattisonnin korkonimen saanutta virkaa hoiti Viljo Virtanen Kemistä. Punaisella kupla-volkkarilla ajellut Virtanen oli 50-luvulla niin usein sonnin virkaa paikkaamassa, ettei hän tarvinnut kummempia ajo-ohjeita tiloille. Siementäjän tilaaminen oli työläs homma, kun kylässä ei ollut puhelinta. Soittamassa piti käydä Kuivakaupasta (Kuivaniemen Osuuskauppa) Asemalta. Joku koiranleuka oli keksinyt kaupassa iskulauseen: ”Soitto vain ja sonni tulee.” Virtanen oli seurallinen ja huumorintajuinen mies, eikä paljon pilkka-ammattinimestä hätkähtänyt. Volkkari ja muut länsiautot olivat tuontisäännösteltyä tavaraa, mutta kravattisonni ja eläinlääkäri ym. sen sortin virkamiehet olivat etuoikeutettuja. Auton sai vaihtaa uuteen tietyn kilometrimäärän tultua täyteen. Pohjolan Sanomissa oli kerran uutinen, joka kertoi keinosiementäjän auton joutuneen sarvekkaan lehmän lommoille puskemaksi. Lehmän arveltiin pettyneen, kun oikea sonni oli korvattu keinosiementäjällä. Virtanen mieltyi Simojokisuun seutuun niin paljon, että rakensi kesämökin Riisinpakkaan Onkalontien varteen. Toinen volkkari-autoilija oli eläinlääkäri Helena Jaakkola. Hänenkin toiminta-alueensa käsitti monta kuntaa ja hän asui Kemissä. Jaakkola oli ronski otteinen, joskus eläimiä kohtaan miltei säälimätön nainen. Hän ei taloon tullessaan paljon kohteliaisuuksilla koreillut vaan saattoi tokaista oven raosta: ”Mikä täällä kiikastaa.” Siihen sitten talonväki kakisteli ongelmansa ja lääkeresepti ja hoito-ohjeet annettiin. Näitä palveluvirkoja ylläpitivät muodollisesti tilallisten muodostamat yhdistykset, joita valtio tuki.

Maanviljelys lisääntyi, kehittyi ja koneellistui

Sota-aikaan saakka merkittäviä viljelystiloja kylällä olivat vain kanta-Onkalon ositetut tilat ja Herman Huttulan tila Siirtolassa. Rantakyläläiset tilalliset Huttulat, Pahnilat, Filpukset, Räsäset, Heikkilät, Eskolat, Huuskoset, Junekset, Parpalat ja Vuolevit viljelivät erillispalstoillaan enimmäkseen heinää. Vielä 60-luvulle saakka Huttulanputaassa ollut lossi oli kovassa käytössä kesäisin, kun viljelijät kulkivat hevosineen ja traktoreineen viljelyksillään toiselta puolen jokea Onkalonperällä. Heinää tehtiin sekä luonnonniityillä että raivatuilla, viljellyillä kedoilla. Veli Räsänen, myöhemmin tohtorismies, raivasi tien ja meren väliin Syvälahteen uusia niittyjä sodanjälkeen. Räsäsen lisäksi samoilla seuduilla oli uusia niittyjä myös Huuskosilla. Monissa torpissa ja mäkituvissa kyllä kotitarveviljelyä harrastettiin, mutta toimeentulo hankittiin ansiotöistä. Maattomat mökkiläiset viljelivät sekä rehuheinät että kotitarveperunat mökkiin kuuluvilla vuokramailla. Simonkyläläisten entisiä torppia olivat mm. Ruikkalan torppa, josta lopulta tuli Wahlbergin talo ja Kekosen torppa, jossa Väyrys-Jussi ja Olga elivät vanhat päivänsä. Teitten varsiltakin tehtiin heinää. Niitettyjä korsia sanottiin mustalaisen heiniksi.

Hevonen oli Onkalonperän pelloilla vielä sodan kahta puolta ainut ”maatalouskone”. Hevosia ei ollut kaikissa taloissa, mutta niillä tehtiin koko kylän työt. Hevoset olivat lähes yhtä tunnettuja kyläläisiä kuin ihmiset. Onkalon Arvon ja Valten puolella oli peräti kaksi hevosta sodan jälkeisinä vuosina. Arvon puolella he olivat nimeltään Leiju ja Hilkku, Valten puolen hevoset Vesa ja Huima sekä Karhin Roopella Pekka niminen heppa. Ylisuvannon hevosen nimi oli Rusko ja yksi Kinnusen hevosista oli Föri. Lyhyempiä aikoja kylällä vaikuttaneet hummat eivät ehtineet vakiinnuttaa nimensä tunnettuutta.

Traktorien käyttöä alettiin opetella Onkalonperällä 50-luvun alussa. Ensimmäinen rautapiikkipyöräinen Fordson Major oli Jaakko Kinnusella. Majuri maksatti omistajallaan oppirahat. Raskas, mutta melko pienitehoinen kone oli vähän väliä kiinni Koppelomäen savisissa maissa. Teräspyörät olivat sopimattomat sekä pellolle että tielle. Laki yksinkertaisesti kielsi yleisellä tiellä ajon näillä piikkipyörillä. Eero Nikupeteri kävi kylällä ensi kertaa harmaalla Fergusonilla kyntämässä v. 1951 tai 52. Kiivu kääntyi ja koko kylän miehet ja pikkupojat olivat katsomassa. Nikupeteri kulki ympäri pitäjää Fergusonillaan, sillä traktoreita oli vähän ja tarvetta aivan rajattomasti. Matti Korkala hankki Pikku-Valmetin keväällä 1953. Poika Osmo oli silloin 15-vuotias ja sai laillisesti ajaa traktorin kotiin. Aivan ilman huomiota ei jäänyt sekään debyytti. Ainakin kaikki poikaset olivat tulijaa vastassa kylän raitilla. Piikkilangankiristäjäksi pilkattu traktori oli heiveröisen oloinen peto, mutta erinomainen niittopeli. Heinäntekoaikana saivat talon omat työt odottaa, kun traktori kuskeineen oli muilla kylillä. Muutaman vuoden sisällä traktorikanta kolminkertaistui, kun Armas Onkalo, Arvonpuolen uusi isäntä hankki Zetorin ja Jaakko Kinnunen Valmet-20 mallisen uuden pelin. Alkoi armoton kissanhännän veto siitä, mikä merkki on paras. Zetori oli Valmettia riskimpi, mutta toisten mielestä liian painava pehmeille pelloille.

Valte ei syttynyt uusille aatteille yhtä innokkaasti kuin naapurinsa. Hän kyllä hyväksyi traktorit pelloilleen, mutta arveli tarpeensa olevan liian pientä omalle traktorille. Ranualla pidettiin viiskytluvun puolivälissä maatalousnäyttely. Valten traktorikuumetta yritettiin nostattaa houkuttelemalla isäntä itse näyttelyyn. Ei noussut traktorikuume, mutta koti-ikävä yllätti miehen kesken päivän. Joku seurueen jäsen huomasi Valten naaman Salmelan linja-auton ikkunassa, auton keula Simon suuntaan. Jälkikäteen isäntä oli sitä mieltä, että ”mikki” se Valmetti oli kyntökilpailussa. Korkalan Valmetti oli kerran päättänyt olla lähtemättä käyntiin ja Kinnusen Jaskaa haettiin avuksi hinaamaan. Käynnistys ei meinannut onnistua, ja Valmetit paahtoivat kylän raittia edes takaisin hinausköysi välissä. Valte huumorimiehenä veisteli, että hänen kiusalla rälläävät tuossa kahdella koneella peräkkäin. Jaakko Kinnunen oli synnynnäinen konemies, eikä hän ilman moottoriajoneuvoa pärjännyt sitäkään aikaa, joka jäi Majurin ja Valmetin väliin. Päästyään rautavasta piikkiratastraktorista eroon hän hankki jostain aisoista ohjattavan puutarhatraktorin. Tässä välineessä oli vain kaksi pyörää, mutta pian Jaska värkkäsi kärryn perään ja pääsi itsekin kyytiin. Laite oli rakennettu ihmisen kävelyvauhtiin sopivaksi, eikä se juuri huviajeluun käynyt. Joskus kun isäntä kävi maantietä myöten soramontulla, hän maata köllötteli kuorman päällä vähän niin kuin oli tapana hevoskärryissä. Valmetin hankittuaan Jaska oli sortteerilla tuumaillut, että hän tekee puutarhapelin koneesta venemoottorin. Koiranleuka Antti Lämpsä ihmetteli miten sen ajaminen onnistuu, jos kipparin pitää kahlata perässä aisoista ohjaten.

Hevosetkin vietiin usein kylvönteon jälkeen kesälaitumelle heinäntekoon saakka. Onkalon Pentti ja Korkalan Osmo olivat ratsain viemässä Valten Vesaa ja Huimaa metsäpolkua pitkin Nikinkariin eräänä kevätkesänä. Huonoksi onnekseen seurue kohtasi matkalla Kinnusen Jaskan puutarhatraktorin. Vaikka laite oli pysähdyksissä, säikähtivät hepat niin pahoin outoa otusta, että olivat pudottaa ratsastajat selästä. Pojilla ei ollut edes suitsia satuloista puhumattakaan. Käsityökaluja ei maataloudessa hylätty traktorien takia. Puuharavat olivat erityisesti lasten ja naisten työkaluja niityllä ja elopellolla. Viikatetta käytettiin pientareitten niittoon niityllä ja vielä kuuskytluvulla ainakin Onkalonperällä kaikki jyvävilja niitettiin viikatteella. Viikatteitten terävänä pito oli oma taiteen lajinsa. Terät käytettiin noin joka toinen vuosi sepällä kallittavana. Toimenpide tarkoitti punahehkuun ahjossa kuumentamista ja alasimella takomista. Lopuksi seppä karkaisi viikatteen kastelemalla vedessä. Onkalonperäläisten uskottu seppä oli sukunimeltään Tapio, jonka paja oli Kuivaniemen Myllykankaalla. Viikatetta pitää myös hio eli liipata vähän väliä työn aikana. Liipalla viikatteen terän molempien puolien vuorottainen pyyhkäisy ei käy tottumattomalta. Liippaustaitoa pidettiinkin nuorukaisen osaamisen tunnusmerkkinä.

Pikku-Valmetti oli pienviljelijän monitoimikone.

Sodan jälkeen kehitettiin maanviljelystä voimakkaasti valtiovallan taholta. Maatalousneuvojana liikkui Simossa maatalousteknikko Antero Kärkönen. Mies oli sota-aikana toiminut kotirintamalla työvelvollisuusvirkailijana eikä nauttinut ehkä sen takia kaikkien varauksetonta luottamusta. Omintakeiseen touhuun tottuneet maajussit eivät nielleet hevillä ulkopuolisten pomotusta. Eräs patisteluun kyllästynyt isäntä tokaisi, että on se kumma, kun miehellä on pää metrin kanttiinsa, eikä sinne mahdu yhtään järkeä, vaan pelkästään valtaa. Uranuurtajana ei ollut helppoa siinä työssä. Kärköselläkin oli virka-autona Volksvagen. Ikämiehenä ajokortin hankkinut Kärkönen oli surkea kuski, eikä saanut autoa ympäri ahtaassa paikassa. Mahdollisimman usein hän pysäytti auton sellaiseen paikkaan, josta saattoi lähteä liikkeelle keula edellä. Kärkösen jälkeen maatalousneuvontaa hoiti Simossa Eino Väyrynen. Väyrysen ensimmäinen työmatka-ajoneuvo oli IC-moottoripyörä, ja neuvontapiiri oli pitkään kotipitäjän ulkopuolella.

Väyrynen kertoi mm. saattaneensa Petsamon siirtolaisena tulleen Paasilinnan perheen uuteen asuinpaikkaansa, joka oli Tervolan Varejoella. Maatalousneuvonta oli valtion tukemaa, Peräpohjolan Maanviljelysseuran organisoimaa ja toteuttamaa toimintaa. Neuvojan työssä on ollut myös Eino Väyrysen veli Eemeli, joka oli sittemmin puutarha-alan yrittäjä. Simolainen Jaakko Marttila toimi neuvojana Ranualla. Molemmat Väyryset olivat Juho Väyrysen poikia. Nuorison maatalouteen valistamista hoiti 4-H-yhdistys, jonka kerhoneuvojat kulkivat kylillä jakamassa tietoa omille jäsenilleen. Maatalouskerhon nuoret jäsenet pitivät omaa kasvimaapalstaa tai nimikkokotieläintä, esim. vasikkaa. Maanviljelyyn uusia tuulia toivat myös asutustilalliset, joita Onkalonperällekin tuli kaksi. Kinnuset olivat vanhoja simolaisia, mutta Korkalan Matin maanviljelysopit tulivat etempää. Hänen kotipaikkakunnallaan Tyrnävällä oltiin tässä elinkeinossa sukupolven verran kehityksessä edellä. Lisäksi Matti oli käynyt nuorena miehenä maamieskoulun. Kaiken kaikkiaan pakkomielteen omainen asenne maanviljelyn kaikkivoipaisuuteen toi kymmenkunta vuotta muissa töissä olleen rintamamiehen asutustilalliseksi. Monet isännät kehaisivat, että tyrnäväläisen metodit paransivat koko kylän peltojen ja navettojen tuotosta. Tokihan tulokkaitten edesottamuksia seurattiin ja uusille opeille oltiin entistä avoimempia. Onkalon Valte oli vitsaillut, että kyllähän heiniä voisi seipäilläkin kuivata, mutta kun hänellä on vain eloseipäitä. Koko maa eli pitkään kestäneen sodan jälkeen uutta nousua, joka näkyi ja tuntui maataloudessa.

Metsätalous

Keskeltä metsää sai Onkalonperän ensimmäinen tilanpitäjä Pehr Tikkanenkin maansa ja mantunsa. Tikkanen ei kuitenkaan ollut kylän pioneeri metsän omistajana tai haltijana. Simonkyläläiset tilalliset ovat olleet kirveen kanssa joen itäpuolen metsissä ehkä jo 200 vuotta ennen Tikkasta. Kaarinaja Eino Niskalan toimittamassa Simon asutushistoriaa koskevassa artikkelissa mainitaan Simonkylällä olleen 1540-luvulla 22 taloa. Simonkylän tilat ovat olleet sukujen omistamia perintötiloja, jotka ovat vallanneet metsää ja maa-alueita joen itäpuolelta. Jos vilkaisee alueen karttaa, näkee helposti, miten pieniin kaistoihin rajalinjat jakavat metsät. Vain harvat palstat ovat satojen hentaarien yhtenäisiä alueita. Lähes kaikki metsät ovat erillispalstoja, kaukana omistajiensa viljelyksistä ja pihapiireistä. Onkalonperäläiset tilat toisaalta omistavat metsäpalstoja, jotka ovat aivan muilla seuduilla. Rajat ovat pääasiallisesti vakiintuneet 1800-luvun vaihteen kahden puolen tehdyn isojaon seurauksena. Melko vähän on metsäpalstoja pirstottu perinnönjaon takia ainakaan viime vuosikymmeninä. Sitä vastoin hyvin monia tiloja omistavat jakamattomat perikunnat tai kuolinpesät. Metsiä ei myöskään ole juuri myyty ulkopuolisille. Alueen sisällä, esim. rajanaapuri on saanut ostetuksi viereisiä maapalstoja. Tällainen kauppa on tehty esim. Anselmi Heikkilän perikunnalta Ylisuvannolle. Kinnusen ja Korkalan rintamamiestilat erotettiin Janne Vuolevin maista ja näille tiloille tulivat metsäpalstat tiettömän taipaleen takaa vation maista Hallualta, kolmisen kilometriä rautatiestä itään. Nykyisin Hallualle on metsäautotie.

Kaupallinen puunjalostus

Metsästä on saatu särpimen jatketta ikiajat marjoina ja riistana, mutta myöhemmin vain puulla on ollut tuntuvaa merkitystä toimeentulokeinona. Puu on ollut raaka-aineena omassa käytössä rakennushirrestä pärekattoon, soutuveneestä kirkkorekeen ja puulusikasta haravan piikkiin. Teollisuus teki puusta kauppatavaraa ja muutti metsänkäytön merkityksen uudelle tasolle. Simossa ensimmäinen vesivoimalla toimiva saha aloitti Simojoen Kalliokoskella jo vuonna 1841. Sahan perustivat Oululaiset liikemiehet. Uusi, ruotsalainen omistaja vei koneet jokisuun edustalla olevaan saareen ja rakensi Kallion Sahan, joka toimi höyryvoimalla. Laitos pystytettiin saareen logistisista syistä, sillä raaka-aine tuotiin sahalle uittamalla ja valmis tavara lastattiin saareen rakennetusta satamasta eteenpäin laivoihin. Suurimmat alukset ottivat lastinsa redillä, siis ankkuroituina. Tavaraahan toimitettiin runsaasti ulkomaille. Kallion aloitusvuosi oli 1874. Samoihin aikoihin aloitti myös Vasankarin saha, jonka norjalainen yhtiö Halonen Ångsåg osti v. 1898. Saha paloi v. 1901, eikä sitä enää rakennettu uudelleen, vaan Halonen Ångsåg osti Kallion. Saha vaihtoi useaan kertaan omistajaa, kunnes päätyi Kemiyhtiön käsiin v. 1916. Kallion saha teki lankkua, lautaa ja rimoja vuoteen 1925 saakka. (Oulun Yliopiston Pohjois-Suomen puujalostusteollisuutta käsittelevä tutkimuskokoelma) Virallisesti lopettamisvuodeksi on merkitty 1926. Kehitys ajoi höyrysahan ohitse. Kemiyhtiön Karihaaaran saha toimi uudemmalla tekniikalla ja sen kapasiteetti oli suuri Kallion Sahaan verrattuna. Suurin osa Kallion työväestä siirtyi Karihaaraan ja muille Kemin sahoille. Vähän myöhemmin alkoi myös kemiallinen metsäteollisuus perämeren perukassa kun sulfaattiselluloosatehdas rakennettiin Pajusaareen. Tämä ”rahalta haiseva” teollisuuslaitos ilahduttaa vieläkin ympäristöään sadoilla työpaikoilla ja omalla ominaishajullaan, joka kemiläisten iloksi on vähentynyt uuden päästöjen suodatustekniikan ansiosta.

Simojokisuun sahat mullistivat lähikylien elämänmenon täysin. Töihin tuli satoja, pääasiassa maattomia ja pientilallisia sekä paikkakunnalta että muualta. Ihmistyövoiman lisäksi sahan toiminta on tarvinnut hevosia ja hevosmiehiä. Saaressa ei ole ollut vielä moottorikäyttöistä kuljetuskalustoa ja vesistöjen ollessa jäässä puutavara on kuljetettu hevosrekipelillä sahalle. Erikoisempi juhta on ollut Juho Väyrysen vetohärkä. Tarinan mukaan eläin on ollut niin oikeuksistaan kiinnipitävä, että aina kun pilli on soinut ruokatunnin tai työvuoron loppumisen merkiksi, se on lyönyt jarrut päälle ja jatkanut vasta uuden merkin kuultuaan. Kallion Saha on tehnyt lautaa ja lankkua myös yksityisille heidän omista tukeistaan. Talvisaikaan määrättyinä päivinä on ollut sahauttajia hevosineen jonoiksi asti. Sahan työläisiä perheineen asui lautatarhan lähelle Pirttisaareen rakennetuissa parakeissa ja mökeissä kolmisen sataa. Heidän lapsilleen pidettiin omaa koulua, koska koulussa käynti mantereella oli hankalaa. Kallion ja mantereen välillä toimi kyllä säännöllinen laivaliikenne ja monet kävivät töissä mantereelta. Laivaliikennettä tarvitsi myös mm. postin ja maidon kuljetus. Nils Meinanderin tutkimuksessa mainitaan laivat nimeltä Meriteeri ja Herkules. Koulu oli aluksi vain ajoittain toimiva kiertokoulu, jossa opettajana oli paikkakuntalainen Hilda Posti. Vuonna 1911 lokakuun alusta saarella aloitti seurakunnan perustama pysyvä koulu, johon opettajaksi valittiin Hilda Eveliina Miettunen. Opetusvelvollisuudeksi on määrätty 30 viikkoa vuodessa. Saaren lapsilla oli toki lupa mennä myös mantereen puolella olevaan kouluun. Talvisin kulku jäitse oli helppoa, mutta avoveden aikaan piti käyttää vuorolaivaa. Työläisten rakentamia taloja on yhä kunnossa, pääasiassa kesämökkeinä mm. Vasankarille menevän tien varressa. Kaupunkimaisesti rivissä olevat tontit olivat aluksi vuokramaalla, mutta kiinteistöjen omistajat ovat saaneet myöhemmin lunastaa ne omikseen. Sahayhdyskunnan tarpeista syntyi uusia kauppaliikkeitä ja etäämpää tuli kauppiaita ja kaupustelioita pitämään tilimarkkinoita sahatyöläisille ja heidän perheilleen.

Metsä alkoi tuottaa toimeentuloa väkimäärälle, joka lähes näihin päiviin saakka on koko ajan kasvanut. Myöhemmin Veitsiluoto Oy:n puunjalostuslaitosten tulo merkitsi leipää tuhansille alueen asukkaille. Veitsiluotoa alettiinkin kutsua simolaisten kanadaksi. Kerran yksi Nikkilänperän isäntämies oli kuullut huhun, että Veitsiluotoon on luvattu ottaa töihin 6000 simolaista. Siihen aikaan Simon asukasluku oli n. 4000. Pieni liiottelu kertoi simolaisten hyvästä maineesta työntekijöinä. Teollinen puunjalostus synnytti isoja metsätyömaita pitkin Lappia. Koska työ metsässä tehtiin justeerilla, pokasahalla ja kirveellä, vaati suurien puumäärien käsittely paljon työvoimaa. Talvisaikaan metsätyöt olivat monille ainut rahanhankintakeino. Onkalonperäläisistäkin monet olivat joka talvi savotoilla. Hevoset olivat kysyttyä voimaa metsässä, sillä karvainen neliveto toimi tiettömissä maastoissa ja paksussa lumessa. Talvi oli kahdestakin syystä metsätyöaikaa. Peltojen ollessa lumen peitossa oli aikaa, ja vain routainen maa kesti talviteitten pohjana. Pöllit ja tukit piti kuljettaa usein soitten ja vesistöjen yli joko teitten tai uittoväylien varteen. Pitemmät siirrot tehtiin sittemmin traktoreilla, mutta edelleenkin rekipelillä ja talviteillä. Metsäteollisuuden raaka-aineen hankinta perustui alussa pääosin valtion metsiin. Teollisuuden kannalta pitkäjänteinen ja ennustettava puunsaanti oli hyvä ja monille savottajätkille ja hevosmiehille joka talvinen varma tienesti. Onkalonperän hevosmiehistä eniten savotoilla kävi Viljo Ylisuvanto. Hän oli raamikas voimamies, joka vaati paljon myös hevoseltaan. Viljon ”työpariksi” ei mikä tahansa kopukka kelvannut. Huttulan perän ravimiehet olivat kerran kehuskelleet juoksijoitaan. Viljo haastoi, että ajetaan hevosilla mutkin Simosta Ranuan kirkolla ja katsotaan kenen heppa tuo isäntänsä ensimmäisenä takaisin. Niksi oli siinä, että ravihevosella pääsi kovaa lyhyen pätkän, mutta kestävyyttä löytyi vain työhevoselta. Heti sodanjälkeen oli suuria savotoita Simossa mm. Jääkärinkankaalla jokivarressa ja Kivalonlehdossa Viantiejoen latvoilla. Suurilla metsätyömailla oli jopa 200-300 miestä, ja kymmeniä hevosia.

Yksityiset metsänomistajat myivät puuta sekä isoille yhtiöille, että ns. Trokareille, ja kauppaa alettiin hieroa vasta kun pöllipino oli tienvarressa. Myöhemmin, kun puut saattoi myydä ns. pystykauppana, alettiin pinossa myyntiä kutsua hankintakaupaksi. Metsän omistajan omalla hakkuutyöllä tehtyä myyntiä sanottiin myös isännän linjaksi. Korean sota (1950-1953) nostatti puutavaran hinnat hetkessä moninkertaisiksi. Korkalan Matti oli sopinut kaupat pöllipinostaan Kuivalaisen ostajan Urpo Väätäjän kanssa ja saanut käsirahan. Väätäjä ei kuitenkaan lunastanut tavaraa määräaikaan mennessä. Kun hinta nousi Matti möi pinon Kemi-yhtiölle. Väätäjä yritti kyllä myöhemmin tulla väliin, mutta tyytyi lopulta ennakkomaksun palautukseen. Yksityiset puunostajat, kuten Väätäjä, välittivät tavaran ruotsalaisille hankkijoille. Onkalonperäläislähtöinen Ottu Rahm osti puuta työnantajansa kauppahuone Höckertin lukuun. Välittäjien hinnat olivat yleensä hiukan korkeampia, kuin Kemi-yhtiön tai Veitsiluodon hinnat. Varovaisemmat isännät pitivät kuitenkin tehtaita varmempina ja luotettavampina kauppakumppaneina. Vilppiin ei toki käytännössä ollut varaa välittäjilläkään, jos aikoi bisneksensä pitää, ja puun myyjätkin hyötyivät kilpailevien ostajien ansiosta. Suuryhtiöitten mittamiehet tekeytyivät alkuaikoina tärkeiksi plokkaamalla pölleistä kaikki vinopäiset tai ylija alipitkät pöllit, mikä olikin aivan turhaa äkseerausta. Sellun keitossa kauneusvirheistä ei ollut haittaa. Vanhoilla talollisilla oli koko metsän myyntiin hiukan ennakkoluuloinen asenne. Puun myyntiä pidettiin vihonviimeisenä keinona rahan hankintaan ja se tuli kysymykseen vain, jos rahaa tarvittiin esim. traktorin ostoon tai uuden navetan tekoon. Yksityisten systemaattinen metsän hoito ja metsätalous tulivat mukaan vasta valtakunnallisten ohjelmien ja neuvontatyön myötä. Sota-aikana on suurten tilojen metsissä pidetty ns. pakkosavotoita. Onkalonperällä on tällainen ollut ainakin Anselmi Heikkilän metsässä, Heikkilänkankaassa. Korean korkeasuhdanne sai liikettä aikaiseksi myös vanhan kansan isännissä. Karhin Roope mm. oli tehnyt lähimetsästä muutaman kymmenen kuution pöllipinon. Tämän pinon parkkauspalkalla Korkalan Osmo sai ostetuksi Jaguar-pyöränsä. Asutustoiminnan seurauksena metsiä toisaalta myös parturoitiin. Uusien asutusalueitten asukkaissa oli maatalouteen tai yleensä maalla asumiseen tottumatonta väkeä. Metsien riistohakkuut olivat nopein rahantekokeino. Kun pää tuli vetävän käteen, lyötiin laudat ikkunoihin ja muutettiin pois. Epäonnisumiseen syypää ei ollut pelkästään asutustilallinen itse. Laajamittainen asutustoiminta ei ottanut riittävästi huomioon uudisasukkaitten taustoja ja ammattitaidon puutetta. Metsän hakkuun tarpeellisuudesta tai vahingollisuudesta käytiin vilkasta keskustelua vanhojen ja uusien aatteitten välillä. Sanottiin, että miehet pelkäävät metsän loppua ja akat maailman loppua, eikä kumpaakaan tule. Toiset olivat keksineet yhtälön, jonka mukaan metsien loppua ei voi tulla, koska vain kuutena päivänä hakataan ja metsä seitsemänä päivänä kasvaa. Metsien rikkaruohoksi aikoinaan nimitetty koivu oli eri asemassa kuin tukkija sellupuuksi käyvät havupuut. Halkoja tehtiin lähes joka talon metsissä kevättalvisin. Koivuhaloilla oli hyvät markkinat, koska kiinteistöt lämmitettiin puilla, junat kulkivat puilla, höyrylaivat kulkivat puilla. Halkokaupasta on hyvä esimerkki Oolannin sodan aikainen kahakka Kuivaniemessä. Englannin sotalaivasto yritti maihinnousua ryöstääkseen rannassa olevia halkojähtejä (aluksia) saadakseen polttopuita höyrylaivoihinsa. Halot oli tilattu luultavasti kaupunkiin, sillä vielä pitkään sotien jälkeenkin kunnat hankkivat polttopuuta kiinteistöjen kuten koulujen lämmitykseen. Kemin Valio keräsi omilla, sodasta säästyneillä kuorma-aotoillaan halkoja meijerin käyttöön. Suurin polttopuun käyttäjäryhmä olivat kuitenkin yksityiset asunnon lämmittäjät. Ostetut erät olivat pieniä, mutta lukumäärä iso. Halkokaupassa huseerasi villejä kauppamiehiä omine kuorma-autoineen vielä paljon enemmän kuin sahaja sellupuun ympärillä.

Metsätyö on sodanjälkeisenä aikana muuttunut käsija hevostyöstä koneelliseksi toiminnaksi. Jo 1950-luvulla traktoreista järeimmät valikoituivat puun metsäkuljetuksiin. Simossa Ossi Pöntysellä oli Fordson Major jo viisikymmentä luvun puolivälissä. Hallualta puuta toivat tien varteen samoihin aikoihin veljekset Huttu ja naapuritalon Huttulan veljekset Nikkilän perältä. Puukauppoja ei enää juuri tehdä muuten kuin pystyyn myymällä. Metsänhoito on määrätietoista ja pitkäjänteistä, sillä hakkuut ja hoitotoimenpiteet suunnitellaan yleensä kymmenen vuoden jaksoina. Harvat metsänomistajat tekevät edes halkoja omissa metsissään, koska asuvat kaupungeissa ja toimivat nykyaikaisissa ammateissa. Lähes koko puusukupolven kierto on ammattimetsureitten ja konemiesten työtä. Tehtaille toimitettava sellupuun raaka-ainekin on muuttunut eri näköiseksi. Aluksi tehtaat ostivat vain puhtaaksi parkattuja kuusipöllejä. Sen jälkeen tuli käsite puolipuhdas, jossa sai olla jäljellä parkin jäämää, muttei pintakuorta. Nykyisin tehtaalle menevät myös koivut ja männyt ja kaikki kuorineen päivineen. Aikanaan parkkaus oli joka pöllilanssin viimeinen työvaihe ennen tehtaalle ajoa tai uittoa. Parkkuurauta kädessään koulupoikakin tunsi itsensä melkein mieheksi kevättalvisilla pöllilansseilla. Talvella pöllit ajettiin metsästä ja huhtikuussa kun pakkaset hellittivät ja päivä piteni, aloitettiin parkkuu. Pehmyt nila helpotti kuoren irtoamista ja sotki parkkaajan vaatteet. Muutaman päivän päällä pidetyt työkamppeet olivat niin pihkassa, että pysyivät pystyssä itsestään.

Moottorisaha

Puunkorjuussa moottorisahan tulo oli vallankumous. Kahden miehen sahattava justeeri puun kaadossa oli kerralla historiaa. Osmo Korkala muistelee, että hänellä viimeinen justeerilla tehty iso savotta Hallualla oli v. 1953. Osmon ja isä-Matin lisäksi Onkalonperältä oli mukana Kaarlo Wahlberg. Urakka käsitti kaikkiaan 300 tukkipuun runkoa. Ensimmäinen moottorisaha nähtiin toisella puolen jokea Simonkylässä Allan Heikkilällä. Ihmettä käytiin vartavasten katsomassa koulumatkalla. Laite oli iso ja kömpelö, luultavasti käytettynä hankittu, mutta seuraava saha, Seppo Virolaisen McCulloch oli kokonaan uutta sukupolvea. Seppo kaatoi isännille leimikoita minkä ehti palkkatyönä. Oksimiseen käytettiin edelleen kirvestä, sillä moottorisahan aikaa piti säästää järeän työn tekoon. Kohta Onkalon Valten puolelle ilmestyi Osuuskaupan edustama saksalainen Solo ja Korkalaan hankittiin Homelite, joka oli Keskon merkki. Saha oli pian joka talossa ja merkkien keskeistä vertailua riitti. Jobu-merkkistä moottorisahaa sanoivat irvileuvat hiljaisimmaksi, koska se oli huono lähtemään käyntiin. Moniakaan ensimmäisiä merkkitulokkaita ei ole enää markkinoilla ainakaan saman nimisinä. Nykyiset laitteet ovat entisiä keveämpiä, mutta perustekniikka on säilynyt samana.

Uitto ja sortteeri

Simojoki on ollut paikkakunnalle elämänvirta sanan taloudellisessa merkityksessä. Kulkureittinä ja kalapaikkanakin joki on ollut toimeentulon antaja, mutta uitto oli bisnestä. Arvo Kivelän PohjoisSuomen uittotoimintaa koskevasta tutkimuksesta käy selville, että v. 1947 Simojoessa uitettiin 6,4 milj. kuutiojalkaa puuta ja koko määrä siirrettiin erottelun jälkeen meriteitse tehtaille. Uittaminen on maksanut n. 20 milj. Smk, josta erottelun osuus on ollut n. viidennes. Palkkojen osuutta ei ole eritelty, mutta valtaosa summista on tavallisten tukkipoikien ja –tyttöjen tienestejä. Vuosittaiset uittomäärät ovat vaihdelleet voimakkaasti ja koko sotien jälkeisen ajan maantiekuljetukset ovat ottaneet enemmän ja enemmän osuutta. Simojoessa on tukkipuuta uitettu ainakin siitä asti, kuin edellä kerrotut sahat ovat toimineet. Simojoen uittoyhdistys lienee aloittanut toimintansa Kallion Sahan lopettamisen aikoihin. Ab Uleå Oy:n metsäosaston arkistosta löytyy Simojoen Uittoyhdistyksen vanhin pöytäkirja vuodelta 1925. Simon Kirjan mukaan tarkka perustamisvuosi on 1923, ja käytännön toiminnan arvioidaan alkaneen muutamaa vuotta myöhemmin. Omaa historiikkiä uittoyhdistyksestä ei toistaiseksi ole tehty, eikä alkupään aktiivihenkilöitä ole enää elossa. Ensimmäinen uittopäällikkö Olli Mustonen on aloittanut pestinsä v. 1928. Erottelupäällikkönä, sortteerin esimiehenä, on alusta alkaen ollut edellisen veli Iikka Mustonen. Sodan jälkeen uittopäällikkönä oli insinööri E.A. Väisänen, joka myöhemmin päälliköi Simojoen uittoa yhtenä monista ja piti asemapaikkanaan Oulua. Pentti Laisalmesta tuli Simojokisuulle erottelupäällikkö v. 1949. Uittopäälliköt jäivät keksinvarressa työskenteleville aika etäisiksi, mutta erottelupäälliköt ja työnjohtajat eli kympit muistetaan paremmin. Iikka Mustonen, ensimmäinen erottelupäällikkö, oli sortteerilla töissä olleitten muistikuvan mukaan karski ja vähän sotilaallinen pomo. Hänet tuntemaan oppineet jätkät eivät tyylistä säpsähtäneet, vaan tulivat Mustosen kanssa juttuun ongelmitta. Onkalonperäläinen sortteerimies Julius Karhinen, oli tunnettu pellenä, jota ei mikään pidätellyt. Kerran hän yllätti Mustos-Iikan sanattomalla vastalauseellaan. Julius sieppasi pienikokoisen pomon syliinsä ja hyppäsi kaplaalta mereen. Sodan jälkeen erotteluun tuli paljon uusia vieraspaikkakuntalaisia. Nämä työntekijän oikeuksista tietoiset, muita työmaita käyneet miehet eivät sietäneet Mustosen vanhan ajan kuria. Uittopäällikkö Väisäsen sanotaan laittaneen Mustosen eläkkeelle kesken kesän juuri tästä syystä. Uittopäällikön ja erottelupäällikön lisäksi uittoyhdistyksillä oli ympäri vuotisessa työsuhteessa ns. kuukausimiehiä. Simossa tällainen mies oli Nykänen. Hän teki välillä töitä muille uitoille ja välillä Simojoen uitolle. Nykänen mm. hankki käyttötavaraa kuten puomeja metsänomistajilta. Simolainen pankinjohtaja Eelis Hanhivaara toimi uittoyhdistyksen hallinnossa koko sodan jälkeisen ajan toiminnan lopettamiseen saakka.

Jo ennen uittoyhdistystä ja pyöreän puun uittoa Kalliokoskelta valmis sahatavara uitettiin jokisuulle lauttoina. Jokisuulla limottuneet ja likaantuneet lankut pestiin ennen eteenpäin lastausta. Ammattipesijöitä on ollut niin iso porukka, että joukossa on varmaan ollut myös Onkalonperäläisiä. Sortteeri eli erottelutyömaa sai alusta asti melko paljon vakituisia, jokavuotisia luottoammattilaisia. Useimmat olivat jokisuun lähistöllä asuvia pientilallisia tai maattomia ansiotöillä eläviä. Paavovainiolta, jonka maamerkki pitkä Juneksen talo on, tuli iso joukko sortteerilaisia. Lähes sama määrä heitä oli myös Lahenrannan alueelta, jonne monet Kallion sahan työläiset olivat rakentaneet mökkiyhdyskunnan. Muilta paikkakunnilta saapui erottelutyön ajaksi vuosi toisensa jälkeen samoja pöllinnippaajia kesätienestiin. Jokisuun lähellä asuneet Kinnusen veljekset olivat uittoyhdistyksen vakiokalustoa. Antti Kinnunen oli erikoistunut moottorivenemieheksi. Hän oli useina kesinä myös jokiuitossa moottoriveneen kanssa aina Simojoen latvoilta asti. Moottoriveneillä vedettiin mm. puomeja, jotka pitivät uitettavan puutavaran oikealla reitillä. Veneet olivat rautarovisia, erikoisrakenteisia niin, että niillä saattoi ajaa keskellä puusumaa ilman, että potkuri meni solmulle. Toinen veljeksistä, Heikki Kinnunen oli erottelutyömaalla kymppinä. Heikillä sanottiin olleen luontaista karismaa etumieheksi. Häntä arvostivat sekä työntekijät että uittoyhdistyksen johto. Jaakko Kinnunen, veljeksistä kolmaskin, oli uiton töissä jo ennen sotia. Rauhan tultua hän kävi Onkalonperältä käsin sortteerilla venemiehenä. Jaskalla oli kokemusta myös hinaajasta Veitsiluoto 7:ssä. Jokakesäisistä ”lentojätkistä” muutamat ovat jättäneet pilkkanimensä sortteerin historiaan. Kimmo Laisalmi muisti muutamia, jotka ovat saaneet nimensä jonkun ominaispiirteensä mukaan. ”Hankala-Väisänen” (ei uittopäällikkö) lienee antanut aihetta korkonimeen epäsosiaalisuudellaan. ”Punanen-Karppinen” ei peitellyt tulenpalavaa kommunismi-aatettaan. ”Isokyrpä-Asikainen” on varmaan saanut luonnon lahjana aiheen nimitykseensä. Simojoen latvoilta tuli uiton häntien mukana Luukkonen niminen pienikokoinen mies, joka oli saanut tittelin ”kulkumiesten kasööri”. Luukkosella oli ihan oma-aloitteisesti tapana tulla jokea alas uittomiesten viimeisenä ja maksella taloissa joittenkin maksamatta jääneet velat. Joku unohti maksaa yösijansa, joku ruokansa, joku lainaamansa vitosen jne. Luukkonen piti huolen, että tukkilaiset ovat tervetulleita seuraavanakin kesänä. Sortteerilla Luukkonen oli tilipäivänä muistivihkonsa kanssa perimässä saatavat asianomaisilta. Perimiskulut lienevät olleet kohtuullisia, kun toiminta jatkui ilman ongelmia kesästä toiseen. Talolliset eivät kesällä ehtineet jokisuulle, mutta muutamat pientilalliset olivat vakituisia. Jaakko Kinnusen lisäksi Ylisuvannon veljekset Viljo ja Hermanni tekivät töitä uittoyhdistykselle. Viljo oli isona ja riskinä miehenä pöllin nippauksen haka. Työ oli urakkapalkattua ja siinä kovat työmiehet pääsivät kunnon tilille. Nippaajien kesken tahtoi aina olla pientä kilpailua käsien kautta menneistä määristä. Muita vakituisia sortteerilla töissä kävijöitä oli Heikki Wahlberg, joka ehti aloittaa ennen sotia, muuttaa Onkalonperälle ja jatkaa sieltä käsin. Samoihin aikoihin Wahlbergin kanssa on uitossa ja sortteerilla ollut myös Eemil Parpala. Matti Korkala kävi jokisuulla töissä heti muutettuaan Simoon. Pomo oli päivitellyt, että kun se osais edes soutaa. Matti oli kuivanmaan kasvatti, eikä ollut aikaisemmin juuri veneeseen istahtanut. Kyllä hän soutamaan oppi.

Erottelutyömaan rakenteitten ja varusteitten teko ja ylläpito kuten myös joka vuotinen pystyttäminen työllistivät timpureita, seppiä, hevosmiehiä ja vähän sähkömiehiäkin. Suuri talvityöprojekti oli 50-luvun lopulla kiviarkkujen teko. Jokisuun edustalle tuli kymmeniä kivija hirsipaaseja, joita tarvittiin mm. puomivaijereitten kiinnitykseen. Muutama kivillä täytetty puukehikko on vielä pystyssä Selkäkarin edustalla. Nämä arkut olivat merihinauksessa tarvittuja suojasataman kiinnitysankkureita. Kiviarkkujen hirsikehokot tehtiin maissa ja kivet niihin ajettiin jäätä myöten. Uittoyhdistys osti vanhoja kiviaitoja ja kivikasoja mm. Onkalon Valtelta. Työt tehtiin työllisyystöinä, ja miehiä tarvittiin kymmenittäin. Talviprojekti tuotti pientä seurannaisvaikutusta myös majoitustarpeena. Työtä tehtiin ainakin osittain kahdessa vuorossa, ja muutamia työmiehiä oli täyshoidossa ainakin Heikkilän Maijalla. Viljo Ylisuvanto oli mukana hevosen kanssa. Viljon veli Hermanni oli uiton pajalla seppänä takomassa rakenteissa tarvittavia teräsosia. Hermanni oli pajalla aina muutenkin kevättalvisin, kun laitteita huollettiin ja korjattiin kesää varten. Pajalla taottiin teräväksi myös jokamiehen työkalu keksi. Puuvartisen perustyökalun kärki oli kaksihaarainen, toisella vedettiin ja toisella työnnettiin vedessä lilluvaa pölliä tai tukkia. Herman Ylisuvanto oli itseoppinut, mutta työstään kiinnostunut seppä. Hän oli takomisen lisäksi myös sulan metallin mies. Hitsaamista varten hän jopa hankki kirjan, jonka nimi oli ”Kaasuja Kaarihitsaus”. Kemissä töissä käyvä naapurin poika oli asiamiehenä.

Sortteeri eli erottelu kesti pari, kolme kuukautta, eikä alkanut yleensä ennen juhannusta. Puuta piti olla riittävästi jokisuulla, ennen kuin erottelu kannatti käynnistää. Alkukesä meni kelluvan työmaan asentamiseen. Varttuneempien miesten vakio porukka pääsi töihin heti vesien vapauduttua jäistä. Uittamisreittejä rajaavat puomit vedettiin paikoilleen ja kytkettiin. Kelluvat kaplaskäytävät ja eroteltavien puitten reitit rakennettiin. Lihastyötä helpottamaan asennettiin linjojen alkupäihin sähköllä toimivat virrankehittimet. Joen virta ei juuri enää auttanut noin kilometrin päässä jokisuusta. Virrankehittimien lisäksi sähköä tarvittiin valaistukseen. Loppukesällä iltavuoron viimeiset tunnit olivat jo aika hämäriä. Kahdessa vuorossa tehtävän työn aamurupeama alkoi kuudelta ja iltavuoro päättyi puolilta öin. Päivien lyhetessä vuoroja siirrettiin tunti, jopa kaksi aikaisemmaksi. Kaikki sortteerilla töissä olleet muistavat yhteisen taukotuvan, joka kuului oleellisesti työmaan varustukseen. Tukin nippaus koneella oli oma taukopaikka, koska tukkilinja oli kauempana muista työpisteistä. Pöllit ja tukit eroteltiin ensin, sitten sulfaattisellun raakaaine eli sullit ja sulfiittisellun raaka-aine eli pöllit. Viimemainitusta tehdään paperia ja sulfaatista kartonkia. Puutavara lajiteltiin myös päihin lyötyjen leimojen mukaan oikeille omistajille. Simo-jokisuulta tavara hinattiin lauttoina eli tarakoina Veitsiluoto Oy:lle ja Kemi Oy:lle. Sellupuun lajittelussa viimeisen työn ennen niputtamista tekivät ns. pönttöapinat. Pöntöt olivat syvälle veteen painettuja tynnyreitä, joissa erottelija seisoi vyötärö veden pinnan tasolla. Siten hän näki paremmin puitten leimat erotellessaan niitä lyhyt vartisella keksillä. Pönttöapinat olivat lähes yksinomaan naisia, sillä homma vaati tarkkuutta ja näppäryyttä, mutta siinä pärjäsi kohtuullisella voimankäytöllä. Kokonaan toista oli sellupuun nippaus, johon kelpuutettiin vain riskejä miehiä. Nippaaja latoi puut teräskaarien väliin lyhyellä pokaraksi nimitetyllä työkalulla. Veden varassa kelluva nippu sidottiin paksuilla rautalankasiteillä ja työnnettiin virran vietäväksi. Tukit kiskottiin nippuun dieselmoottorilla sinkkivaijerin avulla, ja sidottiin kahdella n. 4-5 mm rautalanka siteellä. Tukit niputti neljän miehen porukka, jotka olivat yleensä alle kaksikymppisistä nuorukaisista. Työ ei vaatinut kohtuutonta lihasvoimaa, ja koneen käyttö kiehtoi tämän ikäisiä. Vuorot kävivät jopa pientä kisaa keskenään siitä, kumpi tekee useamman tukkinipun vuoron aikana. Pönttöapinat olivat lähialueen työläisnaisia ja nuoria, vasta työelämää aloittelevia opiskelijaneitosia. Nipputtajat eli nippaajat tulivat sekä lähikylistä että kauempaa. Monet jokivarresta uiton mukana tulleet miehet jäivät hyväpalkkaiseen urakkatyöhön jokisuulle. Muutamia joka kesäisiä nippaajia tuli mm. Kuivaniemestä, jopa Pyhäjoelta saakka. Työvuorossa oli kerrallaan muutamia kymmeniä työntekijöitä. Palkat olivat useimpien mielestä hyvät. Tuntipalkalla työskentelevät nuoretkin tienasivat moninkertaisesti verrattuna esim. kauppa-apulaisen töihin. Onkalonperän nuorista sortteerilla kesätöissä kävivät Onkalon Valten pojista Eero ja Pentti, Wahlbergin nuoriso, Huttulan Villen jälkikasvu, Ylisuvannon Kalevi, Kinnusen pojat ja osa Korkalan porukasta. Aimo Korkala, sisarusparven vanhin oli jokisuulla töissä jo sota-aikana. Siellä hän näki ensimmäisen hinaajan, ja sai elinaikaisen laivakipinän. Aimo pääsi sortteerilta Veitsiluoto Oy:n hinaajaa töihin ja sitä tietä merille ja lopulta Wärtsilälle suunnittelijaksi. Pentti Onkalon työpaikka oli ns. Karkia, jossa eroteltiin pöllit ja tukin omille linjoilleen. Karkia sijaitsi varsinaista erottelua ylempänä jokisuulla Hahtiperä nimisen paikan tienoilla. Uiton loppuaikoina karkiaa erottelua ei enää ollut.

Kaikki uitetut puut eivät päätyneet suosiolla erotteluun, vaan huomattava määrä karkasi jokisuulta pitkin saarten rantoja. Syyskesällä v. 1956 uiton varaus yläjuoksulla laukesi hallitsemattomasti ja suukoskeen tuli valtava röykkiö puita ristiin rastiin. Erottelu jäi kesken siltä kesältä, ja koko jokisuu jäätyi talveksi puineen kaikkineen. Kevättulva laukaisi ruuhkan, mutta vei puut pitkin rantoja laajalle alueelle. Karkupuitten keruuta sanottiin meripärjäykseksi tai rannanpärjäykseksi. Sinä kesänä pärjäyksessä oli ennätysmäärä kerääjiä. Keräysporukat tulivat jostain kauempaa kuin Simojokisuulta. Puita kerättiin myös samoilta rannoilta, joissa lapset kävivät uimassa. Pari nimeltään tuntematonta koko kesän töissä ollutta miestä sai penskoilta pilkkanimetkin: Punanokka ja Karvanaama. Puun keruussa apuna käytettiin hevosia, jopa traktoria. Selkäkarin saaren takarannalla näkyi traktorin pyörän jäljet vuosikausia operaation jälkeen. Korkealla käynyt merivesi oli vienyt puut kauas vesirajasta. Ne kerättiin veteen ja hinattiin sortteerille ns. pyräinä, jotka olivat puomilla ympäröityjä lauttoja. Osa uittopuista vettyi ja upposi sekä joessa, että mereen karanneena. Puoleksi vettyneet puut nousivat pystyyn ja ne oli helppo löytää. Kokonaan uponneet joutuivat usein jonkun rannan lähistöllä asuvan liiteriin, vaikka hukkupuitakaan ei saanut omin luvin ottaa. Uittoyhdistyksen tarkastaja saattoi tulla vaikka liiteriin saakka tarkastamaan löytyykö leimapäisiä pölkkyjä, ja jos löytyi, niin sakot rapsahtivat. Hukkupuitten kerääjät sahasivat joskus pölkyn päästä pätkän poistaakseen leiman. Saarten rannoilla kalamiehet polttivat karkupuita nuotiossa, mikä sekin oli tietysti kiellettyä. Pikkupojat tekivät uiton karkupuista lauttoja eli kopukoita, jotka meripärjääjät purkivat. Tavallinen rahvas ei pitänyt hukkupuuvarasta kummoisena rikollisena, sillä harrastuksen aiheuttama hävikki uitolle ja puuyhtiöille oli lopulta vain marginaalinen.

Sortteeri ei ollut vain tienestipaikka, vaan lyhytkestoisuudestaan huolimatta myös sosiaalinen yhteisö. Veden päällä sijaitseva työpaikka rajasi ihmisten liikkuma-alueen. Ympäristö ja prosessin luonne vaativat sopeutuvuutta ja yhteistyökykyä. Koko porukka teki työtä samassa rytmissä kuin liukuhihnalla, mutta paljon miellyttävämmässä ympäristössä. Nuoremmat kuuntelivat korva tarkkana, kun vanhemmat tekijät kertoivat urotöistään. Kovimmat tarinat kuultiin taukotuvassa viikonlopun jälkeen kun porukan huuliveikot selostivat lauvantai-illan seikkailuitaan. Kaplaalta putoaminen oli nolointa, mitä keksin varressa työskentelevälle saattoi sattua. Jos vahinko pääsi tapahtumaan, ei pienestä pilanteosta tai kiusaamisesta kuulunut suuttua. Kerran lauantain iltavuorossa yksi neitokainen mulahti veteen ja siitäkös ilkkuminen alkoi. Yksi jätkä ”lohdutti”, ettei se nyt iso vahinko ollut, sillä kastuuhan se lauantai-iltana kuitenkin. Vähän tosikko märkähousu ymmärsi vitsin, mutta ärähti takaisin, että kastuu kellä kastuu. Kanin Teuvo putosi nippauskaplaalta ja pitkään pinnan alla oltuaan lopulta nousi vain toinen riukuvarsisaapas jalassaan. Isä Antti vitsaili, että paskan väli pojasta, mutta kun hyvä saapas meni. Joki toi uiton mukana kaikenlaista rojua ja mitä uskomattomimpia esineitä. Kerran parkin rakoon oli tarttunut jatkoterskalla varustettu ehkäisyväline, ja siitäkös riitti huulenheittoa koko päiväksi. Sortteeri oli erinomainen onkipaikka. Puutavarasta irtoavat madot ja muut eliöt houkuttelivat paikalle kaloja. Työmaan puucee oli hyvä tähystyspaikka, sillä istuinreiästä näki hyvin kalat pinnan alle, kun sisällä ei auringon kilo peilannut. Nestemäisiä tarpeita varten eivät ainakaan miehet vaivautuneet puuceehen saakka. Kerran tukinnippauslautalla olin suorittamassa nesteen poistoa kun huomasin, että jonkin matkan päässä pöllinnippauspaikalla oli urakkamies samoissa puuhissa. Pöllinnippaaja napitti housujaan kun tukkipuolen nuorella miehellä toimitus oli vielä kesken. Näin, kuinka pöllinnippaaja kumartui kontalleen samoilta jalansijoiltaan ja siirteli vedenpintaa kämmensyrjällään. Kuinka ollakaan, hän ryhtyi juomaan samasta paikasta, johon juuri oli virtsannut.

Puuröykkiö Suukoskessa syksyllä 1956 Erottelulinjoja kelluvalla sortteerityömaalla

Uiton sortteeri oli monille nuorille ensimmäinen työpaikka, josta maksettiin kunnon palkkaa. Asemakylän tienoilla saattoi nuorille olla jotain kesätyötä yrityksissä, mutta jokisuulla sortteeri oli ainut kesätienesti. Kuusitoista täyttäneellä nuorella oli kesäloma koulusta tai pysyvää paikkaa työelämässä ei vielä ollut näkyvissä. Itsenäistyä piti, mutta ilman omaa rahaa se ei onnistunut. Huhti-toukokuussa, kun Pentti Laisalmi avasi uiton konttorin Palokarille, olivat nuoret kärppänä töihin pyrkimässä. Näin menettelin itsekin keväällä 1964. Kun sortteerin alkuun oli vielä pitkä aika, ei erottelupäällikkö istunut toimistossa kuin säkki myllyn päällä, vaan hoiteli asioitaan siellä täällä. Päällikköä ei kuulunut ei näkynyt, mutta kun töitä oli tultu hakemaan niin tyhjin toimin ei pois lähdetty. Paikalla oli jokivarresta tullut kolmen miehen porukka myös odottamassa Laisalmea. Porukan nuorukainen osoittautui toisen vanhemman miehen pojaksi. Miehillä ei näyttänyt olevan mihinkään kiire. Heillä oli majapaikka samassa rakennuksessa ja he olivat kuin kotonaan. Jotenkin miesten keskinäiset jutut menivät aviopuolison valinnan problematiikkaan. Allekirjoittajakin höristi korviaan, kun isä sanoi pojalleen: ” Ei sillä ole väliä, kunhan sillä vain on se rako.” Poika tarkensi retorisella kysymyksellä oliko ymmärtänyt oikein: ”Niin se rako, joka on toisinpäin kuin seinän rako.” Sivusta kuuntelija yritti olla ihan ölövinä, nauramatta tai osoittamatta edes kuulleensa. Rantakylillä asuvat pitivät aina sydänmaan asukkaita vähän metsäläisinä. Sen tiliin meni kuultu sukupuolivalistuskin. Laisalmi tuli lopulta ja sanoi, että jospa minä nyt ottaisin sinut töihin, niin pääsis tässä kysymään mitä asiaa näillä muilla on. Toimisto oli uittoyhdistyksen tukikohtarakennuksessa, jossa oli majoitustiloja ainakin kymmenelle pitkämatkalaiselle. Lisäksi talossa oli ruokala keittiöineen, joka ei ollut uittoyhdistyksen ylläpitämä, vaan keittäjä sai maksun suoraan ruokaporukan jäseniltä. Pihapiiriin kuului myös pieni kioski, jonka liiketoimintaa hoiti Simonkylällä ollut Kuivaniemen Osuuskaupan sivumyymälä. Kioski toimi erotteluaikana ja oli auki vain iltapäivisin työvuoron vaihdon aikoihin tunnin puolitoista. Ainakin hellepäivien eniten myyty tuote talouskalja, oli varsinkin nippaajien vakioeväs. Kirjoittaja itsekin oli kioskin hoitajana kesällä 1963, ollessaan Osuuskaupalla harjoittelijana.

”Pönttöapina” Aini Junes työpisteessään, taustalla pari ”turistia”, Sirkka Korkala ja Ulla Korkala.

Edellä kerrotut sattumukset tapahtuivat enimmäkseen Simojoen uiton viimeisenä kesänä vuonna 1964. Kaikki uiton tavarat, veneet, perämoottorit, erottolun tekniikka ym. irtaimisto myytiin tai huutokaupattiin uiton lopettamisen jälkeen. Uittoyhdistyksen historiallisesti arvokas tukikohtarakennus oli jonkin aikaa vapaa-aikaja juhlakäytössä Simon Säästöpankilla, mutta lopulta se purettiin. Syynä purkuun oli se, että Riistaja Kalatalouden tutkimuslaitos RKTL oli tulossa pystyttämään paikalle omat tilansa. RKTL:n tiloja ei koskaan rakennettu, joten arvokas uiton viimeinen muistomerkki hävitettiin turhaan. Simojoen uittosääntö kumottiin 1976 ja joki entisöitiin. Lapin ympäristökeskuksen artikkelin mukaan kunnostustyöt suoritettiin v. 1976-1977 Vesihallituksen valvonnassa. Uittoa varten jokea oli useaan otteeseen perkattu. Syöpyneitä rantapenkereitä korjailtiin ja koskiin palautettiin kivet. Uitto aiheutti toimiessaan muulle joen käytölle ja rantojen omistajille haittaa, jota uittoyhdistys jonkin verran rahallisesti korvasi.

Ansiokalastus sodanjälkeisinä vuosikymmeninä

Onkalon Valte käsitteli verkonkutomakäpyä kuin taikuri.

Lohi

Onkalonperällä Valten perheessä kalastettiin ammattimaisesti lohta. Sinne lohikulttuuri oli tullut Kuivaniemestä päin Valten isän, Antin mukana. Valten kanssa samaan pyyntikuntaan kuuluivat Simonkylältä mm. Reino ja Aimo Filpus. Veljeksistä Reino oli mukana itse toiminnassa. Muita jäseniä olivat Heikki Hepola sekä Penttilän veljekset Jaakko, Leo ja Sven. Penttilöistä varsinainen kalastaja oli Jaakko. Viidentenä osakkaana olivat Kuuselan veljekset Niilo ja Eino. Tämän kalastuskunnan rysäpaikat eli apajat olivat kolmessa paikassa, lähin Tiurasen saaren lähellä ja kaksi muuta paikkaa kauempana ulkomerellä, Möylyn ja Leipäreen vesillä. Herman Huttula, Siirtolan isäntä oli niin ikään lohikalastaja. Hermanni on aloittanut lohestuksen lohipadolla Simojoen Mertakoskella ja jatkanut merellä. Hermannilta kalastus siirtyi Jaakolle ja Villelle, mutta pojat kalastivat eri porukoissa. Villen pyyntikuntaan kuuluivat lisäksi Lassi ja Kalle Lammassaari. Heidän kalastuspaikkansa olivat Selkäkarin merenpuolella. Letto nimisen paikan rysäaita lähti takarannalta kämpän tienoilta ja Klapu niminen paikka oli luoteiskärjen paikkeilla. Villen oma rysäpaikka oli Riippanankarin lähellä, karikolta Saikanselälle päin. Myös Onkalon Valtella oli oma rysänpaikka Nikinkarin lähellä.

Yksi pyydys muodostuu satojen metrien, jopa kilometrin pituisesta rysäaidasta, joka on suurisilmäistä paksulankaista verkkoa sekä useasta, jopa viidestä rysästä, jotka ovat tasaisin välein pitkin rysäaitaa. Pari metriä läpimitaltaan olevat vanteet muodostavat varsinaisen pyydyksen rungon. Rysä on kuin jättiläismäinen merta, jonka suupuolella on ns. porstuan jälkeen kaksi nielua. Koku eli kalojen ulosotto tapahtuu toisesta päästä eli perästä. Porstuan etupuolella kahta puolta on vielä ns. katiskot, jotka ohjaavat kalaa nieluun. Myös näille verkkomuodostelmille jää joskus lohia. Perinteinen pyydys oli kokonaan käsityötä. Vanteet olivat kuusipuuta ja puuvillaverkot käsin kudottuja. Meressä pyynnissä olevan rakennelman pitivät koossa ja paikallaan pohjaan pystytetyt vaajat. Koivusta veistetty pitkä salko eli vaaja on niin pitkä, että se yltää pohjasta reilusti vedenpinnan yläpuolelle. Vaajojen tukena käytettiin kiviankkureita. Verkon kutominen ja paikkaus olivat talvityötä, samoin vaajojen teko. Vanhat kalastajat, kuten Valte Onkalo käsittelivät kutomiskäpyä kuin taikuri. Verkkoa syntyi kuin koneesta. Nykyiset pyydykset ovat periaatteeltaan samanlaisia, mutta uusia materiaaleja käytetään entisten tilalla, esim. verkko on koneellisesti synteettisestä langasta kudottua eikä vanteita tehdä enää puusta. Lohenkalastus aloitettiin ennen kevätkesästä niin varhain, että kylvötöiltä oli jo kiire pyydön panoon merelle. Saalis toimitettiin lohikellarille, joka oli tukkuporras kalastajan ja kaupan välillä. Kalastuskunta toimi tasapuolisilla osuuksilla ja sen mukaan tilitettiin myös myynnistä kertynyt raha osakkaille. Onkalon Valten pojista Lauri oli isänsä jälkeen vakituinen kalastusporukan jäsen. Väliaikaisesti mukana olivat muutkin pojat. Huttulan Villen pojat Juha ja Markku ovat olleet merellä isänsä mukana, mutta eivät enää omiin nimiinsä kalastajina. Lohisaaliit ovat vähentyneet ja ansiomahdollisuudet sen mukana. Perämeren lohenpyyntiä on valtioitten välisillä sopimuksilla, ja valtion omilla ehdoilla rajoitettu niin paljon, että koko toiminnasta on jäljellä vain rippeitä. Rysäpaikkojen haltijoita on karsittu ja pyyntiaikoja lyhennetty. Lohta yritetään saada vielä vapaina oleviin jokiin vapapyytäjien saaliiksi. Joessa verkkokalastus ei ole vieläkään sallittua. Valtion vesialueitten lohirysäpaikat ostetaan periaatteessa tarjouskaupalla ja jakokunnan paikat huutokaupalla. Käytännössä uusia pyyntiseurueita ei juuri ilmaannu, koska kallis laitteisto, perinteet ja ammattitaito pitävät rysäpyynnin harjoittamisen vanhoilla tekijöillä. Heillekin lohella on enää vaatimaton taloudellinen merkitys.

Onkalon poikien juhannuslohet

Kerran 50-luvun lopulla Onkalon pojat Eero ja Pentti saivat Pensaskarin luona olevasta pikkurysästä kolme lohta juuri juhannuksen aluspäivinä. Pienin kala otettiin omaksi juhannusloheksi, mutta kahta pojat lähtivät markkinoimaan Kemiin. Lohen hinta oli juhannuksen alla parhaimmillaan, mutta kun oli jo aattopäivä, eivät torikauppiaat enää ottaneet kaloja vastaan. Pojilla oli kalat olleet yön yli jäissä ja ne oli pakattu matkalle paksuun paperija juuttisäkkikääröön. Kuljetusväline oli Pentin IC-moottoripyörä. Pojat ajoivat Rantapörhölän kalatukkuliikkeeseen ja kaupat syntyivät. Kauppias ei maksanut juhannushintaa, koska myyntiaika siirtyi pyhien yli, mutta viimehetken kauppaan myyjät olivat tyytyväisiä. Juhannus oli pelastettu.

Lohikalastuksen historiaa

Kalastus on kautta aikain ollut tärkeä osa ruuan hankintaa, mutta kuningas lohi on ollut arvokala omassa kategoriassaan. Lohi on ollut ylivertainen kauppatavara, jonka vasta puutavara on yksittäisenä tuotealana ohittanut. Perämeren ja jokien lohikanta on ohjannut asutusta ja kalastuselinkeinoa jokisuille ja jokivarsille. Suuri Kemijoki on lohen kannalta ollut tärkein virta, mutta Simojokikin on muodostanut samaan tapaan pyyntija asutuskeskittymän. Niin pitkälle kuin kirjoitettua historiaa on luettavissa, on lohi ollut bisnestuote.

Historioitsijoiden mukaan jokija merilohestus ovat yhtä vanhoja pyyntimuotoja. Veroluetteloista on selvinnyt, että 1500-luvulla mereltä pyydetyn lohen osuus on ollut 1/3 koko lohisaaliista. Jokilohestuksen saalisosingoille verottajan käsi on hamunnut varhaiselta keskiajalta asti. Kirkko on ollut vailla kymmenyksiä ja tullut osakkaaksi itse kalastuskuntiin, eli pyyntöseuruuksiin. Kruunun virkamiehet ja papit ovat pitäneet puoliaan, esim. sunnuntaiseen kalastukseen on saanut piispan luvan lohikorvausta vastaan. Kemijoen lohipadoilla papit ovat tarjonneet jopa viinaryyppyjä kalastajille lohipalkkion persolla. Kuninkaan väyläksi on määritelty 1/3 joesta, keskiuoma. Alkuaan joella periaate on ollut, että vesi on sen, jonka on ranta. Jokikalastuksessa riitaa on syntynyt myös alapuolisten ja yläpuolisten kalastuskuntien välille. Yläpuoliset ovat syyttäneet alapuolisia väylän tukkimisesta, ei ehkä aina syyttä. Kruunu on ollut jopa niin ahne, että joka toine lohi on määrätty verona valtiolle, joka oli silloin Ruotsi. Valtion ja virkamiesten ahneus on vähentänyt innostusta lohenpyyntiin ja verotusta on jälleen helpotettu. Talonpojat ovat saaneet läpi vaatimuksensa kiinteään veroon, joka ei ollut riippuvainen saaliin määrästä. Tämä muutos tunnetaan Schedingin sopimuksena vuodelta 1618. Sopimuksen mukaan Kemin, Iin ja Oulujoen lohestuksesta on maksettu yhteensä 135 tynnyriä lohta vuodessa (Suomen Kalastuslehti 3-4/1965) Tätä kiinteää korvausta on pidetty vuokran luonteisena. Vuonna 1737 vero on muutettu kalastajain hakemuksesta rahalla maksettavaksi. Lohi maksuvälineenä oli hankala ja työläs, koska kala piti toimittaa Tukholmaan. Tilojen veromanttaaleja on rukattu lohisaaliiden mukaan. Kruunu ja kirkko ovat veivanneet kalastuksen verotusta useaan otteeseen ja lohitilallisten yhteisöt, kullekunnat ja pyyntöseuruudet ovat käyneet kirjeenvaihtoa ja tehneet lähetystökäyntejä aina kuninkaan linnaa myöten. Kalasaaliit ja tuotot on jaettu osakastilojen kesken tasan tai koon mukaan, ja verokin on määrätty yhteisesti koko yhteisölle. Meri on alkuaan ollut vapaata aluetta kenen tahansa kalastaa. Lohen kulkureitit on opittu aavalla ulapallakin ja lohenpynntiapajat ovat keskittyneet hyville paikoille. Oman pyyntipaikan on voinut vallata tekemällä töitä eli kalastamalla tietyissä paikoissa. Paikan valtaus on lisäksi edellyttänyt kuuluttamista käräjillä. Simon Montajalle on merkitty pyyntipaikan valtaus v. 1573 oikein kuninkaan kirjeellä. Paikka on ollut erityisen tuottoisa, ja siitä määrätty vero on ollut kaksi tynnyriä vuodessa lohta valtiolle. Meriapajia ei ole voitu liittää tilaan, eikä niitä ole luettu kalastajan omaisuudeksi. Simon edustalla on ollut 1600-luvulla pyyntipaikka mm. liminkalaisella kalastuskunnalla, mikä tuntuu oudolta. Asiakirjoista on selvinnyt, että liminkalaiset ovat käyneet myös kauppaa Kemissä ja Torniossa. Oulussa heidän olisi pitänyt kulkea tullin kautta, koska paikka oli ns. tapulikaupunki. Erään harmillisen yhteensattuman kerrotaan hävittäneen kirjallisen dokumentin, jossa on Ruotsin kuninkaan antama oikeus kalastuspaikkoihin Simon lohivesillä. Paragrafin valtion kappale olisi kertomuksen mukaan tuhoutunut Tukholman hovissa tapahtuneessa tulipalossa ja Simonkylän kalastajain kappale Filpuksen tulipalossa, joka on aika tuore tapaus. Niin tai näin, paperilla tuskin olisi enää lainvoimaa nykyisessä Suomen valtiossa.

Kun Suomesta tuli Venäjän suuriruhtinaskunta, valtaa alkoi käyttää Suomen senaatti. Valtio valvoi etujaan virkamiestensä avulla. Vuonna 1868 tuli Perämerelle kalastuksen tarkastajaksi J A Malmgren, joka alkoi valvoa lohikannan jatkuvuuden turvaamista. Senaatti määräsi selvitettäväksi miksi ilmoitetut saalismäärät vaihtelevat niin paljon eri vuosina eri paikoissa. Jokisuille asetettiin rauhoitusvyöhyke, johon ei meripyydyksiä saanut laittaa. Muut, kuin rekisteröityjen paikkojen kalastajat julistettiin laittomiksi salakalastajiksi. Kalastuspaikat kartoitettiin ja kartta julkaistiin v. 1872–79. Kartoituksen yhteydessä lohijuonien paikat merkittiin maastoon esim. rantakiviin hakatuilla numeroilla, ja karttaselitteisiin merkittiin mm. lohijuonen pituus, suunta ja omistaja. Pääsääntöisesti kalastuspaikat oli rekisteröity paikkakunnan manttaalitiloille, ja ne periytyivät sukupolvelta toiselle. Meriapajille on merkitty omat veromanttaalit. Vuonna 1878 valtio eli kruunu otti totaalisen yksinoikeuden loheen. Regaalioikeus (jus regale = kuninkaalle kuuluva oikeus) tuli koskemaan myös merialueita ja pyyntikunnista tuli vuokralaisia. Valtio huutokauppasi pyyntipaikat sekä meriettä jokiapajilla. Kalastuspaikat merellä julistettiin kruununtiloiksi, joita vuokrattiin paikkakunnan manttaalitilallisille. Vuokrasopimus voitiin valtion päätöksellä irtisanoa välittömästi. Käytännössä samat kalastajat ja kalastuskunnat jatkoivat, mutta jokikalastuksen manttaalitilojen yksinoikeus periaatteessa poistettiin. Kalastajien ja valtion väliin muodostettiin eräänlaisia välikäsiä eli arentiyhtiöitä, joitten tehtävä oli hoitaa pyyntipaikkojen vuokrausta. Laki tuli 30 vuodeksi, 1888-1918, mutta se lakkautettiin tarpeettomana 1900-luvun alussa ja yhtiöt velvoitettiin luovuttamaan pyyntipaikat ”kruunulle”. Käytännössä lakia ei noudatettu, vaan entiset vuokrakunnat jatkoivat pyyntiä siirtääkseen määräyksen käytäntöön ottamista. Simossakin oli oma arentiyhtiö, joka maksoi valtiolle 2000 Smk:n vuosimaksua. Arentiyhtiöön ovat kuuluneet kaikki kunkin seutukunnan tilalliset manttaaliluvun mukaisilla osuuksilla.

Itsenäisyyden aikana regaalipaikkoja on hallinnoinut Maaja metsätalousministeriön kalastusosasto. Viimeisen kerran vuosihuutokauppa on pidetty v. 1948. Sen jälkeen pyyntikuntien kanssa on tehty useampia vuosia kerralla kestäviä vuokrauksia. Kalastuselinkeino alkoi hiipua monista syistä mm. valtion sääntelyn takia. Puutavaran jokiuitto lopetti patokalastuksen joissa kokonaan 1800-luvun lopussa valtion suosiollisella avustuksella. Jokisuille rakennetut sahat tarvitsivat tukkiuittoa, eivätkä nämä toimet sopineet samaan jokeen lohipatojen kanssa. Aluksi yritettiin vuorottelua uittoja kalastusaikojen kesken, mutta vähitellen kalastus joutui väistymään täysin. Puutavarayhtiöt lobbasivat omat etunsa kalastajien päitten yli. Pahin suonenisku lohelle oli Kemijokisuulle rakennettu Isohaaran voimalaitos. Lohen nousun estäminen suurimpaan kutujokeen, leikkasi kalakantaa myös merellä. Valtion asettamat ylisiirtoja istutusvelvoittet ovat tuottaneet huonosti tulosta. Voimayhtiön koskioikeuksien ostot ym. kaupat ja toimet ovat jättäneet lohiperheille vuosikymmenten mittaisen katkeruuden ja käräjöinnin. Ennen vuosituhannen vaihdetta oikeus lopulta teki päätöksen ja elinkeinonsa menettäneet kalastajaperheet tai niiden jälkeläiset saivat rahallisia korvauksia voimayhtiöltä. Viime vuosikymmeninä, vuodesta 1986 lähtien merilohestusta on rajoitettu kahdellakin tavalla. Ensin tuli määräys, että pyynti sallitaan vain kalastajille, jotka saavat tietyn vähimmäisosan toimeentulostaan kalastuksesta. Pyyntiaikaa rajoitettiin niin, että ennen juhannusta ei saanut rysiä laittaa pyyntiin. Lohen nousua kutujokiin pyritään varjelemaan ja lohi onkin enää lähes yksinomaan turistipyyntikala. Perämeren kalastajat ja Pohjois-Suomalaiset kansanedustajat ovat vuodesta 1977 lähtien yrittäneet saada eduskuntaa purkamaan vanhan regaalisäännön ja luovuttamaan pyyntipaikat kalastuskunnille. Asia on politisoimisen takia junnannut edestakaisin eikä tilanne ole muuttunut. Regaalipaikat ovat pääosin kalastuskuntien vesialueitten sisällä ja toisaalta merkitsevät valtion kassassa vain olematonta summaa. Lisäksi monet paikat ovat siirtyneet ulommas merelle maankohoaman takia. Viimeksi asiaan on puuttunut maatalousministeri Kalevi Hemilä, mutta päätöstä kalastajien hakemaan muutokseen ei ole saatu. Eräs entinen simolainen ansiokalastaja sanoi regaalisääntöjen olevan käytännössä historiaa, olivatpa ne voimassa tai ei. Lohenpyynnillä ei kukaan enää elä, mutta luvatta tai salaa kalastettu lohi on aina ennenkin maistunut parhaalta.

Kalastusvälineet ja käytännöt poikkesivat toisistaan täysin jokija merikalastuksessa. Tuottoisimpia, mutta samalla isotöisimpiä pyydyksiä ovat olleet lohipadot, jollainen Onkalonperää lähellä on ollut ainakin Mertakoskessa. Liekö koski saanut nimensäkin siitä. Patoja on ollut eri tyyppisiä kuten rantapato, potku ja lanapato, joka muistuttaa vähän nahkiaisrenkkua mertoineen. Kulleverkotusta on harrastettu leveissä joen kohdissa, missä on mahdollista kahdella veneellä vetää verkko ympyräksi vähän kuten nuottauksessa. Harrilaudat, uistimet ja perhot ovat uudempia, lähinnä kotitarvepyyntiin käyviä välineitä. Kulkutus ja muu lohen verkkokalastus samoin harrilauta eivät ole kymmeniin vuosiin olleet sallittuja lohipitoisissa virroissa, jotka on pyhitetty vapakalastukselle. Merilohestuksessa rysät ovat olleet erityyppeinä ja yhdistelminä tehokkaimpia pyydyksiä. Isorysä on ollut välillä kiellettykin liika tehokkaana. Muita versioita ovat mm. potku, katisko ja pauletti. Nykyaikaisin versio on nimeltään lohiloukku, joka on päältä avoin rysä. Mitä näitten termien taakse kätkeytyy selviää mm. alan kirjallisuudesta. Vesillä on kuljettu 1900-luvun alkuun saakka soutaen, todennäköisesti kalastajat ovat osanneet myös purjehtia. Herman Huttula mainitsee muistelmahaastattelussaan karahkamoottorin, mikä tarkoittaa airoja. Ennen moottoriveneitä miehet ovat viipyneet viikkokunnissa merellä. Kalastus on ollut miesten työtä ja kotityöt, heinäntekoa ja karjanhoitoa myöten naisten ja lasten hommaa. Monet kalastajat ovat jatkaneet sesonkia syksyllä silakan pyynnillä. Syyskalastusta on voinut jatkua niinkin myöhään, että meri on ollut jäässä ulkosaariin saakka. Veneet on pidetty sulanrajassa ja kotona on uhkarohkeasti käyty jäätä myöten. Lauri Onkalo kertoi, että Antin päivää, 30 marraskuuta, on pidetty vihon viimeisenä verkkojen ylösnostopäivänä.

Lohen markkinoinnissa ja myynnissä on ollut mukana monenlaisia toimijoita. Vanhaan aikaan kalaa on myyty suoraan padolta kulutukseen, mutta suurimmat määrät on viety kauppamiesten ja välittäjäin toimesta aina Tukholmaan, Tallinnaan ja Pietariin saakka. Jotkut suurimmat kalastajat ovat myös ostaneet saaliin toisilta ja vieneet isompina erinä markkinoille. Elokuiset Kemin maamarkkinat ovat olleet iso lohen ostoja tuontitavaran myyntitapahtuma vuosittain. Markkinat kestivät pisimmillään jopa kuukauden. Kemin markkinat lakkautettiin senaatin määräyksellä tarpeettomina v. 1865. Lohitrokarit ovat ostaneet aina 1950-luvulle saakka pyyntiaikaan huutokaupalla Simon kalastajain saaliita etukäteen. Kauppaa on käyty kilohinnasta ja kohteenan on ollut viikon saalis kerrallaan. Myöhemmin ovat olleet toiminnassa pyyntikuntien yhteiset lohikellarit. Vuodelta 1968 on Simon Kalastajain Seura r.y:n tilasto lohisaaliista sodanjälkeisiltä vuosilta. Mukana ovat Simoniemen ja Simonkylän yhteissummat. Vuosina 1945-1950 saalismäärät ovat laskusuuntaisia. Kemijokisuun voimalapato tukki lohennousutien kesällä v. 1948. Sen vaikutus ei vielä näy tilastossa.

Rautatielaitos on tilastoinut lohen rahtikuljetuksia rautatien alkuvuosilta. Suomen Kalastuslehden artikkelissa vuodelta 1938 olevassa taulukosta selviää, että Simosta on rahdattu lohta junalla v. 1921 reilut 100 000 kg, v. 1922 n. 90 000 kg ja v. 1923 vain vajaat 40 000 kg. Vuosivaihtelut tilastoissa ovat suuria, mutta antanevat viitettä suuruusluokasta. Lohella on ollut iso merkitys alueen talouselämässä.¹

Nahkiainen

Nahkiainen, vaikkei kala olekaan, on tärkeä joessa elävä ansiopyytäjien saaliseläin. Simossa pyytäminen keskittyy lyhyelle joen pätkälle jokisuun yläpuolelle, Suukoskelle ja Mertakoskelle. Myös nahkiaisen pyyntiä säädellään, mm. siten, että jokeen pitää jäädä vapaa väylä rannoilta ulottuvien renkkujen eli mertatelineitten väliin. Pyyntioikeus on jakokunnan, joka myy mertakiintiöt vuosittain huutokaupalla. Kalastajat jakavat paikat, jotka sopimuksen mukaan yksi pyytäjistä on huutanut nimiinsä. Pääasiassa kalastajat ovat itse omistamansa jakokunnan jäseniä, mutta myös muutamia ulkopuolisia on ollut joukossa. Nahkiaissaaliit ovat vuosi vuodelta pienentyneet ja pyytäjien rivit harventuneet. Aikanaan 1950-60 luvulla kun saalista nousi kunnolla jokeen, kannatti pyytäminen ja Onkalonperältäkin puolestakymmenestä talosta oltiin syysiltaisin mertoja laskemassa. Nahkistaloja olivat ainakin Ylisuvanto, Onkalon Arvonja Valtenpuoli, Wahlberg ja Huttulan Villen paikka. Merrat ovat pyynnissä vain yöllä, ja päivisin ne ovat ylösalaisin kuivumassa. Korin tapainen pajumerta on kiinnitettynä noin 2,5 m:n aisoihin eli korviin.

Nahkiset, kuten Simossa sanotaan, ovat aina olleet kalliina pidettyä herkkua. Taisi olla olympiavuoden syksy, kun kirjoittaja meni 20 mk:n seteli kädessä Onkalon Valten luo nahkisia ostamaan ja kysyi, paljonko rahalla saa. Valte sanoi, että voi poikarukka, kun sinä saat tuolla yhden nahkisen ja viis markkaa takaisin. No, kauppias oli suurpiirteinen ja laittoi 3-4 kpl. Ainakin ostaja oli tyytyväinen. Siihen aikaan nahkiaisia valmistettiin syötäväksi monella eri tavalla. Pitkäaikaista säilytystä varten kala savustettiin kullan hohtoiseksi savustussaunassa. Lähes kuiva tuote säilyi yli talven, mutta piti vielä ennen syöntiä kypsentää joko paistamalla tai keittämällä. Kalakeiton tapaiseen ruokaan nahkiainen kävi myös tuoreena. Pääosa myytäväksi toimitetusta tavarasta on aina ollut etikkaan säilöttyinä. Ennen etikoimista nahkiaiset on paistettu hiilloksella halstarissa. Monien mielestä otus on maukkaimmillaan heti halstrauksen jälkeen lämpimänä. Perinteinen etikkanahkiaisen säilytysja kuljetusastia oli puinen nelikko, pyöreä, vesitiivis lieriö.

Renkkuasetelmassa merrat ovat päiväsaikaan kuivamassa Simojoen Suukoskessa Kalevi Ylisuvanto kokemassa nahkismertoja.

¹) Lähteet: Vilkuna, K. (1974). Lohi. Partanen, A. (1999). Tutkimus. Yksityishenkilöiden haastattelut. 109

Nahkiaisen historiaa

Nahkiaista arvellaan syödyn yhtä kauan kuin lohtakin. Alkupäätä ei tiedetä, mutta niin kauan kuin otuksesta on jotain muistiin merkitty, on nahkiainen ollut sekä pyytäjien oma että herrojen herkku. Simolainen tohtori Veli Räsänen kertoo Simojoen nahkiaisen pyynnistä Suomen Kalastuslehden artikkelissa v. 1916 tähän tapaan: ”Simojoki oli erittäin kirkasvetinen virta, ja se oli merkittävimpiä nahkiaisjokia niihin aikoihin. Vuosisadan vaihteen tienoille saakka koskeen on saanut pystyttää renkkunsa kuka vain ja parhaan paikan sai se, joka ensiksi ehti.” Joen keskiväylä on silloinkin pitänyt jättää vapaaksi muun kalan nousulle ja kalastajien liikkumiselle. 1900-luvun alussa ryhtyi kalastusyhdistys, joka lienee sama kuin jakokunta, myymään renkunpaikat huutokaupalla. Suukosken paikat ovat maksaneet moninkertaisesti enemmän, kuin ylävirran huonommat paikat. Parhaiten ottavat paikat ovat olleet alimpana, mutta niitäkin haittasi meritormin nostattama korkea vesi. Veden virtaus hidastui ja nahkiainen ui yli. Räsäsen mukaan jo silloin saalismäärät ovat olleet pienenemään päin. Aikaisemmin on tullut n. 50 000 kpl syksyssä ja haastattelun tekoaikoihin vain n. 20 000 kpl. Simojokisuulla käytettävät merrat ovat jo silloin olleet suistaan nelikulmaisia ja nykyisen tyyppisiä, ja Räsäsen mukaan puhdistus, kypsentäminen ja säilytys ovat olleet jotakuinkin nykyisen kaltaisia. Tuore nahkiainen pannaan voimakkaaseen suolaveteen n. vuorokaudeksi ja piiskataan vedessä varpuluudalla vaihtaen vettä kolme-neljä kertaa. Palvaus savustussaunassa on ollut yleisin tapa esikypsentää nahkiainen, koska se palvituotteena on säilynyt kauan, jopa seuraavaan kesään saakka. Palvinahkiaisen syötäväksi laitto edellyttää keittämistä tai paistamista, minkä haastateltava selvittää. Etikkanahkiainen on tullut yleisemmäksi niihin aikoihin sen takia, että siitä on alettu maksaa paremmin kaupunkipaikoissa. Veli Räsänen toivoo artikkelissaan nahkiaisesta tunnetumpaa ja kaupallisempaa tuotetta. Näinä päivinä, 2000-luvulla, kaupallisuuden ongelma Simossa on ollut jo kauan tavarapula. Edes syksyisille nahkiaismarkkinoille eivät ole riittäneet oman joen nahkiaiset.

Outi Tuomi-Nikula kirjoittaa Kotiseutu-lehdessä v. 1977 nahkiaista esiintyvän kaikissa Suomen mereen laskevissa joissa, mutta Suomenlahden puolella niin vähän, ettei pyynti ole kannattavaa. Toisaalta Venäjän Nevajoesta saadaan runsaasti nahkiaista. Tutkimuksentekaikoina Simojokisuulla ja Kuivajokisuulla ansiopyytäjiä on ollut n. 20 kummassakin kunnassa ja mertoja noin 4-500. Tuomi-Nikula kiinnittää huomiota siihen, miksi nahkiainen täytyy jatkojalostaa lähellä pyyntipaikkaa. Kuluttajat haluavat valmiin, heti syötävän tuotteen. Puhdistus on melko työlästä eikä todennäköisesti luonnistu moneltakaan kaupunkilaisrouvalta. Nahkiainen on myös saatava käsittelyyn elävänä. Onkalonperällä hyvin tunnettu, nyt jo edesmennyt kalastusmestari Alpo Tuikkala on ollut mukana monissa organisaatioissa ja työryhmissä tutkimassa nahkiaisen pyyntiä ja elämää useita kymmeniä vuosia. Hänen tutkimuksiaan on lainattu mm. Tuomi-Nikulan ja RKTL:n julkaisuissa. Suomen Kalatalouslehden julkaisussa v. 1983 olevassa artikkelissa Nahkiaisen pyynti Suomessa vuonna 1982 on muutamia ajankohdan faktoja. Jokien patoamista tutkijat pitävät eniten nahkiaisen elämää haittaavana tekijänä. Sitä vastoin jokivesien likaantumisen vaikutus ei ole täysin ristiriidaton eri tutkimustuloksien mukaan. Kalastusmestari Tuikkala on pitänyt purojen ja jokien suurta virtaamavaihtelua tuhoisana nahkiaiselle. Vähän veden aikana matalan rantaveden mudassa kehittyvä nahkiaisen toukka jää kuiville ja sen kehitys häiriintyy tai estyy. Virtaamien vaihtelut johtuvat mm. metsien ja turvesoiden kuivatuksesta. Myös uiton jäljiltä tehtyä koskien entisöintiä pidetään huonosti onnistuneena ja keskeneräisenä. Voimalaitoksien ylisiirroilla Kemijoessa ja Iijoessa on saatu hyviä tuloksia. Kemijoen Isohaaran yli on aluksi siirretty noin puolet pyydystetystä saaliista ja v. 1970-vaihteen tienoilla siirtokiintiöksi on määritelty enintään 100 000 kpl kaudessa. Iijoen siirrot on aloitettu 1960alussa ja tavoitteena oli 60 000 kpl. Velvoitteeksi Pohjolan Voimalle nämä luvut on asetettu v. 1980. Oulujoen Merikosken ylisiirrot eivät ole olleet yhtä suuria, eikä säännöllisiä. Tutkimusten mukaan nahkiainen ei pyri kutemaan juuri samaan jokeen, jossa se on syntynyt, mutta suurin piirtein vaellusalueet ovat vakiot.

Hylkeenpyynti

Hylje saaliseläimenä on kytkeytynyt kalastukseen kahdellakin tavalla. Hylje on aina kilpaillut kalastajien kanssa samasta saaliista ja hylkeenmetsästäjät ovat paljolti olleet samaa väkeä kuin avomerikalastajat. Harmaahylje eli halli on ollut kalastajien vihaama tuhoeläin, josta on maksettu tapporahaa aina 1970-luvulle saakka. Vanhin hylkeenpyyntitapa on ollut perämeren perukassa kuten Simossa ja Kuivaniemessä hyljeverkkojen käyttö. Verkoilla on pyydetty hylkeitä myöhäsyksyllä aivan jäänrajasta vielä syyssilakakan pyynnin jälkeenkin. Lajin runsaudesta kertoo muistitieto, että Onkalon Valten seurue oli verkottanut saman syksyn aikana jopa lähes kolmekymmenä hyljettä. Hylkeestä on varsinkin vielä ennen sotia hyödynnetty pääasiassa rasva eli traani, jota on käytetty mm. maaliöljynä. Kalastajia on kuitenkin eniten motivoinut hyljekannan pienentäminen ja tapporaha. Kuivaniemessä hylkeenpyytäjiä ja traaninkeittäjiä on ollut niin paljon, että Simolaiset antoivat eläimen mukaisen pilkkanimen naapurikuntalaisille. Keväinen jäältäampumispyynti on ollut yleisempää etelämpänä, esim. Merenkurkun tienoilla. Simoon sen uskotaan tulleen Eetu Romppaisen myötä Kalajoelta. Kevätmetsästäjiä lienee ollut vähemmän kuin verkkopyytäjiä syksyisin. Vanhat miehet ovat kertoneet hylkeenpyynnin olleen mainio keino välttyä ikäviltä kotitöiltä. Reissulla on voitu viipyä jopa viikkoja. Tuskin merenselällä jäitten seassa saikkaaminenkaan ollut aivan huvimatkailua, mutta aika kultaa muistoja.

Voima-aika

Philipsin ”lumiauramalli” oli ensimmäisiä radioita heti kun sähkövirtaa oli saatavissa.

Sodan jälkeen Onkalonperäkin sai uutta puhtia. Kylälle muutti uusia asukkaita ja kaikki olemassa olevat asumukset olivat käytössä. Yleisen asuntopulan takia monissa mökeissä oli vuokralaisia. Asukasluku oli kaikkien aikojen huipussaan vuoden 1950 kahden puolen. Kylällä oli jo sähkövalot ja valtakunnan päätie liikenneväylänä. Linja-auto kulki ja osuuskaupan kuorma-auto toi tavaraa. Asukkaitten ainoat omat pyöräajoneuvot olivat tosin polkupyörä ja hevoskärryt. Puhelinlinjat kulkivat tienviertä, mutta Onkalonperällä ei ollut ainuttakaan puhelinta, jota pidettiin yleellisyytenä. Sähkölinja rakennettiin Onkaloon Simonkylältä joen yli jo kolmekymmentä-luvun alussa. Tarkkaa vuotta ei ole tiedossa, koska muistiin merkinnät on tehty muuntopiireittäin ja lähin muuntaja, joka on pystytetty 1920-luvun lopussa, on ollut Filpuksella. Kemin Sähkö Osakeyhtiö on saanut Oulun lääninhallitukselta luvan rakentaa sähköjohtoverkon Simoon 1927 ja vuotta myöhemmin on suurimpiin kyliin saatu linjat valmiiksi. Kolmekymmentä-luvulla huonon taloussuhdanteen takia sähköverkostojen rakentaminen Kemin ympäristökunnissa oli lähes pysähdyksissä. Sähkön käyttö jopa väheni, kun hinta nousi kymmeniä prosentteja vuodessa. Ennen talvisotaa sähkövalot paloivat ainakin useimmissa Onkalonperän taloissa, ja muutama radiokin oli. Sodan jälkeen tuli uusia sähkötalouksia, linjoja vahvistettiin ja tekniikka uusiutui. Paavo Onkalo muisti, että alkuperäiset sisäjohdotukset jo uusittiin Valtenpuolella 50-luvun alussa. Kyläläisten keski-ikä oli sodan jälkeen positiivisen alhainen. Vuonna 1955 oli kymmenkunta alle kouluikäistä lasta ja enimmillään koulussa kävi kylältä kolmatta kymmentä koululaista, joko kansakoulussa tai oppikoulussa. Maitolavoja ilmestyi joka talon tai taloryhmän kohdalle, ja maidon tuotanto oli entistä enemmän ansiotoimintaa. Kylältä käytiin myös palkkatöissä, joita silloin oli hyvin tarjolla.

Asutustilat ja -tilalliset

Kinnuset rakensivat ensiasunnokseen pikkupuolen, joka toimi myöhemmin kesäpirttinä.

Syksyllä 1947 tulivat Jaakko ja Kaarina Kinnunen kahden poikansa kanssa jokisuulta syysjäätä myöten yli Hahtiperän mökistä Koppelomäelle. Simonkylälän Paavovainiolta kotoisin oleva pariskunta oli avioitunut sota-aikan 1942 ja asunut lyhyen aikaa Onkalonperälläkin. Perhe tuli iltamyöhään ikään kuin huomaamatta hämärän turvin, koska tulijat ujostelivat kulkea päivännäöllä kylän läpi. Kotieläimiä oli yksi lehmä, hevonen ja kaksi lammasta. Ujostelu oli turhaa vaatimattomuutta, sillä ei monen onkalonperäläisen karja ollut sen kummempi niihin aikoihin. Kinnunen oli saanut hallintasopimuksen asutustilaan, joka oli lohkaistu Vuolevin kantatilasta 4/5 Toivola ja erillismetsäpalstan valtion metsämaasta Hallualta. Uusi asuinpaikka ei ollut aivan koskematonta luontoa, sillä paikalla oli aikaisemmin ollut Antti Koppelo nimisen erakon maja. Jäljellä ei ollut mitään asuttavaa rakennusta. Ennen muuttoa oli tehty väliaikainen mökki, josta myöhemmin tuli kesätupa sekä pieni eläinsuoja, joka sitten muuttui pajaksi. Näitten asutuseli kylmien tilojen ja asutusalueitten perustaminen perustui maanhankintalakiin vuodelta 1945. Toimintaa johti Veikko Vennamo maatalousministeriön asutusaiain päällikkönä ja ylijohtajana. Hänestähän myöhemmin tuli tunnettu Pientalonpoikien ja SMP:n puoluejohtaja. Silloin Vennamo edusti puoluetta Maalaisliitto.

Kinnusen 1950-tienoilla valmistunut päärakennus

Simossa varsinaisia asutusalueita olivat mm. Tainijoki ja Viantiejoki sekä Kuivaniemessä Luola-aapa. Onkalonperälle kylmiä tiloja tuki vain kaksi. Hallintasopimus oli eräänlainen kauppakirjan aiesopimus, joka asetti ostajalle velvotteita. Kinnusten oli vuoden 1948 kolmanteen tammikuuta mennessä saatava aikaiseksi ½ ha peltoa ja väliaikainen navetta. Seuraavan vuoden aikana piti raivata peltoa lisää toinen mokoma ja saada varsinainen navetta vesikattovaiheeseen. Vuonna 1950 piti asuinrakennus saada vesikattoon ja 30 a lisää peltoa. Seuraavana vuonna puolitoistakerroksisen asuinrakennuksen alakerran piti olla valmis, samoin saunarakennuksen. Viljelysten piti olla kunnossa lisättynä jälleen 30 aarilla. Raivaamista ja rakentamista valvoivat viranomaiset, eikä valtion lainarahaa tullut ennen kuin töissä oli edetty määrävaiheisiin. Jaakko ja Kaarina eivät kumpikaan olleet maatalosta lähtöisin, mutta Jaakko oli tehnyt maatöitä mm. renkinä Vuolevilla ja Kaarina oli käynyt karjakkokoulun. Uudistilan myötä v. 1948 syntyi kolmas lapsi, tytär Maire ja v. 1952 Seija. Vanhin poika Onni oli ottolapsi ja sukunimeltään Pietikäinen. Hänet oli otettu perheeseen jatkosodan aikana v. 1942, samana vuonna, kuin Kinnuset kävivät vihillä. Toinen poika Olavi syntyi vielä ennen rauhan tuloa. Koppelomäelle uusi asuinrakennus tuli muuttovalmiiksi ja v. 1952 ja ”pikkupuolelle” muutti leskeksi jäänyt Kaarinan äiti, Maria Romppainen. Niihin aikoihin uudisraivaajat olivat itse kolmissa kymmenissä. Kaarinan jo edesmennyt isä oli tunnettu erämies, merenkävijä, veneenrakentaja ja tarinaniskijä Eetu Romppainen. Jaakon isä oli nimeltään Otto Wilhelm, ja häntä kutsuttiin Otoksi. Jaakon äiti Iida Amalia asui pari viimeistä elinvuottaan poikansa luona Koppelomäellä, minne hän jo samoihin aikoihin muun perheen kanssa muutti. Hän oli omaa sukua Marttiloita.

Toinen rintamamiestila Vuolevin maasta erotettiin Matti Korkalan perheelle. Korkalat tulivat Onkalonperälle v. 1949. Heille oli annettu uuden kodin paikaksi Karilahti, joka oli kaikkein kauimpana kylältä Kuivaniemeen päin mentäessä. Valte Onkalo oli sanonut Matille ja Eine-vaimolle, että kaikenlaisiin paikkoihin sitä ihmiset muuttaa uudistilallisiksi. ”Karilahdessa ei elä kuin kuret ja pirut.” Samat kommervenkit Asutushallituksen kanssa oli käyty läpi kuin naapuri Kinnusetkin. Ennen muuttoa tilalla oli tehty heinää jo edellisenä kesänä, 1948 Vuolevin entisiltä luonnon niityiltä. Vuolevilaisten heinänteko oli siellä jo ollut aivan tosi touhua, sillä alueella oli kolme vanhaa heinälatoa. Pinta-alaksi onkin aikanaan määritelty kolme ladonalaa. Yksi ladoista oli tarinan mukaan ollut Vuolevin savupirttinä Simonkylällä. Seinähirret alhaalta päin noin puoleen väliin olivat nokiset ja hirsiin oli lovettu vaaksan mittaisia aukkoja useammalle seinälle. Tämä Vuolevien nimittämä Pirttilato on vielä pystyssä tätä kirjoitettaessa. Toinen, nyt jo purettu Koppelolato oli lähellä Kinnusen rajaa, ja nimi viittaa paikkaan, jota lähellä erakon mökki on ollut. Niskalato, jonka nimen historia ei ole tiedossa, oli lähellä tulevaa asuinrakennusta. Kantatilan omistaja Janne Vuolevi oli vanhapoika, eikä hän ollut enää vuosiin hyödyntänyt enempää metsiä kuin niittyjäkään. Tästä syystä kunnan asutuslautakunta oli katsonut aiheelliseksi ns. kylmien tilojen pakkolunastamisen Karilahdesta. Matti Korkala, joka oli lähtöisin Tyrnävältä oli kotipaikkakunnallaan 1930-luvulla ollut isäntänä muutaman vuoden tilalla, joka oli ollut suvun hallussa jo ennen häntä. Tila oli valtion omistama, 1700-luvulla perustettu entinen ruotusotilaan virkatalo. Rahaton, jopa velkainen nuori-isäntä, ei kyennyt kolmekymmentä-luvun laman nujertamana ottamaan tilaa omistukseensa. Osto olisi ollut mahdollinen v. 1936, jolloin virkatalon vuokraus lopetettiin. Matti oli avioitunut Simosta kotoisin olleen Eine Breilinin kanssa, ja perhe muutti Lahenrannalle, Einen leski-isän luo. Myöhemmin he ostivat asunnokseen vanhan torpan nimeltä Pillinen. Kuorma-autoilija Sven Penttilän autokyyti, josta kerrotaan johdanto-osassa, toi Korkalan pesueen Lahenrannalta Onkalonperälle toukokuun loppupuolella v. 1949. Ensimmäinen purkupaikka ja väliaikainen asunto oli Niilo Pahnilan talo, Luusi. Karilahteen oli pystytetty väliaikainen navetta parille lehmän kantturalle ja saunarakennuksen teko oli käynnissä. Luusilla asuttiin vuokralla pari kuukautta, kunnes saunarakennuksen valmistuttua, sai saunapirtti olla loppukesän majoituspaikkana. Kuivaniemeläiset kirvesmiehet Lenni Ollikainen ja hänen isänsä saivat päärakennuksen muuttokuntoon syyskuussa. Korkalassa uuden kodin asukkaita oli vanhempien lisäksi kolme. Vanhin poika Aimo oli jo töissä Veitsiluoto Oy:n hinaajassa ja asui suurimman osan ajasta Kemissä. Osmo, toiseksi vanhin oli ollut isän mukana rakennustöissä ja jo edellisenä kesänä heinänteossa. Terttu oli kuuden vanha ja Tuomo vasta kolmen. Ulla syntyi v. 1950, ja siihen päättyi pirttiviljelys. Isäntä ja emäntä eivät olleet lainkaan eilisenteerenpoikia, vaan reilusti yli neljän kymmenen. Matilla kaiken aikaa kytenyt maahenki otti tilaisuuden tullen miehestä yli otteen.

Vuokralaisina luusilla, opettelua onkalonperäläisiksi

Pillisen mökki Lahenrannalla oli saanut uudet asukkaat jo ennen Korkaloitten lähtöä Onkalonperälle. Polukset Pyhäjoelta tulivat muuttokuormineen vähän etuajassa ja molemmat perheet majailivat pienessä mökissä pari viikkoa yhdessä. Uudessa asuinpaikassa, Karilahdessa oli rakentaminen aluillaan. Rakennuspuut oli ajettu metsästä ja sahattu, väliaikainen navetta rakennettu ja peltoa raivattu. Asumaan piti muuttaa lähemmäs työmaata. Luusin Nikke asui poikamiehenä yksin vanhemmiltaan perinnöksi jääneessä talossaan ja otti tulokkaat katon alle. Kylällä suhtauduttiin outoihin tulijoihin vähän epäluuloisesti. Onkalon Valte oli pelotellut Nikkeä, että ota sinä niitä hyysättäväkses niin et eroon pääse. Korkaloille keskelle kylää tehty välipysähdys oli hyvä asia siksi, että naapureihin tutustuminen kävi kuin luonnostaan. Uusi kotihan tuli kauvas, lähes kilometrin päähän vanhasta kylästä. Naapureilta kuultiin kylän juorut ja nähtiin miten kukin suhtautui uudisasukkaisiin. Luusilla oli riittävästi tilaa ja hyvä huushollata.

Onkalon veneranta, jota kutsuttiin Liisalan rannaksi oli ja on yhä juuri Luusin kohdalla. Matkaa rantaan on reilu 100 metriä. Liisalan ranta oli kyläläisten pääasiallinen veneranta. Siellä oli Valten venevaja ja monta kalastusvenettä. Penskoja tietysti kiinnosti paikka, jossa oli toimintaa. Sillä kertaa toiminta oli veneitten pikeäminen kolitervalla. Käsittely todellakin oli pikeämistä, vaikka aine oli oikeasti kivihiilitervaa. Piki piti kuumentaa, jotta siitä tuli juoksevaa ja veneen pohjaan siveltävää ainetta. Kakarat menivät rantaan juuri parahiksi, kun kiinteää pikeä oli aukinaisissa astioissa eikä ketään aikuista paikalla. Piki oli mukavaa muovailla käsissä, mutta kesähelteellä se pehmeni joutuin ja muuttui valuvaksi. Hetken muovailun jälkeen koko lapsiporukka oli korviaan myöten kolitervassa. Silloin tuli Valte venetelakalleen ja yllätti muovailijat. Ensin tuli muutama kirosana, ja kun isäntä alkoi riisua tuppivyötään, penskat tiesivät ottaa jalat alleen selkäsaunan pelossa. Kevyet kesävaatteet olivat kerralla pilalla, ja naamat kuin neekereillä. Tuhon täydellisyys kai huvitti äitejä niin, että kukaan ei tainnut edes piiskaa saada. Kolitervan käyttäytyminen eri lämpötiloissa tuli jälkikasvulle kerralla selväksi. Juhannus oli tuota pikaa Korkaloitten Luusiin tulon jälkeen. Allekirjoittaja sai isosisko Tertun kanssa juhlajuomaksi yhteisen pullon punaista limonadia. Juomapaikaksi valittiin vastapäätä Luusia, toisella puolen tietä oleva Maijalan lato. Siinä ladon kynnyksellä punainen virvoke maistui juhlalliselta. Isä-Matille tarjottu juoma yllätti miehen pahemman kerran. Kokko-Matti, joka oli timpurina tekemässä Korkalan saunarakennusta, oli valmistanut partamiehen kaljaa ja kutsui kaimansa saunakaljalle. Kokko-Matin valmiste oli niin maukasta, että alkoholiin tottumaton Korkala joi jalat altaan. Kotimatka Heikkilän Maijan paikasta Luusiin ei ollut kuin pari-kolme sataa metriä, mutta osa matkasta piti tulla nelivedolla. Eine vaimo motkotti miehelleen, että pitääkin sitä ensitöikseen uudessa asumakylässä munata itsensä ja koko porukan. Häpeä taisi olla liioteltua, sillä pian asia unohtui ja elämä jatkui. Kokko-Matti oli verkkainen, mutta tarkka timpuri. Elokuun alkuun mennessä saunarakennus saunapirtteineen oli valmis ja Korkalat päästivät Luusin Niken pälkähästä. Nikke seurusteli tulevan vaimonsa Salli Jaaran kanssa ja pian Luusilla touhusi uusi perhe. Korkalan asuinrakennus valmistui saman syksyn aikana ja saunakamarista päästiin uutuuttaan hohtaviin pelkillä puupinnoilla oleviin huoneisiin.

Valtion pelit ja omat konstit

Sodasta palanneet uudisraivaajat aloittivat kirjaimellisesti tyhjästä. Omaa rahaa tai kalustoa ei ollut rakentamiseen eikä raivaamiseen. Asutustoiminnan käytännön toteutukseen valtio järjesti rahan lisäksi suunnitelmat, neuvontaa ja ammattityövoimaa. Maatalousministeriöllä oli tarkoitusta varten perustettu keskusvirasto Asutusasiain osasto ASO. Simossa pellonraivausta valvoi agrologi Jaakko Kontiola ja rakennusvalvojana oli rkm. Veikko Ryynänen. Asolle teki raskasta raivaustyötä erityisesti tarkoitusta varten perustettu Pellonraivaus Oy. Katepillari, joksi kaikkia tämän tyyppisiä telaketjukoneita sanottiin, kävi myös Kinnusella ja Korkalassa. Kone aurasi raakamaan siten, että kannot nousivat pintaan ja pelloksi muokkaus onnuistui esim. hevospelillä. Katepillari oli niin harvinainen näky, että sitä odotettiin koko kylän voimin. Kakaroitten pettymykseksi kone tuli myöhään illalla ja käytti työhön valoisan kesäyön. Olin silloin neljän ikäinen ja sinnittelin valveilla nähdäkseni mainostetun hirviön. Kun pillari lopulta tuli siitä näkyi vain katto nukkumapaikan, vintin ikkunasta. Aamulla kone kynti jo muita peltoja. Karilahdenojan perkkausta varten ei ollut katepillareita eikä kaivinkoneita. Lapiomiesporukka perkkasi uoman maantiestä mereen saakka lihasvoimin. Työ tehtiin tarkan ennakkovaaituksen mukaan. Maanomistajat eivät tätä luonnonrajana toimivaa vesiväylää isännöineet, vaan valtio kunnosti ja maksoi mitä omistikin. Toinenkin vesireitti kaivettiin Ason toimesta. Onkaloitten peltojen läpi kulkeva ns. Korpiniitynoja laskee vetensä uudistilojen välistä rajaa myöten ja päätyy Korkalan maan kautta Karilahdenojaan. Tätä väylää sanottiin Kinnusen kanavaksi.

Liekö ollut sodan perintöä tapa raivata kiviä ja kantoja räjäyttämällä. Pienitehoisia raivauspanoksia ja dynamiittia sai ostaa ilman mitään viranomaisen lupaa vielä 50-luvun alussa. Kantopommeja mainostettiin turvallisiksi, koska ne eivät räjähtäneet vahingossa. Niitä myytiin osuuskaupasta tai muusta vähittäiskaupasta. Enimmäkseen niillä kantojen sijaan ammuttiin isoja kiviä ylös pellosta. Karilahden peltoja raivattaessa huudettiin – ampu tulee – melkein joka päivä. Peltomaa oli harvinaisen kivistä ja kivien kerääminen kuului lisähommana kaikkiin peltotöihin. Menit mihin suuntaan tahansa, niin aina oli joku kivenmurikka kainalossa vietävänä keruukasaan. Joskus kantopommien käydessä liian kesyiksi käytettiin ”sotasaaliina” kotiin kulkeutuneita paukkuja. Yleensä tämä sotilaskäytössä hyväksi havaittu aine oli trotyyliä. Matti Korkala sanoi kivikasoja katsellessaan, että sitten kun neuvoksen titteleitä on jaossa, niin hänestä tulee vuorineuvos. Eivät ne kasat aivan vuoria olleet, mutta saattoi isoimmissa läjissä olla 10-15 m3 käsin kerättyjä kiviä.

Uudisraivaajat eivät tunteneet toisiaan entuudestaan. Naapurin edesottamuksia seurattiin aluksi etäämpää, ehkä vähän epäluuloisestikin. Uteliaisuutta oli kuitenkin niin paljon, että edistymistä piti mennä paikanpäälle katsomaan. Kinnusen Jaskan navettatyömaan betonista virtsakaivoa käytiin katsomassa isä-Matin kanssa monissa miehin. Asuinrakennukset tehtiin kutakuinkin samalla kaavalla, mutta navetat poikkesivat toisistaan. Kinnunen teki karjasuojansa puusta

ja Korkala tiilistä, jotka tehtiin rakennuspaikalla. Betonimassa lyötiin lapiolla teräsmuottiin, joka teki puolikymmentä tiiltä kerrallaan. Saranoitu muotti kipattiin ja valmiit briketit jätettiin puulavalle kivettymään. Tiilinavetan perustusmonttu kaivettiin lapiolla saviseen maahan routarajan alapuolelle, käytännössä ainakin puoleentoista metriin. Navetan lisäksi päähän muurattiin kolmisen metriä halkaisijaltaan oleva navetan korkuinen lieriö, AIV-rehusiilo. Rakennelmaa sanottiin aiv-torniksi. Muurareina olivat Ossi Pöntynen ja Väinö Huttula, molemmat niin työhulluja, että pieni keskinäinen kisa oli koko ajan käynnissä. Laastinsekoittajat ja apumiehet olivat hätää kärsimässä. Tukit navetan teossa tarvittavaan puutavaraan ajettiin talvella hevostalkoilla Karilahteen Patokoskelta, jonne ne oli Halluan metsäpalstalta ajettu etukäteen. Näissä kinkereissä ei työtä korvattu rahalla, vaan hevosmiehiä kestittiin ruokaja viinatarjoilulla. Urakan päätteeksi piha oli täynnä heinätukko edessä olevia hevosia, ja pirtti täynnä äänekkäitä talkoomiehiä. Kotiin lähtiessä muuan hevosmies oli niin juovuksissa, että hänet köytettiin rekeen kiinni, pantiin suitset käteen ja lyötiin hevosta lautaselle. Eläin tunsi tien kotiin vanhasta muistista ja vei perille. Seuraavana keväänä tukeista sahasi lautaa ja lankkua Litenin kenttäsirkkeli. Sahanpurukaan ei ollut ongelmajätettä, vaan kuivattiin lämpöeristeeksi.

Sähkölinjan pystytykseen tarvittiin koko kylän talkooporukka. Uuden sähköverkkoon liittyjän piti itse rakentaa pylväslinja. Kinnuseen se piti rakentaa noin 500 m:n päästä, ja Korkalaan sama matka Kinnuselta. Rantakairan Sähkö Oy oli vasta toimintansa aloittanut köyhä yhtiö, joka hädin tuskin pystyi langat ja eristimet tuomaan omalla kustannuksellaan. Yhtenä syksyisenä sunnuntai-iltapäivänä riuska miesjoukko tuli Korkalaan ja nosteli pylväät pystyyn valmiiksi kaivettuihin kuoppiin. Isäntäväki oli haalannut kuoppien viereen kuoritut tolpat ja kasan kiviä. Ylisuvannon Viljo, porukan riskein, vastasi pylvään pystöön nostosta ja toiset laittoivat kivet kuoppaan tyven ympärille. Kun Kemiläinen sähkömies Heikki Miettinen oli viikonlopputöinään tehnyt sisäasennukset, veti Rantakairan Sähkö kuparilangat. Sähköt kytkettiin myöhään syksyllä, juuri ennen pimeintä kaamosta. Isä oli sanonut, ei ehkä ihan tosissaan, että ensimmäisenä iltana pannaan kaikkiin lamppuihin valot. Kuinka ollakaan, tyhjillään oleva talli oli jäänyt pimeäksi ja minä pojankossi nappasin valot päälle. Isä tuli pirttiin ja kysyi, että kuka pöljä oli laittanut valot talliin. Pakko hänen oli kuitenkin myöntää, mitä itse oli tullut sanoneeksi.

Ojankaivuuporukka

Ojankaivuutöissä olleet miehet asustivat loppusuven 1950 Korkalan saunapirtissä. Raivaustyömiehet tulivat sieltä sun täältä. Osa oli paikkakuntalaisia, osa paikkakunnalle viivähtäneitä ja loput satunnaisia kulkumiehiä. Kaikillla oli joku tarina. Tarvais-Jussi oli akaltaan karannut alkoholisoitunut reppana. Ylipuhuttava mies lipesi kerta toisensa jälkeen hyvistä päätöksistään, mutta oli mestari sepittämään selityksiä. Korkalan emäntä motkotti Jussille perheen laiminlyömisestä ja tämä lupasi heti tilin saatuaan lähteä kotiin rahaa viemään. Miehelle annettiin lainaksi polkupyörä junalle menoa varten. Ei kuulunut miestä eikä pyörää. Meni pari viikkoa ja mies palasi kuin selkäänsä saanut kollikissa. Kun emäntä kysyi mitä kotiin kuuluu, Jussi vastasi, ettei hän oikeastaan aivan kotiin saakka päässyt, kun junasta katkesi vekseli. Toisen kerran Jussi Rantakylällä töissä ollessaan oli laittanut tilipäivänä vaimolle kirjeen ja pannut kaksi tuhatta markkaa kuoreen. Jussin paikallinen ryyppykaveri, Filpus-Leku ryhtyi kiusaamaan, että siinä se on mies, kun laittaa viimeiset rahansa akalle ja saa itse viinatta kuikotella. Jussi repi kuoren auki ja otti rahat taskuunsa. Nikke Niiranen istui työpäivän päälle talonväen juttusilla ja minä, pikkupoika kysyin: ”Nikke, mille sinä haiset?” Toinen vastasi, että setä on ottanut vähän lääkettä. Vaikka lääkettä kului, ei mies koskaan varsianisesti humalassa ollut. Tahvanaisen Tauno oli vähäpuheinen, mukava, myhäilevä mies, jonka nimi jäi mieleen kahdesta T:stä. Viantiejoelta kotoisin olevan Haaralan Fransin suuhun oli sovitettu seuraavanlainen tarina: Fransin vaimo, topakka emäntä tuli navetasta ja kysyi pää riipuksissa olevalta Fransilta, että mitä se siinä örnöttää. Mies vaikeni hetken ja loihe lausumaan, että on pieni ongelma: ”Aamula pitäs lähtiä kahela hevosela myllyy, eikä oo jyviä eikä hevosia.” Yksi kulkumies nimeltä Pelto-Matti poikkesi taloon ja sanoi olevansa rahaton ja nälkäinen. Emäntä ruokki miehen ja järjesti yösijan. Pelto-Matti teki muutaman päivän töitä ja pyysi välitilin. Rahaa saatuaan hän lähti käymään Asemakylällä kaupassa. Hän jatkoi kohti uusia seikkailuja ilmoittamatta mitään jälkeensä.

Yhden sukupolven elinkeino

Maapinta-alaa Onkalonperän asutustiloilla oli vain kymmenkunta hehtaaria, eikä kumpikaan raivaaja saanut siitä pelloksi tai niityksi puoltakaan. Erilliset metsäpalstat olivat kummallekin välttämättömiä lisätulon lähteitä. Metsän hakkuu oli tiukasti säännösteltyä, eikä laskennallista vuosikasvua enempää saanut hakata. Vaikka asutustilat oli saatu rintamapalveluksen perusteella, eivät ne olleet ilmaisia eivätkä edes edullisia. Ajankohtaisella rahan arvolla mitattuna niitä voi pitää kalliina, mutta maksuaika oli pitkä, 50 v. Toisaalta nopeasti kiitävä inflaatio armahti velallista. Asutustilaa varten annetusta lainasta piti maksaa pääomalle kolmen prosentin korkoa ja kaksi prosenttia lyhennystä vuodessa. Tilojen aktiivinen viljelyaika jäi lyhyeksi. Jo kuusikymmentä-luku osoitti pientilojen elinkelvottomuuden, samalla kun kokonaistuotanto oli maassa ylijäämäinen. Tukiaisilla subventoitu ylituotanto piti hävittää maailmalle pilkkahinnalla. Maataloustuotannon oli pakko keskittyä suurempiin yksiköihin, jotta kehittyvää tekniikkaa ja viljelymenetelmiä oli mahdollista ottaa käyttöön. Vuonna 1969 eduskunta hyväksyi lain, jonka tarkoituksena oli valtakunnan tasolla 100 000 ha poistaminen viljelyksestä. Pellonvarauslaki edellytti, että koko tila oli paketoitava, vain perunan yms. omaan tarpeeseen viljely sallittiin. Valtio maksoi korvausta paketoinnista neljännesvuosittain ja sopimus oli tehtävä kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Pellonvaraussopimus velvoitti pitämään viljelysmaat kunnossa, ikään kuin reservissä, mikä käytännössä tarkoitti kesannointia. Peltojen päästäminen pajukoiksi ei käynyt. Pakettipeltojen vaihtoehtoinen käsittely oli metsitys. Taimikointi kaksinkertaisti viljelystä luopujan saaman korvauksen. Onkalonperällä pellot paketoi ja istutti puuntaimilla vain Korkalan perhe. Isä-Matti oli kuollut v. 1966 eikä kukaan lapsista, enempää kuin leskikään nähnyt viljelytoiminnassa tulevaisuutta. Maanhankintalainat, jotka oli annettu 50 vuodeksi, saivat päätepisteen 1970-luvun alussa. Presidentti Urho Kekkosen aloitteesta jäljellä olevat maksut annettiin velallisille anteeksi. Korkalan Matin leskelle ja perillisille armahdus tuli liian myöhään, sillä viimeinen erä meni maksuun paketoinnin aikoihin. Paljon huomiota saaneella presidentin armahduksella oli enemmän symboolinen kuin rahallinen merkitys. Lainapääoman reaalinen arvo oli inflaation takia pienentynyt olemattomaksi. Monilta rintamamiestiloilta viljely oli loppunut jo aiemmin ja väki muuttanut muualle. Lainan maksueriä oli jäänyt rästiin, kun koko tila koettiin enemmän rasitteeksi kuin hyödyksi. Vaikka paketointi olisi ollut mahdollista muillekin kuin rintamamiestiloille, paketoitiin Onkalonperällä vain Korkaloitten Sillankorvan tila.

Korkalan paikanpäällä tehdyistä tiilistä muurattu navetta Korkalan viljelykset olivat pihapiirin välittömässä ympäristössä.

Siirtolaiset ja vuokralaiset

Valtenpuolen viereisen talon Toivelan omisti Valten sisko Lydia eli Lyyti. Ennen lyytin asumaan tuloa mökki näki monet vuokraraiset. Saksalaisten sotilaitten lähdettyä seuraavat siviiliasukkaat Toivelassa olivat Humu-Jaska ja Temppulan Hilta. Heillä oli ainakin yksi aikuinen tytär, joka asui muualla. Hiltan oikea sukunimi oli Arola, mutta hän tunsi myös pilkkanimensä. Minä, kolme vuotias nappula heitin aikani kuluksi kuperkeikkaa tien pientareella asuinpaikkani Luusin kohdalla. Akrobaatti selosti esitystään mielikuvitusyleisölle sanomalla, että nyt tuli ”koirantemppuli”, nyt tuli ”hevosentemppuli” jne. Temppulan Hilta sattui juuri kulkemaan ohi ja suuttui pahan kerran kun luuli, että häntä pilkataan. Nappula ei Hiltaa tuntenut eikä ymmärtänyt mistä oli kyse, ja äitin piti puuttua asiaan. Hilta kuului olleen kovaääninen ja lyhytnokkainen. Hiltan ja Jaskan jälkeen Toivelaan tulivat asumaan Haapajoet, Karjalan evakot. Isäntä, jota sanottiin Haapa-Kalleksi, oli automies. Kallen ajoneuvo oli sama, millä Wahlbergien muuttokuorma tuotiin. Kuorma-automies ei paljon kotona ehtinyt viipyä, sillä kuljetustarvetta riitti. Autoja oli vähän ja kaikkialla rakennettiin ja muutettiin. Rokulipäiviä Kallelle tuli tämän tästä jo parhaat päivänsä nähneen auton takia. Vaunun syntymäpäivän varhaisuudesta kieli ajastaan jäänyt tekniikka. Lava nousi pystyyn käsin veivattavalla mekaanisella kipillä. Perheen äiti Kerttu hoiti kotia ja lapsilaumaa. Lapsista vanhin oli Eero, 8-9 vuotias, Hellevi hiukan nuorempi, sitten Marjatta ja ainakin poislähtiessä Haapajoella oli jo nuorimmainen Toini. Haapajokien lapsiperhe ehti sulautua Onkalonperän kantaväkeen. Lapset kävivät samaa koulumatkaa muitten kylän nuorten kanssa ja kaiken ikäisille riitti kavereita. Vuoden 1954-tienoilla perhe muutti Kuivaniemeen, mutta kanssakäyminen vanhojen kavereitten kanssa jatkui. Hellevi kävi usein pyörällä mm. Korkalan Tertun luona ja Terttu Haapajoella. Yhtenä talvena kylän pojat olivat luistelemassa Karilahdenojan talvitulvan takia levinneellä jääkentällä sillan yläpuolella. Joku huomasi, että Haapajoen Eero tulee Onkalonperältä päin suksilla. Pojat menivät sillan alle piiloon ja karjaisivat kuorossa kun Eero tuli sillalle. Sen verran karjaisulla oli vaikutusta, että hiihtäjä pysähtyi ja jäi odottamaan ketä sillan alta tulee. Lievä pettymys oli, kun Eero oli enemmän huvittunut kuin säikähtänyt. Hän oli luistelijoihin nähden jo aikamies, ehkä 14-15 v. Lyytin Toivelassa ovat luultavasti lyhyen ajan viivähtäneet myös Holmgrenit. Neljäkymmentä luvun lopulla he asuivat kuitenkin muutaman vuoden Lustigin mökissä. Yksinhuoltajaäiti Fiinu kävi töissä Asemakylällä VR:n halkotarhalla, jonne työmatka Onkalosta oli kohtuullisen pitkä, n. 6 km. Isä Holmgren oli kuollut jo ennen sotia, ja Fiinulle oli jäänyt kolme lasta, joista Sinikka tyttö kuoli 16-vuotiaana. Kalevi ja Sylvi kävivät Aseman koulua jalkapatikassa. Kalevi on muistellut, kuinka hän isompana poikana kunnosti Onkalon Eeron joltain sukulaiselta saaman pyörän ja kulki sitten Eeron kanssa samalla pyörällä koulussa, pienemmän istuessa tangolla. Oman pyörän hän on saanut 12-vuotiaana uitossa tienaamillaan rahoilla. Tällöin Kalevi on pystynyt käymään äitinsä mukana töissä halkotarhalla. Kalevin mieleen olivat jääneet myös Haapaniemen mummulassa vietetyt kesät. Holmgrenit jättivät Lustigin mökin 1949 ja asuivat Simon Pirtillä talonmiehen pestillä kunnes heille valmistui oma talo Asemakylälle 1954. Holmgrenien jälkeen Lustigin mökkiin muutti Teräs niminen perhe, joka ei ollut simolaisia alun perin. Onkalonperälle he olivat kuitenkin aikeissa jäädä. Isäntä korotti hirsimökkiä puolella kerroksella ilmeisesti tarkoituksenaan rakentaa lisää asuintilaa. Ulkoseinien ja katon tultua valmiiksi tuli kuitenkin muutto toiselle paikkakunnalle. Teräksillä oli pieniä lapsia ja he olivat muuttaneet usein. Vaikka väki oli aivan mukiin menevää, ei heistä koskaan oikein kyläläisiä ehtinyt tulla, koska asumisaika jäi niin lyhyeksi. Kunnan omistama vanha sotilastorppa olikin sitten vuosikausia tyhjillään, kunnes viimeinen asukas, Knihti-Oskari asettui siihen joskus 50-luvun lopulla.

Valtatie toi ja vei

Vuoden 1953 loppuun saakka Onkalonperä oli päätien varressa oleva kylä. Tiestä huolimatta, tai juuri sen takia, kylällä ei ole koskaan ollut omaa kauppaa tai postia. Koulussa on käyty Simonkylällä ja Asemakylällä. Matkat ovat olleet pitkiä, mutta omaan kouluun ei koskaan ole riittänyt lapsia. Tie toi kylälle elämää. Säännöllinen linja-autoliikenne vei ja toi koululaisia, käytti kaupungissa, kuljetti tavaraa ja antoi päivään toistuvuutta ja rytmiä. Henkilöja kuorma-autoja oli niin vähän, että niistä ei juuri haittaa ollut kyläläisten tien käytölle. Kuivaniemen ja Onkalonperän välinen metsätaival oli, ja on edelleen, niin mutkainen, että auton lähestyminen Kuivanimestä päin kuului jo kaukaa. Korkalan pihalta ennätti hyvin juosta tien varteen katsomaan, minkälainen ajoneuvo oli tulossa. Mutkaisuuden ja kapeuden takia tieltä lipsahti silloin tällöin joku auto ojan puolelle varsinkin talvella. Tien kunnossapito oli TVH:n eli Tieja Vesihallinnon vastuulla. Tätä valtion laitosta sanottiin Vesivaltioksi, vaikka enempi se tiellä näkyi kuin vesillä. Talvikunnostus oli käytännössä auraamista, mutta kesällä tuttu vastaan tulija oli voimaakkaasti haiseva lipeäauto. Ruskeaa lipeäliuosta valutettiin puisesta, pitkin päin auton lavalla olevasta säiliöstä eli pasasta. Aine sitoi pölyn, joka varsinkin pitkien poutien aikana oli iso riesa. Lisäksi lipeä sitoi jonkinlaisen pintakuoren, joka paransi kestävyyttä. Luusin Nikke, (Niilo Pahnila) oli Vesivaltiolla töissä. Nikke oli aluksi vain silloin tällöin ns. pätkätöissä, mutta vakinaistettiin 50-luvun alussa. Nikke oli niin tunnollinen, työnantajalleen lojaali, että jos hän näki kivenmurikan tiellä, hyppäsi pyörän selästä ja potkaisi kiven ravin puolelle. Toisaalta monet marinat ja valituksetkin hän sai kuulla, vaikkei kuulunutkaan pomoportaaseen. Itse tiemestari oli nimeltään Sarmia. Hän oli kunnioitusta, ehkä vähän pelkoakin herättävä hahmo.

Paikalliset ja lähialueitten asukkaat kulkivat pyörällä tai hevosella, mutta usein taloihin ilmestyi tieltä apostolin kyytiläisiäkin. Silloin tällöin joku kulkumies pyysi yösijaa, jonka myös sai. Harvinaista ei ollut muutamaksi päiväksi tai heinäntekoajaksi töihin jääminenkään. Kerran tuli Korkalan pirttiin syysillan hämärissä isokokoinen mies, joka ei puhunut suomea. Sen verran siitä selvää saatiin, että saksalainen oli kyseessä. Mies ei ollut puheliaan sorttinen, vaan pysytteli omissa oloissaan. Hän sai yösijan ja ruokaa. Aamulla emäntä laittoi kortteerimiehelle aamukahvin ja lähti navettaan. Palattuaan navetasta hän huomasi vieraan lähteneen hyvästiä tai kiitosta jättämättä ja paheksui muulle perheelle saksalaisen huonoa käytöstä. Kulkija oli todennäköisesti sota-aikana omille teilleen lähtenyt sotilas, joka ei toivonut joutuvansa tekemisiin viranomaisten kanssa. Vähäpuheisuus tai kiittämättömyys saattoi olla vain varovaisuutta. Tämä saksalainen ei ollut ainut laatuaan sodan jälkeisinä vuosina. Kerran tuli taloon noin 30-35-vuotias nainen noin 6-7-vuotiaan pojan kanssa. Poika erottui ikäisistään siten, että hän oli pukeutunut housujen sijasta mekkoa muistuttavaan kaapuun. Pojan äiti kertoi heidän kuuluvan johonkin uskonlahkoon, ja perusteli pojan poikkeavaa pukeutumista sillä. Parivaljakko asui Korkalassa muutaman päivän. Nainen pesi omia pyykkejään ja auttoi emäntää taloustöissä minkä kykeni. Poika ystävystyi kanssani eikä tuntunut muuten oudolta kuin ”mekkonsa” takia. Eine-äiti arvuutteli, miten kauan nainen uskoo pojan suostuvan kulkemaan kaavussaan. Ei vieras siihen selvää vastausta antanut, muttei se asia häntä näyttänyt vaivaavankaan. Pukeutumisen lisäksi uskontoon kuului se, että matkaa tehtiin ainoastaan jalan. Lähtiessä nainen arveli heidän ehtivän päivän kuluessa Kemiin. Joku tietty paikka heillä oli päämääränään ja matkalla selvä tarkoitus. Harmittomia, suorastaan sympaattisia ihmisiä olivat nämä kulkijat. Kaikki hevosella liikkujat eivät olleet maajusseja. Hevoskuorma mustalaisia tulla pölähti silloin tällöin pihaan. Korkalan Eine heistä ei tykännyt, jopa paheksui sitä, että Onkalon Aino suhtautui mustalaisiin paljon suopeammin. Einen mielestä mustalaisista sai vain lisää riesaa, jos niille jotain antoi. Nähtävästi kaikki muut, kuten Onkalon emäntäkään, eivät pitäneet mustalaisia riesana sillä Onkaloa nämä pitivätkin pysäkkinään aika usein. Yksi Valte-Feija niminen tumma perheineen tuli Valtenpuolella niin tutuksi, että isäntä osti Feijalta hevosenkin. Liffe niminen heppa oli pienikokoinen ja sopi huonosti peltotöihin varsinkin toisen hevosen pariksi. Onkalonperällä kävi melko säännöllisesti eräs Jekke niminen kulkukauppias 50-luvunun taitteessa. Jekke oli pienehkö, lievästi kyttyräselkäinen mies, joka liikkui jonkinlaisella invalidipyörällä. Jekke-nimi ei luultavasti ollut virallinen. Ainakin kerran kylällä kävi myös hevosella liikkuva kulkukauppias. Keski-iän ohittanut kauppamies möi sekalaista rihkamaa, mm. pläkkipeltisiä mukeja ja tratteja (suppiloita). Vielä nelostien liikenteen siirryttyä uudelle reitille kävi kulkukauppiaita, jotka myivät kankaita ja vaatteita mm. lakkeja ja käsineitä, mutta he liikkuivat autoilla. Joittenkin sanottiin olleen juutalaisia. Vierasrotuisuus paljastui suuresta nenästä ja oudosta puheen korostuksesta.

Olympiakulkue

Suurin Suomessa pidetty urheilutapahtuma näkyi juhlallisesti myös Onkalonperällä. Heinäkuun 9. Vuonna 1952 olivat koko kylän asukkaat valmistautuneet seuraamaan olympiasoihdun vientiä kylän läpi. Olympiaviestin soihtukulkueen tulo oli arvioitu iltapäivän alkutunneille. Aurinkoinen kesäpäivä oli parhaaseen heinätekoaikaan, mutta se ei estänyt ihmisiä uhraamasta muutamaa tuntia kansallisesti suurelle tapahtumalle. Ihmiset olivat pukeutuneetkin paremmin kuin tavallisena arkipäivänä. Hyvissä ajoin ennen kulkueen tuloa oli tienvarsi kansoitettu. Ilmassa oli suurta urheilujuhlan tuntua, kuten selostajalegenda Pekka Tiilikaisella oli tapana sanoa. Lopulta alkoi tapahtua. Ensin tuli vihreäksi maalattu kuorma-auto, jossa oli vain tuulilasi, mutta ei umpikoppia, ihan selvästi tähän tarkoitukseen tehty. Varmistettiin, että reitti on selvä ennen juoksijoitten saapumista. Sitten tuli joukko nuoria juoksijoita, joista yhdellä oli olympiasoihtu kädessään. Juoksijoita seurasi toinen avokuorma-auto, jonka lavalla istuivat lepovuorossa olevat viestinviejät. Koko joukkoa saattoivat kymmenet pyöräilijät, jotka olivat lähteneet mukaan tienvarrelta. Viestivuorossa olleet juoksijat olivat kaikki simolaisia aktiiviurheilijoita. Menoa seurasi joukko lehtimiehiä ja valokuvaajia. Muutaman päivän kuluttua Luusille ilmestyi valokuva, johon monet kyläläiset olivat päässeet kulkueen kanssa itse tietämättään. Kuvaa käytiin katsomassa, ja sitä oli mahdollisuus tilata itselleen. Kylän ainoaksi jäi tämä Luusille tilattu. Sattumalta tämä tunnetun Oululaisen valokuvaaja Uuno Laukan ottama kuva ilmestyi julkisuuteen 50 vuotta myöhemmin. Suomen Kuvalehti oli tehnyt v. 2002 jutun supervuodesta, jolloin Suomessa oli Olympiakisat ja Armi Kuuselasta tuli Miss-Universum. Lehdessä kerrottu kuvauspaikka oli päin mäntyä, mutta aktiiviset Simolaiset ottivat yhteyttä toimitukseen. Paikka varmistettiin ja lehti oikaisi tiedon. Kuvaa säilytetään Oulussa Pohjois-Pohjanmaan Museossa.

Kylä jää mottiin

Vuoden 1953 lopussa Kuninkaantie lakkasi olemasta valtatie. Liikenne ohjattiin uudelle, lähellä nykyistä väylää olevalle reitille Kuivaniemen ja Simon välillä. Siihen loppui linja-autokyyti koululaisilta ja kaikilta muiltakin. Lumi tukki tien, eikä auraajasta ollut tietoa. Valtio vastasi päätiestä, joka oli nyt muualla. Kunta ei Onkalonperän tietä omistanut ei hallinnoinut, eikä aurannut. Linjaauto kulki vanhaa reittiä jouluun asti, samoin maitoauto. Koululaisten joululoman aikana lunta tuli niin paljon, että oli siirryttävä suksille ja rekipeliin. Kouluun pääsi vain suksilla, ja maito kuljetettiin jälleen hevosilla. Kylä oli perusteellisesti motissa. Tuntui siltä, että kehitys ohitti Onkalonperän ja jätti oman onnensa nojaan. Kyläläiset olivat tottuneet niin pitkään tien siunauksellisuuteen, ettei ennakkoon osattu mitenkään varautua tulevaan. Luotettiin, että kyllä asia jotenkin järjestetään yhteiskunnan toimesta. Ei järjestetty. Pari talvea Onkalonperältä menivät vain hevostiet Asemakylälle ja joen yli Simonkylälle. Suksiladut eivät olleet kuntolatuja, eikä niitä pidetty auki koneilla. Latureitit ihmisten ilmoille kulkivat vainioitten ja metsien halki ja pysyivät auki kovan käytön ansiosta. Tietä ei aurattu vuoden 1954 alusta vuoden 1955 kevääseen saakka. Lopulta Simon kunta tuli sen verran vastaan, että suostui järjestämään aurauksen sydäntalven ajaksi. Kunnalla oli vastuullaan kyläteitä ympäri pitäjää ja pakko sen oli Onkalonperäläisetkin kuntalaisiksi noteerata. Kunnan tieksi Onkalontietä ei kuitenkaan otettu, vaan kyläläiset joutuivat perustamaan oman tienhoitokunnan. Lokakuun 4. Päivänä v. 1957 pidettiin perustava kokous, jossa sovittiin maksuosuuksista kullekin maanomistajalle ja tienkäyttäjälle. Asiasta syntyi melkoinen kädenvääntö, kun Simonkylän puolella jokea asuvat maanomistajat eivät halunneet osallistua heille jyvitetyillä kustannuksilla. Lopulta paketti saatiin kokoon ja tielle virallinen status. Pitkään ei epäsopuisen tiehoitokunnan tarvinnut toimia. Valtio, käytännössä TVH otti koko maassa paikallisteitä hoidettavakseen ja Onkalontietä tarjottiin heti vanhalle isännälle. Valtio ei hyväksynyt tietä ”tule sellaisena kuin olet-periaatteella”, vaan tarkoin määritellyn kunnostuksen jälkeen. Matti Korkala määrättiin projektin vetäjäksi, koska hän oli ollut tiehoitokunnan puheenjohtajana. Matille pesti sopi siksikin, että hän oli muutama vuosi aikaisemmin invalidisoitunut. Hänen oikean käden sormistaan oli jäljellä vain peukalo ja pikkurilli, muut katkesivat sirkkelissä Aseman koulun klapityöurakassa. Tietyötä varten hoitokunta sai avustusta valtiolta. Ensimmäistä kertaa tällä tiellä oli töissä kaivinkone. Asko Haapaniemi oli juuri hankkinut Temmes-kaivurin, joka ei paljon nykyaikaisia koneita muistuttanut. Kaikki voimansiirto toimi vaijereilla, ei hydrauliikalla. Haapaniemi itse muistaa, että Onkalonperän tien peruskorjaus oli hänen ensimmäinen työmaansa maansiirtoyrittäjänä. Tietä ei pohjattu tai pinnotettu, mutta raviojaluiskat piti tehdä ja siltarummut rakentaa. Siirtolan vanhaisäntä Herman Huttula seurasi tarkkaan rakennustyön etenemistä. Hänen kotinsa lähellä ollut siltarummun teko sai Hermannin epäluuloiseksi ja hän oli sanonut, ettei tuosta tule mitään Korkalan Matin tiemestarin taidoilla. Hermanni valvoi muutaman päivän touhua ja uskoi vasta kun näki valmiin tuloksen. Kun tien vastaanottaja TVH, tarkasti kunnostuksen jäljen, selvisi yllättävä moka. Asiat, joitten kelpaavuutta tekijät itse epäilivät menivät läpi, mutta kilometritolpat oli pystytetty väärälle puolen tietä. Vanhasta muistista oletettiin tolppien ilman muuta kuuluvan Asemalle päin mentäessä oikealle, kuten ennenkin. Nyt matkaa mitattiinkin eri suunnasta. Tolppien piti olla Asemalta kylälle päin mentäessä oikealla. Pieni virhe korjattiin helposti ja niin Onkalonperäntiestä tuli jälleen TVH:n ylläpitämä valtion tie. Tielaitoksen arkistoston mukaan virallisesti Onkalonperäntie on muuttunut yksityistiestä valtion paikallistieksi 1.10.1964.

Janne Vittaniemi on soihdunkantovuorossa Simon nuorison tuodessa Olympiaviestiä kohti Kuivaniemeä. Oikealla onkalonperäläisiä polkupyörillä saattamassa urheilijoita.

Tiellä sattui ja tapahtui

Vasta ensimmäinen asuintalvi oli kulumassa Korkaloitten paikassa, kun yhtenä kuulakkaana aamuna Eine-emäntä oli navettatöille mennessään kuullut kovaa meteliä tieltä. Karjuminen kuulosti siltä, että vähintäänkin tappelu oli kyseessä. Ääni lähestyi kylältä päin ja puhe alkoi erottua. Kaksi miestä oli äänessä, ja pian alkoi kuulua hevosen tiuku. Hetken kuluttua huutajat olivat taloa niin lähellä, että emäntä tunsi heidän äänensä. Kovasta huudosta huolimatta kyse oli rauhanomaisesta keskustelusta kahdella eri hevosella liikkuvien miesten kesken. Patokosken Ville ja Pöntysen Ossi olivat menossa Kuivaniemeen myllyyn. Karilahdenojan sillakorva oli autoturistien vakituinen pysäkkipaikka kesäisin. Ojan vesi oli niin kirkasta, että siihen saattoi keittää kahvit. Siltaa oli joskus siirretty sijansa verran ja vanha tien pohja oli kuin tehty lepopaikaksi. Turistit olivat usein vierasmaalaisia, joitten kanssa puhuminen ei onnistunut, mutta pikkulapset saivat usein heiltä jonkun karamellin tai kiiltokuvan. Uteliaisuutta oli enemmän penskoilla kuin autoilijoilla.

Kerran 50-luvun alussa yksi Kuivaniemeläinen iäkäs pyörällä liikkuja löydettiin kuolleena Karilahdenojan sillan eteläpuolelta. Tapaukseen ei liittynyt mitään dramatiikkaa, mutta lapsista se oli vähän outo ja kammottava asia. Alettiin puhua, että paikalla kummittelee pyöräilijän henki. Se kuulemma seisoskelee siinä kuin vartiomies. Korkalan Matti tiesi, ettei heillä kummituksiin uskota, mutta kurillaan lisäsi vettä myllyyn. Hän sanoi kakaroille, että mustalaisukko oli nostanut kummitukselta käden pystyyn. Ei se juttu oikeasti edes lapsia säikyttänyt. Virallisesti poliisi Armas Ilvo kävi asian tiimoilta tekemässä pöytäkirjan Korkalassa, koska kuolinpaikka oli talon lähellä, ja Matti Korkala vainajan ensimmäinen näkijä.

Muutamia kertoja poliisi jäljitti jotain rikollista tai rikolliseksi epäiltyä pitkin tien vartta. Operaatiot saivat yleensä liikkeelle villejä huhuja. Vähän yksi ja toinen oli nähnyt epäilyttävän kulkijan tai ainakin kuullut siitä. Yksi todellinenkin tapaus selvisi, vaikkei siitä tapahtuma-aikaan kukaan kylällä tiennyt. Karhisen saunassa oli yöpynyt pakomatkalla taposta epäilty nuori mies, joka tavoitettiin seuraavana päivänä Kuivaniemestä. Tapaus osoittautui lopulta vahingonlaukaukseksi, jota ampuja oli säikähtänyt niin pahoin, että oli lähtenyt pakoon.

Hylätyksi jääneellä Kuivataipaleella, Korkalasta Kuivaniemeen, alettiin ajaa rallia, mihin tarkoitukseen mutkainen tie onkin erityisen sopiva. Pohjolarallin järjestäjät antoivat Korkalan Matille tehtäväksi vahvistaa Karilahdenojan lahoa siltaa. Luvattiin maksaa, se mitä tekijä pyytää. Työ tehtiin ja ralli ajettiin. Rahoja ei vain siltatyöstä kuulunut. Laskutusosoitteeksi entinen paikkakuntalainen rallitoimihenkilö oli antanut väliaikaisen kilpailutoimiston osoitteen. Toimistoa ei ollut enää olemassakaan, eikä lasku mennyt perille. Lopulta Suomen Autoklubi, rallin järjestäjä, hoiti velan kovan karhuamisen jälkeen. Kemiläinen autourheiluseura järjesti myös eräänä kesänä suunnistusajokilpailun, jossa reitti kulki Onkalonperän läpi ja vanhaa Kuninkaantietä pitkin Kuivaniemeen. Karilahdenojan silta oli tuolloin niin loppu, että TVH oli laittanut ajokieltoa osoittavan liikennemerkin sen eteen. Autokilpailun järjestäjät olivat kaataneet merkin omin päin, eikä kylällä tiedetty mitään tulevasta suunnistusajosta. Merkki nostettiin pystyyn, kun luultiin jonkun kaataneen sen ilkeyttään. Kilpailun laiska ratamestari ei ollut viitsinyt ajaa reittiä läpi ennen kilpailijoita, eikä nähnyt, että liikennemerkki olikin paikallaan. Koko kisa meni poskelleen merkin takia. Tuomarit eivät pystyneet ratkaisemaan oliko oikein ajaa päin kieltomerkkiä vai takaisin nelostielle. Rallikilpailut sinäänsä olivat kylällä suosittuja merkkitapahtumia. Niitä oltiin seuraamassa usein keskellä yötäkin. Pohjola-ralliin osallistuivat monet maan huippukuskit vielä 60-luvulla.

Juha Huttulan kertomus olympiakesästä ja liikenteestä Onkaloperällä

Oli vuosi 1952, kun Helsingissä olivat Olympiakisat. Silloin autoliikenne vilkastui huomattavasti entisestään pohjoisessakin Suomessa. Valtatie E4:n liikenne kulki vielä, joskin viimeistä vuotta, Onkalonperän kautta. Haaparannan kautta kisoihin kulkevien matkalaisten autokanta oli suurelta osin ulkomaisilla rekistereillä varustettua. Pääosa autoista oli ruotsalaisia, mutta mukana oli paljon englantilaisia ja saksalaisiakin.

Aika jäi erityisesti 11-vuotiaan mieleen, kun automerkkien tunnistaminen oli eräs kiinnostuksen kohteista. Mieleen painuivat Chevrolet, Vauxhall, Morris, Studebaker ja monet muut merkit. Tapanani oli istua kotini tien varressa olevalla maitolaiturilla ja heilutella käsiä ohi kiitäville matkalaisille. Huomioni kiinnittyi erityisesti siihen, kun joissakin autoissa oli poronsarvet viritetty auton etupuskurin koristeeksi. Silloin mieleeni välähti ajatus, mistä saisin poronsarvia, ja muistin nähneeni niitä joskus käydessäni Alaniemellä mummulassa. Kerroin asiasta enolleni ja matkustin mummulaan. Sieltä niitä löytyikin vajasta, aitan vintiltä, ladosta ja pirtistä, jossa niitä käytettiin yleisesti asenaulakkoina. Keräsimme kaikki kauneimmat sarvet, joita löysimme yhteensä 22 kappaletta, ja matkustin kotiin. Seuraavana päivänä keräsin niitä mukaani maitolaiturille. Aina auton lähestyessä otin sarven käteeni ja heilutin sitä, eikä muuta tarvinnut. Auto pysähtyi, ja rupesimme hieromaan kauppaa, jossa edes kielimuuri ei ollut esteenä. Tavoitehinnaksi olin asettanut 500 markkaa. Vain muutamasta sarvesta jouduin alentamaan hintaa jonkun verran, kun kauppa kävi. Usein sain vielä purukumin kaupanpäälliseksi. Silloin niitä ei vielä Suomesta saanut. Olin rikas. Rahoilla sain ostettua uuden vihreän Jaguar-merkkisen polkupyörän.

Meillä kotona ei ollut hevosta ennen vuotta 1950. Aina, kun sitä tarvitiin, lainattiin Siirtolan Virmaa, joka oli sodankäynyt ja iäkäs hevonen. Kun Virmaa ei enää ollut lainattavaksi, hankki Ville-isä Tornion hevosmarkkinoilta vireäjalkaisen, kuusivuotiaan Teuhan, joka oli hevonen parhaasta päästä. Se oli nopea kulkemaan, kiltti ja kuuliainen. Ainoa vika, joka siinä oli, se säikkyi helposti. Isän veli Väinö tarvitsi hevosta ja oli jo paluumatkalla kotiinsa, kun vastaan tuli Pajulanmäellä henkilöauto, jonka katolla olivat pressulla peitetyt telttatarpeet. Auton tullessa kohdalle hevonen pelästyi ilmeisesti irrallaan lepattavaa suojapeitettä, koska aiemmin se ei ollut autoa pelännyt. Nyt kuitenkin Teuha säikähdyksissään hyppäsi päin autoa, jolloin vasen aisa osui etulasin kulmapilariin niin, että se painui sisään. Aisa meni poikki, ja pahinta oli, että hevosen vasen jalka katkesi polvesta. Mitään ei ollut tehtävissä. Teuha oli lopetettava. Se oli isälle kova paikka, kun hän joutui ampumaan parhaan kaverinsa.

Perheet ja persoonat 1950–60-luvuilla

Diakonissa Lydia Onkalo

Onkalon Lyyti muutti itse omistamaansa, synnyinkotinsa naapurissa olevaan Toivelaan Haapajokien jälkeen. Taloa remontoitiin v. 1955, jolloin mm. vesikatto uusittiin. Lyyti oli naimaton, elämänsä hoitotyölle antanut diakonissa. Hänen sosiaalinen luonteenlaatunsa näkyi edelleen eläkkeellä ollessakin. Pirkko Seise, näkövammainen orpotyttö muutti Toivelaan Lyytin mukana. Pirkko oli talvet sokeain koulussa, joka oli sisäoppilaitos. Kesäisin hän asui Lyytin luona Onkalonperällä. Pirkko ehti kesälomiensa aikana sulautua kylän nuorisoon, mutta aika ajoin silmin nähden kärsi yksinäisyydestä. Näkevät lapset eivät jaksaneet aina viettää aikaa toimiltaan rajoittuneen leikkikaverin kanssa, eikä Lyytin paikassa ollut muita nuoria. Pirkko kykeni ainakin valoisaan aikaan käymään naapureissa ja uimassa ilman saattajaa. Hänen pistekirjaimin kirjoitetut kirjat ja kirjeet kiinnostivat ja ihmetyttivät näkeviä kavereita. Pirkon rannekellokin oli varustettu pistemerkeillä. Kellotaulu oli avattavan kannen alla, ja Pirkko luki sitä sormenpäillä. Pirkko-Liisa Seise näyttää olevan Itäkarjalan Salmista syntyisin olleen, Nietjärvellä eläneen Nina Seisen tytär. Sukunimi on suomennettu Sjelajevistä. Pirkko on aluksi ollut isänsä sukunimen mukaan Vostrakoff, mutta muutettu leskeksi jääneen äitinsä nimiin Simon kunnan holhouslautakunnan hakemuksesta v. 1944. Lapsi on ollut silloin noin vuoden ikäinen. Aikuistuttuaan ja huoltajansa Lyytin kuoltua Pirkko ei ole enää pitänyt yhteyttä Onkalonperälle.

Nuori diakonissa Lyydia Onkalo suksilla, jotka olivat hänen ammatissaan usein ainut kulkupeli. (Kuvan omistaa Rauha ja Paavo Onkalo.) Rauha ja Paavo Onkalon omistama Toivela nykyaikaiseksi rakennettuna

Lyytillä oli myös ympärivuotinen asuinkumppani, Alli Suhonen. Allin taustoista tai menneisyydestä kylällä ei paljoa tiedetty. Häntä pidettiin vähän omalaatuisena, eikä hän juurikaan seurustellut muitten kyläläisten kanssa. Allilla oli liikanimi Pelleriini, joka tuli jostain turkiskauluksisesta talviulsterista. Koko sen ajan, mitä Lyyti kuolemaansa saakka Toivelassa asui kävi Lauri, veljen poika Valtenpuolelta käsin auttamassa ja huolehtimassa Lyytin hyvinvoinnista. Lauri kävi päivittäin viemässä Lyytille valmista ruokaa. Kesäisin hän ajoi lautanen kädessä pyörällä suoraan pellon poikki ja lankkua myöten ojan yli. Alli Suhonen ei ollut kovin kärkäs tarttumaan työntekoon, vaan oli parhaillaankin seuraneiti. Väyrys-Jussi, joka oli tunnettu veistelijä, oli ottanut puheeksi Allin työnvieroksumisen. Alli oli sanonut, ettei polttopuitten kanniskelu sovi hänen vartalolleen. Jussi antoi neuvon, että ota hellapuut kainaloihin niin ei tissit litisty. Pahnilan Eemi oli Lyytin vakituinen poikakaveri. Eemi oli vanhapoika ja viimeisen päälle kitupiikki. Intressit Allin kanssa eivät tahtoneet mennä yksiin. Alli oli Pahnilan Eemille suorastaan mustasukkainen vuokraemännästään. Kerran Eemi seurustelukäynnillään istahti kahvipöytään ja saman tien Alli hypähti siitä pois vieden sokeriastian mennessään. Eemi ihmetteli, miksei imeläkiveä hänelle annettu. Alli vastasi: ”Pahnila ei tarvitse sokuria.” Tästä tuli pitkäksi aikaa lentävä lause, jonka kuuli kahvipäydissä. Allilla oli erillinen ruokatalous, johon Pahnilalla ei ollut asiaa.

Lyydia Onkalo on ollut ensimmäinen tästä kylästä lähtenyt koulutettu ammattilainen. Vuonnan 1883 syntynyt Lyyti sai Simonkylän ylemmän kansakoulun päästötodistuksen 17.5.1899. Oppivelvollisuutta on kestänyt neljä vuotta, sillä koulunkäynti samassa opinahjossa on alkanut 10.9.1895. Opinnälkää Lyyti on tyydyttänyt vielä Oulussa kansakoulun kertausja jatkokurssilla v. 1901. Vuonna 1905 on tullut diakonissantutkinto päätökseen. Koulutus on kestänyt kaksi vuotta ja paikka on ollut Oulun Diakonissakoti, jossa Lyyti on toiminut vielä vuoden sairaanhoitajana. Seuraava palvelustodistus löytyy vasta vuodelta 1913, ja se on Kuivaniemen Osuuskaupalta. Myymälänhoitajan työ Vuolon myymälässä on ilmoitettu päättyneeksi vuoden lopussa 31.12.1913. Työsuhteen kestoa ei ole mainittu, mutta mahdollisesti se on kestänyt vuosia ja alkanut jollain vähemmän vastuullisella tehtävällä. Tämän jälkeen Lyyti palasi terveydenhoitoalalle. Huhtikuun 16. 1914 hän aloitti diakonissa-sairaanhoitajana Enonkosken seurakunnassa. Silloisen vallanpitäjän kontrollista kertoo se, että Lyytillä piti olla Simon ja Enonkosken välille kulkulupa. Työ Enonkoskella päättyi vuoden 1917 lopussa. Suomen itsenäisyyden ajan ensimmäisinä vuosina, 1918-1919, kului 11 kk diakonissalta Alatornion tilapäisen kuumesairaalan sairaanhoitajana. Helmikuun ensimmäisenä v. 1920 Lyyti aloitti diakonissana Simon seurakunnan palveluksessa ja jatkoi vuoden 1924 loppuun. Siitä lähtien eläkkeelle pääsyyn saakka palkanmaksajana on ollut kunta. Lyyti on ollut vuoden 1951 loppuun saakka kiertävänä sairaanhoitajana ja Hannilan kulkutautisairaalan hoitajana. Tämän jälkeen hän on virallisesti jäänyt eläkkeelle, mutta on jatkanut työtä pienestä lisäkorvauksesta. Korvaus on käytännössä ollut elintarvikeapu, jonka sosiaalilautakunta on myöntänyt. Lyydia Onkalon sairaanhoitajaksi rekisteröinti on tapahtunut vasta 28.3.1933. Lääkintöhallitus on luultavasti vasta silloin aloittanut rekisteröinnin, koska ammattinimike viisikymppiselle leidille on ollut ”nuorempi koulutettu sairaanhoitaja”. Lyyti antoi elämänsä ihmisten auttamiseen omaa aikaansa tai vaivojaan säästämättä. Hän lopetti hoitotyön vasta yli seitsemän kymppisenä, jolloin itse oli jo sairaalloinen. Lyytiä vaivasi diabetes viimeiset vuodet. Hänen ulkona liikkumisensa ei kesälläkään ulottunut tien vieressä olevaa istumakiveä kauemmas. Siinä hänet näki aika usein vaaleanpunaisessa yöpaidassaan. Toivelassa olo aikana Lyyti osoittautui kylän kakaroille hyvin lapsirakkaaksi mummuksi, vaikkei biologisesti mummu ollutkaan. Lyyti eli 78-vuotiaaksi ja kuoli v. 1961.

Valten ja Ainon Onkalo

Iso, tiilikattoinen, valkoinen talo oli kylän keskus. Valtenpuolen asema oli sekä talonväen että kyläläisten omaksuma. Paikka oli keskellä kylää ja siellä asuvassa perheessä oli kaiken ikäisille kyläläisille seuraa ja kavereita. Naapurit kävivät paljon Onkalossa, kuka milläkin asialla ja suurin osa muuten vain. Weli Waldemar ja Aino, o.s. Ruikkala olivat syntyneet vuosisatojen taitteessa ja jälkikasvu ikäjärjestyksessä Lauri, Eeva, Eero, Pentti ja Paavo vuosien 1930 ja 1945 välillä. Sodanjälkeisiä suuria ikäluokkia siis edusti Paavo. Isäntäväki tykkäsi olla paljon tekemisissä kyläläisten kanssa vaikka vieraita saattoi toisinaan olla vaivaksi asti. Valte ja Aino olivat seurallisia, ja se ominaisuus oli siirtynyt jälkikasvullekin. Talon nauttima arvostus johtui tietysti myös suuruusluokasta. Valtenpuolella oli iso lehmikarja, lampaita ja kanoja, useampia hevosia, paljon viljelyksiä, lohen ja nahkisen pyyntiä ja muuta kalastusta. Kalastuksen takia myös veneitä oli useampia, mukaan luettuna moottorivene. Kaiken kaikkiaan elämänmeno oli hyvin vakiintunutta. Talossa näkyivät ja vaikuttivat vanhat perinteet. Emäntä hallitsi suvereenisti omaa toimialuettaan ja isäntä omaansa. Mitään rajaa ei pidetty osallistumisesta, mutta päätösvallassa oli selvä jako. Valte auttoi usein emäntää keittiössä ja navetassa ja Aino kävi niityllä. Emännän posti niin isossa talossa kyllä yhden ihmisen ajan vei muuhun osallistumattakin. Onkalossa leivottiin talvella ns. orsileipää, mitä ei muissa taloissa näkynyt. Ohut rukiinen reikäleipä laitettiin katonrajassa olevaan orteen kuivumaan ja otettiin syötäväksi sitä mukaa kun tarvittiin. Kesäaikana oli muita kiireitä, eikä uunia tarvinnut lämmittää pelkästään leivän tekoa varten. Onkalossa 50-luvulla olivat rukki ja mäntäkirnu näkyvästi käytössä. Ainon aikana käytettiin Valtenpuolella myös eräänlaista mankelin vastiketta, joka koostui kahdesta osasta. Noin puolimetriä pitkän ja kymmenen senttiä paksun tukin ympärille kierrettiin silitettävä vaatekappale, esim. lakana. Pölkkyä rullattiin edestakaisin alle metrin pituisella laudalla, jossa oli kahva. Laitepari oli nimeltään kaulaustukki ja –lauta. Vakituista piikaa tai renkiä ei enää sodan jälkeen ollut, mutta usein oli lyhytaikaista aputyövoimaa pellolla, metsässä ym. Valtenpuoli oli paljon talkooja naapuriapusuhteissa monien lähistöllä asuvien kanssa. Hevosja traktorityötä vaihdettiin, kuten miestyötäkin. Jos sopivasti paikalle sattui, saattoi Valte pistää kainaloon nipun nahkisia tai muita mereneläviä. Itsekin mies ymmärsi hyvän ruuan päälle. Silloin tällöin hän tuli yllätetyksi aitasta istumasta avoin etikkanahkisnelikko jalkojen välissä. Valtella ei näyttänyt koskaan olevan kiire, vaan kaikki asiat hoituivat hosumatta. Hänellä saattoi olla aikaa istuskella pihakivellä pitämässä seuraa naapureitten kakaroille melko usein. Valtella oli omat vakio tervehdykset ja vitsit. Hänen englannin kielinen tervehdyksensä oli suomeksi lähinnä haistattelua, muttei hän sitä siinä merkityksessä tarkoittanut. Se vain kuulosti hyvältä. Kun penskat kysyivät, onko Valte ollut Ameriikassa, hän kertoi olleensa hameriikassa töissä sokeritoppakaivoksella. Huttulan Riitta ja Onkalon Eeva kyläilivät toistensa luona, ja Riitan aloitettua oppikoulu, Valtella oli tapana aloittaa keskustelu hänen kanssaan kysymällä: ”Kan dy taala venska”.

Onkalossa kaikki tekivät töitä, ja Valte oli hyvä delegoija. Isännän kehnompi kantti tuli esille silloin kun hän oli nauttinut miestä väkevämpää. Nauttineena hänestä tuli kärttyinen ja vähän ilkeäkin. Niitä tilanteita onneksi oli erittäin harvoin. Aino-emäntä hallinnoi kotitaloutta ja hänkin osasi teettää pikkupalveluksia nuoremman polven jäsenillä. Ainolla oli tapana kaffettaa kaikki, jotka kahviaikaan sattuivat pirtissä olemaan. Lapset olivat tottuneet pitämään sitä niin jokapäiväisenä asiana, että se joskus johti väärin kuulemiseenkin. Luusilta Leena ja Leo olivat tapansa mukaan paimentamassa Onkalon lehmiä lähilaitumelta navettaan, kun Aino huusi lapsille, että älkää päästäkö kantturoita pihalle, johon Leena: ”Kahavileko sinä Aino meitä huusit?” Emäntä ei ollenkaan pannut pahakseen sitä, että lypsyreissuilla Lassinrannalla tai Nikinkarissa usein oli kylän poikia moottoriveneen kyydissä ookaamassa. Harvassa muussa talossa silloin vielä oli moottorivenettä. Aino oli mainio leipoja ja ruuanlaittaja.

Onkalo oli suosittu puinti-ym. talkoopaikka hyvien talkooruokien ja kahvien takia. Nuoremmasta polvesta Lauri joutui esikoisasemansa takia paljon vastaamaan käytännön töistä. Hän monitoimisena miehenä selviytyi sekä ulkoettä sisätöistä. Valten ikääntyessä Lauri otti hänen paikkansa lohikalastuksessa ja nahkiskoskessa. Vähitellen koko isännyys siirtyi Laurin harteille ja hän sitä myös on jatkanut vanhempien kuoltua ja toisten sisarusten lähdettyä muihin ammatteihin. Sotaväestä Lauri palasi alikersanttina. Nuorena miehenä mies toimi kylän parturinakin. Kirjoittajankin tukan hän on leikannut kymmeniä kertoja. Eeva tytär, pari vuotta Lauria nuorempi, lähti kouluttautumaan ammattiin jo varhaisessa vaiheessa. Alle kaksikymppisenä hän oli jo kodinhoitajan ammatissa. Työpaikka oli Simon ulkopuolella mm. nykyisen Keminmaan alueella. Eeva hankki Jupiter-merkkisen mopedin työmatkojaan varten, ja sitä käytiin Onkalossa katsomassa, kun mopoilija viikonloppuna tuli kotonaan käymään. Ainoan tyttären kotoa lähtö opetti pojatkin tekemään huushollitöitä. Eero kertoi olleensa parhaimmillaan siivoushommissa, kun taas Pentti oli hyvä leipuri ja osasi laittaa ruokaa. Pentillä oli tapana vitsailla, että aina kun hänellä on kädet noessa ja rasvassa IC:n korjauksen jälkeen hän puhdistaa ne leipomalla. Pentillä oli IC-moottoripyörä, joka aika ajoin vaati käsien likaamista. Paavo veljeksistä nuorimpana teki kaikkea mitä isommat hoksasivat hänellä teettää. Onkalon pojilla oli myös pientä taskurahatyötä. Jokaisella oli, ainakin jonkin aikaa oma nimikko kana. Oman kanan munat piti käydä ottamassa pesästä, ja ne sai myydä omaan lukuunsa. Munia piti etsiä eikä vain hakea, sillä kanat olivat vapaita sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Pesiä löytyi milloin mistäkin heinäkasasta tai rintuuksesta, ja joskus pojilla oli pientä tinkaa siitä, kenen kana missäkin oli asialla ollut. Valte ja Aino opettivat jälkikasvun pienestä pitäen kaikenlaisiin talon töihin. Paavo teki navettatöitä varmaan kymmenvuotiaasta alkaen, ja usein kylän poikia oli häntä odottamassa iltalypsyltä. Valte saattoi tarvita joskus apumiestä, niin että jonkun piti olla koulustakin poissa. Eero muistaa, miten talvella lähdettiin hevosella Simojokivarren Laholaan heinään aamuviideltä. Opettaja Toivo Hokalle Valte neuvoi perustelemaan poissa olon syytä termillä: tarve vaatii. Pojista Paavo meni oppikouluun. Koko keskikoulun hän kulki kotoaan Onkalosta, pyörällä Asemalle ja junalla edestakaisin Kemissä joka ikinen koulupäivä. Eero ja Pentti menivät ammattikoulun kautta teknilliseen kouluun. Teknikko tuli lopulta Paavostakin, mittaus ja säätötekniikan alalle. Lauri piti karjaa ja tuotti maitoa eläkkeelle jäämiseensä saakka ja hevosia hän pitää harrastuksenaan vielä tätä kirjoitettaessa. Laurin hevoset ovat innostaneet monia lähiseudun nuoria neitosia hevosharrastuksen pariin. Naapurin tyttö Sanna Pahnila on opiskellut itselleen jopa ammatin hevosten hoidosta ja valmennuksesta. Hevosia Onkalossa on aina ollut, mutta Valte oli sen verran konservatiivi, ettei hankkinut omaa traktoria. Lauri sen tosin hankki, mutta vasta paljon sen jälkeen, kun Valte oli kuollut. Emäntä Aino kuoli joitakin vuosia miestään ennen. Kumpikaan heistä ei ehtinyt täyttää kahdeksaakymmentä.

Arvo Akseli, kolmannen polven onkalolainen

Arvo, Tuomas Kämärä/Onkalon pojan poika ja Pekka Onkalon poika oli naimisissa Emmi o.s. Marttilan kanssa. Pariskunnalla ei ollut omia lapsia, mutta he saivat ottolapsekseen alle kouluikäisen Armas Ylisuvanto nimisen pojan. Armas ei ollut sukua uusille naapureilleen, Matti Ylisuvannon jälkeläisille. Virallisesti hänet adoptoitiin sotaväen jälkeen, ja sai sitten sukunimekseen Onkalon. Arvon jäätyä leskeksi isännyys siirtyi Armakselle, joka avioitui Liisa Marttilan kanssa v. 1950-luvun puolivälissä. Kaksi nuorta työteliästä ihmistä pani uudet kierrokset käyntiin talossa. Zetori hankittiin tuota pikaa, ja seuraavaksi rakennettiin uusi navetta ja pian sen jälkeen uusi asuinrakennus. Vanha rakennuskanta oli iäkästä, ja sauna varsinkin hyvin erikoinen. Ikivanhassa savusaunassa ei ollut pesuveden lämmityspataa, vaan vesi lämmitettiin kuumilla kivillä. Vanhaisäntä Arvo oli ystävällinen herrasmies, joka malttoi tavatessaan puhutella lapsetkin, ja tunsi heidät kaikki nimeltään. Zetorin hankkimisen jälkeen vaari innostui itsekin uudesta tekniikasta. Hän sanoi naapurin isännille, ettei tule kuuloonkaan, että hän jalkamieheksi jäisi. Innostus lopahti mestarin palatessa osuuskaupan hallintoneuvoston kokouksesta. Kuivaniemen metsätaipaleella Zetorista särkyi vesipumppu ja syyläri kiehui pysäyttäen matkanteon. Arvo oli osaaottava yhteiskunnan jäsen. Politiikkaan hän ei sekaantunut, mutta kuului mm. Osuuskaupan luottamusmiehiin. Kyläläisillä oli tapana sanoa, että minnekähän Arvo oli menossa, kun oli kokouspusero päällä. Leskeydyttyään hän alkoi seurustella Lahenrantalaisen lesken Hanna Karhun kanssa, ja seurustelu johti avioliittoon. Pienessä kylässä mikään ei pysynyt kauan salassa ja pian tiedettiin sekin minne Arvon hiihtoretket olivat suuntautuneet. Arvo muutti Lahenrannalle uuden puolisonsa luokse ja jätti Onkalon tilan täysin nuoremman polven haltuun. Traktorit vaihtuivat ja tilaa koneellistettiin ja modernisoitiin. Nuorehkona aviomiehenä Armas oli joskus hankkinut myös vapaa-ajan tarpeisiin moottoripyörän. Neuvostovalmisteinen, päältä päin ehjän näköinen Tähti oli sen verran oikukas, että se teetti kovasti töitä käynnistyäkseen. Yhden kesän lehmien ollessa ulkolaitumella, navetta oli moottoripyöräverstaana. Ajamisen sijasta harrastus rajoittui lähes täysin Tähti-pyörän sielun elämään tutustumiseen. Myöhemmässä vaiheessa Armas luotti enemmän nelipyöräisiin ja hankki autonkin vanhoilla päivillään. Pariskunnalle syntyi kolme lasta Antti, Veikko ja Tiina. Maanviljelijöitä ei lapsista tullut, vaan ammatit haettiin muualta. Tiina tyttären elämä päättyi traagisesti jo vähän päälle parikymppisenä. Hän kuoli sulhasensa ja yhtiökumppaninsa kanssa surmatyön uhrina. Pariskunta oli juuri aloittaneet Kemissä hotelliyrityksen ennen kuolemaansa. Myös Armaksen vaimo, Liisa kuoli suhteellisen nuorena ja arveltiin, että suru joudutti hänen sairastumistaan. Maatalous ja karjanhoito loppuivat Armakselta ja peltoja on vuokrattu sen jälkeen mm. lammaslaitumiksi Simonkyläläisille lampureille. Pojat, Antti ja Veikko pitävät taloa kunnossa ja asuttuna, vaikkakaan eivät vakituisena kotinaan. Vanha Tuomas Onkalon rakentama päärakennus purettiin vuodesta 1975 saakka tyhjillään olon jälkeen vuonna 2007.

Anja ja Viljo Ylisuvanto harvinaisessa yhteiskuvassa

Dagmarinpuolen ylisuvannot

Ensimmäisen Onkaloon muuttaneen kruununtilallisen jälkeläiset asuivat 1970-luvulle saakka edelliseltä vuosisadalta peräisin olleessa talossa, jonka rakentajaa ei enää kukaan tiedä. Pihapiiriin kuului suurin piirtein asuinrakennuksen ikäinen aitta eli puoji ja vähän tätä uudempi navetta. Käytössä oli myös riihi, joka on rakennettu talon ja puojin kanssa samoihin aikoihin. Vanhaemäntä Dagmar kuoli sota-aikana v. 1941. Vanhin Dagmarin lapsista, v. 1903 syntynyt Lyydia Maria on avioitunut Otto Huhtaluukisen kanssa jo 1930-luvulla. Heidän ainut lapsensa, Reijo Matias syntyi Onkalossa v. 1937. Otto Huhtaluukinen tunnettiin erikoisesta, lähes olemattomasta nenästään, joka oli murtunut tapaturmassa. Hän on kuollut jo 40-luvulla Onkalonperällä Ylisuvannon talossa, ja Lyyti-Maria on mennyt toisiin naimisiin. Hän muutti uuden miehensä Kustaa Gomannin, Kuumannin Kustun luo Kumperiin, joka on hyvin syrjäinen paikka Kuivaniemessä. Äitinsä Lyyti-Mariankin kuoltua, Huhtaluukisten Matti-poika muutti takaisin Onkaloon. Hänen edunvalvojakseen määrättiin äitivainajan veli Hermanni, joka oli Dagmarin ja Matin lapsista toiseksi vanhin 1907 syntynyt. Vuonna 1910 syntynyt Viljami oli Hermannista seuraava. Hermanni oli vammautunut lapsena jaloistaan ja talon isännyys lankesi Viljamille. Missään välissä Dagmarinpuoli ei ollut aivan ilman naisenpuolta. Piikoja on Onkalonperälläkin ollut kaikissa isommissa taloissa, toiset lyhyemmän toiset pitemmän aikaa kerrallaan. Vielä sodanjälkeenkin palvelusväkeä on ollut tarjolla, sillä monet piiat ovat olleet siirtolaisia ja muualta muuttaneita. Miesväki on ollut talvisin savotoilla pitkin Lappia sekä kesäisin uitossa ja rannan pärjäyksessä, uiton karkupuitten keruussa. Kertoman mukaan piiat ovat hoitaneet kotieläimet, talouden ja osan peltotöistä aivan ominpäinkin. Yhden tietyn piikan eteen Viljo on nähnyt tavallista enemmän vaivaa. Hän on noutanut Vuorimaalta, siellä palvelijana olleen Anja Turskan hevosella Onkaloon ja ottanut hänestä vaimon. Anjan ja Viljon avioliitto on alkanut rauhan tulon jälkeen ja v. 1947 on syntynyt esikoinen, Kalevi. Vuoden kuluttua perhe kasvoi jälleen kun tytär Maila syntyi. Pitkän tauvon jälkeen 50-luvulla syntyivät vielä Mirja ja Kirsti. Kalevi ja Maila olivat niin peräkkäin syntyneitä, että heistä tuli lähes ”kaksoset”. He liikkuivat lapsena usein yhtä matkaa ja olivat hyvin sitoutuneita toisiinsa. Koulumatkoilla keskinäinen huolenpito oli niin tiukkaa, että eri veneissä joen ylitys ei tullut kysymykseenkään. Yhteiskunnan mylly koulun muodossa sitten itsenäisti sisarukset kulkemaan omissa porukoissaan. Ylisuvannon Viljo oli isokokoinen, tunnettu voimamies, joka vietti hevosen kanssa savotoilla viikkokausia kestäneitä jaksoja joka talvi. Viljo oli savottamiesten kärkipäätä sekä reissujen määrässä että aikaansaannoksessa. Monesti hän kertoi nuoremmille, että me poikaset saadaan viikko hiihtää sitä pöllipinon viertä, mikä on hänen käsiensä kautta syntynyt. Viljo oli kesäisin käsittelemässä uiton tuomia pöllejä sortteerilla. Pöllin nippauksen hän kuitenkin lopetti, kun ikää alkoi karttua. Viljon savotalta paluut keväisin näkyivät perheessä tavarahankintoina. Lapsille tuli uusia vaatteita ja suksia ym. Kerran palattuaan Viljo hankki kylän ensimmäisen jääkaapin, jota ainakin kakarat kävivät paikan päällä ihmettelemässä. Ylisuvannot eivät kalastaneet lohta rysillä, mutta kotitarvepyyntiä harrastettiin verkoilla. Hermannilla oli oma Clinton-sisämoottorilla varustettu moottorivenekin. Nahkiainen oli tienestikala, ja Viljon nahkisrenkut olivat yleensä suukosken suurimmat. Veljekset Viljo ja Hermanni vetivät tiiviisti yhtä köyttä. Heidän kesken erimielisyyttä oli harvoin, sillä tavallaan heillä oli työnjako. Hermanni ei jalkavaivansa takia kyennyt raskaisiin töihin, mutta hänellä oli aikaa miettiä ja järkeillä asioita, eikä Viljo tehnyt ainakaan isoja päätöksiä kysymättä neuvoa tai mielipidettä Herkolta. Tämä olikin aktiivinen ottamaan kantaa kaikkiin mahdollisiin asioihin, lasten kasvatuksesta alkaen. Herkon tahaton elekieli oli monille tuttu. Jos hän päiväsaikaan sängyllä lueskellessaan tai lekotellessaan havahtui ja teki nopean liikkeen istualleen, pisti Työmiehen holkkiin ja sytytti, tiesivät läsnäolijat, että nyt tulee asiaa. Usein hän valisti kylän nuorisoa, ketä milloinkin paikalle sattui. Hän arvosti sivistystä ja kouluja käyneitä ihmisiä. Jos nuoriso erehtyi Herkon kuullen irvailemaan esim. opettajasta, saivat pilkkakirveet kuulla kunniansa. Herkko oli sitä mieltä, että parempi olisi olla hiljaa sellaisten, jotka eivät ikinä pääsisi samalle tasolle. Herkko luki sanomalehdet kannesta kanteen ja oli perillä maailman tapahtumista. Viljo oli täysin vastakohta, suorittaja, eikä miettijä. Veljekset olivat kovia tupakkamiehiä, joten Saimaata ja Työmiestä kului askikaupalla päivässä. Useinhan se tupakka loppui juuri sunnuntaina, ja Kalevi joutui monta kertaa hyppäämään suksille tupakan hakuun. Lähinnä oli ”Hennin kauppa”, johon saattoi päästä ns. sisän kautta kun kauppa oli kiinni. Ylisuvannolle tulivat sanomalehdet Kansantahto ja Pohjolan Sanomat. Kansantahdosta ammennettiin politiikkaa ja Kemissä ilmestyvästä Pohjolan Sanomista paikallisuutisia. Korkalan Matilla oli tapana sunnuntaisin käydä politikoimassa Herkon ja Viljon luona. Matti oli maalaisliittolainen ja veljekset kommunisteja. Kummatkaan eivät yrittäneet toisiaan käännyttää, mutta kova tinka saatiin aikaiseksi. Värin tunnustaminen oli täysin normaalia, eikä naapurisopu siitä koskaan kärsinyt. Hermanni ja Viljo kuolivat reilun vuoden välein, Hermanni vuoden 1970 alussa ja Viljami syksyllä 1971.

Seppä Herman Ylisuvanto Ylisuvannon 1970-luvulla valmistunut asuinrakennus Ylisuvannon ajanmukaiset karjarakenukset

Toisin kuin useimmissa muissa onkalonperäläistaloissa, Ylisuvannolla maanvijelys on jatkunut. Sukupolvenvaihdoksella tila siirtyi Viljon pojalle Kaleville. Myöskään hän ei piitannut nuorena teoriaopiskelusta, mutta rakensi toimivan höyrykoneen alle 15-vuotiaana. Koulutodistuksessa parhaat numerot olivat teknisistä käsitöistä ja liikunnasta. Uuden asuinrakennuksen Kalevi sai valmiiksi v. 1977. Hän avioitui viantiejokisen Onerva Miettusen kanssa 80-luvun vaihteessa ja pariskunta rakensi 90-luvun taitteessa myös uuden, nykyaikaisen navettarakennuksen. Karjanhoitoon on Ylisuvannollakin aina kuulunut kesälaiduntaminen merenrannalla, venematkan päässä kotoa Sahkarissa. Perämoottori totteli naisväkeäkin lypsyreissuilla, ja nuorena tyttönä Maila oli tuttu hahmo moottorin kahvassa. Maila, kuten hänen nuoremmat sisarensakin hankkivat ammattinsa muualta, mutta asettuivat asumaan Simoon. Nykyisin Maila Romppainen lypsyllä käynnin sijasta mökkeilee miehensä Joukon kanssa Sahkarissa, joka on luonnonkaunis, kahta puolta veteen rajoittuva kannas, osa vanhaa perus-Onkalon maata.

Huhta-Matti

Reijo-Matias Huhtaluukinen palasi äitinsä kuoltua Onkaloon, Ylisuvannon perheen jäseneksi 10-vuotiaana. Matin edunvalvojaksi määrättiin Hermanni, Matin eno. Pitkän sukunimen takia nuorukaisesta tuli kyläläisten suussa Huhta-Matti, eivätkä kaikki koko nimeä edes tienneet. Matti otti rempseällä asenteellaan helposti paikkansa ikäistensä kaveriporurukoissa ja Toivo Hokan luotsaamassa Aseman koulussa. Vaikka poika oli Ylisuvannon perheenjäsen, orvoksi jäänti omilta vanhemmilta näkyi ulospäin. Matti korosti omalla tyylillään olevansa vähän itsenäisempi kuin muut saman ikäiset. Hänellä oli halu osoittaa rohkeuttaan, mikä useimmiten oli uhkarohkeutta. Samoin hän antoi pium-paut auktoriteeteille, kuten opettajille. Jos televisio olisi ollut nähtävissä Onkalonperällä 50-60 luvulla, olisi Huhta-Matti ollut kylän ilmetty Fonzie, kuten amerikkalaisessa TV-sarjassa Onnenpäivät. Koulussa eräänä lumituiskun jälkeisenä aamuna Hokka kysyi oppilailta, kuinka he pääsivät tulemaan. Matti oli tapansa mukaan keskittynyt muuhun kuin opettajan puheeseen. Hänellä oli lasten pelikortit levitettynä pulpetille, kun opettaja kysyi, että milläs pelillä se Matti tuli. Matti säpsähti kuullessaan nimensä, mutta ymmärsi kysymyksen väärin. Mies tokaisi: ”Mustilla Pekoilla”. Luokka remahti nauruun ja Hokka muuttui kiukusta punaiseksi. Koulun hiihtokilpailussa Matilla oli mäystimillä varustetut pitkät metsäsukset, kun muut oppilaat hiihtivät jo uuden mallisilla sidesuksilla. Hokka tuumasi lähtöviivalla, että Matti se hiihtää vielä metsäsuksilla, johon Matti vastasi, että eikös sitä metsässä hiihdetä. Koulumatkalla sulan maan aikana pojat hoksasivat ottaa aikaa toisiltaan pyörällä ajossa. Villenpaikan ja Wahlbergin välillä olevalla suoralla oli merkitty matka jonka kukin vuorollaan ajoi jonkun toisen kellottaessa. Matti tietysti tapansa mukaan päätti näyttää mallia. Vauhti oli hyvä ja maaliviivan ylitettyään urheilija päätti vielä esittää äkkipysähdyksen. Pyörässä ei ollut jarruja, mutta mies potkaisi kumisaappaansa

etuhaarukan takaa pinnoihin, mistä seurasi holtiton kuperkeikka. Naama ja kämmenselät verinaarmuilla Matti kokosi kamppeensa tieltä, mutta ei itkenyt ja ennen kuin seurue oli Onkalossa ei pikku vahinko näkynyt enää mitenkään miehen menossa. Matti sai ensimmäisen kokopuvun joskus 15-16 vuotiaana. Eivät puvut sen yleisempiä olleet muillakaan, ja Matin puku olikin kylällä puheenaihe. Aikuiset päivittelivät, miten se rymy-eetu pystyy pukua pitämään, kun ei sillä kestä mikään muukaan tavara. Kyläläisten ihmeeksi Matista tuli herrasmies myös käytökseltään, kun hän vetäisi puvun päälleen. Matti oli parantumaton liiottelija. Hän kertoi kavereilleen naisissa käynneistä nimineen kaikkieen. Kerran hän kertoi juoneensa aamukahvit Ojalan isännän, Jaskan kanssa. Ojalan tytöt olivat Asemakylän tavoitelluimpia kaunottaria. Jutut olivat täyttä mielikuvitusta, muttei niitä kukaan ääneen kyseenalaistanut. Tarinoille vähän naureskeltiin ja lisättiin vettä myllyyn. Jos joku kaveri kunnostautui töissä tai jossain voimalajissa, Matti halusi aina panna paremmaksi. Jos joku kantoi olalla vaikkapa seitsemän heinäseivästä niityllä, niin Matti otti kymmenen. Huhtaluukinen pääsi pian koulun päätyttyä ansiotöihin. Raha antoi uusia mahdollisuuksia, ja Matti osti kaimaltaan Kokko-Matilta, Jawa-moottoripyörän. Ajokortti irtosi ensi yrittämällä ja vauhdikas elämä sai uutta voimaa. Matti kävi Jawalla töissä Veitsiluodossa kotoaan käsin Onkalosta. Joskus sotaväen jälkeen hän asettui asumaan omilleen Kemiin, lähemmäs työmaataan. Nuoren miehen opettelu rahan käytössä teetti töitä kantapään kautta. Tili tuli ja tili meni. Pieniä vippejä kertyi ja ennen tilipäivää oli kukkarossakin matti. Matin heikkous oli se, että hän oli helposti ylipuhuttava. Kyllä mies taloudestaan oppi huolehtimaan, ja kaikki vippaajat saivat aina omansa. Etelään muutettuaan hän perusti perheen ja hankki oman asunnon Helsingistä. Matti teki pääkaupungissa töitä elementtisaumaajana rakennuksilla ja toimi myös taksikuskina. Jonkin aikaa hän teki saumaustöitä Ruotsissakin. Kiire tarttui Mattiinkin työelämässä. Muutaman kerran Simossa ja Onkalossa lomalla käydessäänkin hän oli niin kiireinen, ettei ehtinyt viipyä kuin hädin tuskin yön yli. Matin elämä jäi lyhyeksi, kuten omien vanhempiensakin. Reijo-Matias kuoli 48-vuotiaana Helsingissä. Kaikki hänen entiset kaverit kotikylältä muistavat miehen rehvakkana mutta toisaalta herkkänä ja hyväntahtoisena ihmisenä. Hänellä ei ollut koskaan riitoja tai vihamiehiä. Rempseä olemus kätki ulkopuolisilta kovan maailman pikku murheet.

Roope ja Emma Karhisen perhe

Matti Onkalon tytär Emma on nuorena opiskellut räätälin ammattia samalla paikkakunnalla Karstulalasta kotoisin olevan Robert Karhisen kanssa. Karhinen on ollut oppimassa suutariksi. Oppipaikka lienee ollut Kokkola, koska Emma on kirkonkirjojen mukaan ollut väliaikaisesti kirjoilla Kokkolan maaseurakunnassa. Tärkeintä kuitenkin oli, että nuoret löysivät toisensa ja menivät naimisiin. Pariskunta asettui Onkaloon, Emman kotitaloon. Kerttu Emilia, jota sanottiin aikuisena Karhin Kertuksi, syntyi vuonna 1914. Pari vuotta myöhemmin syntyi Julius, joka kaatui talvisodassa ollessaan vasta vajaan 24-vuotias. Ammattimaista vaatturia tai suutaria ei Emmasta eikä Roopesta tullut, vaan pääelanto otettiin maasta. Roope teki tosin kotitöinään pieniä suutarin hommia, ja hänellä oli suutarin ompelukone, äimät ja naskalit. Roope oli näppärä käsistään, ja häneltä onnistui kellosepän työtkin ainakin vielä nuorempana kun vielä näkökyky oli terävimmillään. Karhisen maatila on kooltaan 1/6 alkuperäisestä Onkalosta. Peltoa oli muutama hehtaari ja metsää vähän enemmän. Käsitöillä on luultavasti hankittu rahaa, pellosta ja navetasta ruokaa. Roope oli käsityöläisenä innostunut kaikenlaisista keksinnöistä ja virityksistä. Huttulan Juhalle ja Wahlbergin Väinölle Roope oli tarjoutunut valmistamaan jääkengät potkukekelkkailun avuksi. Materiaalina käytetty pläkkipelti oli vain liian pehmyttä ja pito hävisi kun piikit oikenivat. Onkalonperän ikivanhaa paloruiskua testattiin joskus 50-luvun lopulla talkoilla. Kuinka ollakaan, harjoitustehtävänä tyhjennettiin Karhin kaivo, ja isäntä oli saamastaan huomiosta innoissaan. Roope osoitti sosiaalisuuttaan pysähtymällä seurustelemaan tiellä vastaantulijoitten kanssa. Häneltä liikeni aikaa myös lapsille, mutta suuttui silmittömösti, jos sai heitä kiinni pahanteosta. Rantaan, uintipaikalle menevän tien varressa oli saranoilla tai sen tapaisilla aukeava veräjä Karhin ja Huttulan Aukun-Jaakon laitumien välissä. Veräjässä oli vanne, jolla kiinni pysyminen varmistettiin. Roope piti tarkkaa lukua veräjästä ja kulkijoista. Jos jolla kulla oli kiinnitysvanne unohtunut auki, tuli Roopelta tulikiven katkuinen palaute. Roope oli useinkin riidoissa tiluksiensa kautta läpikulkemisten takia. Kerran hän teki pätkän aitaakin estääkseen pihansa läpikulun. Mies rakensi vielä yli seitsemän kymppisenä veneen omin käsin. Venetyömaata käytiin katsomassa koko kylän voimin. Tekotavaltaan pursi oli perinteinen lautavene, limisaumoilla ja luonnonpuusta tehdyllä emäpuulla. Viimeistely oli vähän karhea, ja joku kysäisikin, että eikö venemestari höylää lautoja. Roope vastasi käyttäen tuttua voimasanaa: ”Helekkari, kyllä se maakunta höylää.” Maakunnalla hän tarkoitti veneen lainaajia. Vene tuli valmiiksi ja pysyi pinnalla. Roope osti siihen pienenTerhi-perämoottorin. Varttunut veneilijä kävi ahkerasti kalassa uuden karhealla ajoneuvollaan. Seikkailuja kaihtamaton Roope joutui kerran onkimaan perämoottorin merenpohjasta. Myöhäiskesällä hän oli yksin kalassa niinkin kaukana kuin Selkäkarissa. Takarannan puolella moottori muljahti veteen. Mies vei veneen rantaan ja kahlasi viileän rauhallisesti kylmässä vedessä kainaloitaan myöten ja harasi moottorin ylös. Tekniikalle pikkusormensa antanut mies hankki vanhoilla päivillään moottorisahankin, jota hän tietysti käytti omintakeisella tyylillään. Yli seitsemänkymppinen metsuri näki parhaaksi käynnistää sahan jo kotipihallaan, koska se vaati voimaa ja operointia. Käynnissä olevan sahan hän veti kelkalla metsäpalstalle, joka ei onneksi ollut muutamaa sataa metriä kauempana. Roopessa oli myös vähän taiteilijaluonnetta. Heinänteossa kauniilla poudalla Roope jäi ruokatauon jälkeen renkinä olleen miehen kanssa niitylle, kun Emma lähti viemään lounastarvikkeita kotiin. Palattuaan niitylle, Emma näki, että heinähangot olivat samassa paikassa, kuin lähtiessäkin, eikä mikään ollut edistynyt. Ladosta kuului kahden miehen äänekäs kuorsaus. Emma herätti heinämiehet ja haukkui laiskoiksi, kun oli keskipäivä ja hyvä pouta. Roope sanoi, että nukkua pitää silloin kun nukuttaa, ei siinä katsota säätä eikä aikaa. Pariskunnan toistuvat riidat olivat kylän kestopuheenaiheita. Karhilla perunamaa oli aina ollut samassa paikassa, ainakin niin kauan kuin kukaan muisti. Joku naapuri kysyi Roopelta, miksei hän vaihda pottumaan paikkaa, vaikka tiedettiin, että maa köyhtyy ellei viljelyskasveja välillä vaihdeta. Roope vastasi, että kunhan Emma kuolee, niin sitten vaihdetaan. Roopen vakio sanonta oli ”Niin sano Emma, Emma joka kaikki tietää”. Pariskunnalla oli tapana silloin tällöin ääneen ennustella toistensa kuolemia. Roope lähti peräti Ouluun saakka lääkärin tutkimuksiin sairaalaan. Emma meni miehen poissa ollessa lakaisemaan riihen valmiiksi sitä varten, että Roopen ruumis viedään sinne, kun se tuodaan sairaalasta. Kylällä liikkui jo huhukin, että Roope on viety tajuttomana sairaalaan. Tieto kuitenkin oikaistiin pian, kun joku silminnäkijä kertoi, että kyllä se ainakin itse ajoi partansa lähtiessä. Roopella oli tapana kesäisin ajaa pihalla partaansa pölkynpäässä istuen. Roope oli joskus lähdössä evakkoon myös riitelyn takia. Keskustelu, jolla tuskin on ollut kuulijoita, liikkui kylällä tosikertomuksena, ja kuului näin: Roope oli pyöränselässä, omaisuus tarakalla, aitan tienoilla menossa kun Emma huusi pihalta, että katopa Roope mikä tänne jää ja nosti hameen helmaa. Roope pyöräytti u-käännöksen ja palasi takaisin. Emma ja Roope elivät pitkän elämän. Loppuaika meni vanhainkodissa, eikä riitely jäänyt sielläkään. Lopulta he kuolivat vain kahden päivän välein, Emma lokakuun viimeisenä ja Roope marraskuun toisena päivä vuonna 1972. Roope oli 88 ja Emma 86 vuoden ikäinen.

Robert ja Emma Karhinen vihkikuvassa. (Kuvan omistavat Paavo ja Rauha Onkalo.)

Karhisten jälkikasvu

Kerttu, joka Juliuksen kuoltua jäi ainoaksi perilliseksi oli naimisissa Eemeli Pennasen kanssa. Avioliitossa syntyi tytär Leena jatkosodan loppuaikana. Kerttu ja Eemeli erosivat ja Leena jäi asumaan isänsä luokse Ouluun. Kerttu avioitui uudelleen simolaisen Tauno Jakunahon kanssa. Tämän liiton ensimmäinen lapsi, Pertti syntyi v. 1947. Sekä Leena että Pertti viettivät lapsena paljon aikaa Onkalossa Karhilla, isovanhempiensa luona. Leena kävi talvet koulua Oulussa, mutta oli kesälomien aikaan Simossa äitinsä luona ja mummulassa. Kerttu kävi Karhilla 50-luvulla niinkin usein, että häntä pidettiin ainakin puoliksi Onkalonperäläisenä. Hän oli äänekäs ja sanavalmis, toisinaan suorastaan pahasuinen eläjä. Hän rähjäsi tyttärelleenkin käyttäen kieltä, joka ei aina ollut lasten korville sopivaa. Kerran pitkästynyt tyttö marisi Kalkkikallioisessa pyykillä olevalta äitiltään lupaa lähteä naapurin tytön luo kylään. Ensin Kerttu ei ollut kuulevinaan, mutta kun marina jatkui, hän räjähti, huusi ja uhkaili, että jollei tyttö lopeta niin …. Loppua ei voi toistaa. Mekastukseen tottunut tyttö lopetti marinan eikä edes paljon itkenyt. Tavallisesti Leena vietti muiden lasten kanssa aikaa päivittäin ja kävi joskus Korkalan Tertun luona yökylässäkin. Emma-mummu oli Leenalle käytännössä enemmän huoltaja kuin äitinsä. Isompana tyttöä ei enää nähty Onkalonperällä. Kertun sanavalmius oli tunnettu myönteisessäkin mielessä. Kerttu ei jäänyt toiseksi sanailussa ja hauskutti usein kanssaihmisiään. Monet kyläläiset ovat muistaneet häntä hyvällä ja kehuneet hänen avuliaisuuttaankin. Kertun poika, Pertti oli ennen kouluikää usein mummulassa, ja piti Onkaloa toisena kotinaan vielä vanhempanakin varsinkin kesäisin. Pertti oli äitinsä silmäterä ja suosikki. Pojalla oli paha taipumus tehdä pieniä konnuuksia kavereille ja joskus aikuisillekin. Pertti Jakunaho sai jo poikasena kutsumanimen Jakku-Pella. Kerttu piti poikaansa täysin viattomana ja sanoi ihmisten turhaan häntä moittivan. Vaikka nuorimies oli usein suoranainen kiusanhenki, saattoi hän toisaalta olla avulias ja sosiaalinenkin. Kyllä hänelle hanko käteen sopi, jos paikalle sattui heinänkorjuu aikaan. Pertti oli kookas ja vähän kömpelö, mutta erinomainen pelaamaan pesäpalloa. Juoksuja hän ei paljon tehnyt, kun oli huono juoksija, mutta ulkopelissä ja mailan varressa Pella oli aivan haka. Sen ajan koulussa ei juuri tunnettu joukosta poikkeavien tukitoimia. Kuri oli ainut keino, jolla kaikki yritettiin saada samaan ruotuun. Pertillä oli huono kyky keskittyä opetukseen ja hän oli tunneilla häirikkö. Käsitöissä hän ei tahtonut saada valmista aikaiseksi, vaikka ei vika ollut hänen käden taidoissaan. Huono koulumenestys johti huonoon seuraan ja uusiin kolttosiin. Lain pitkä koura puuttui silloin tällöin miehen taivaltamiseen. Pertti sairastui aivoverenvuotoon vähän yli kolmekymppisenä. Hän toipui siitä, mutta menehtyi vuoden, parin jälkeen. Pertti suri vähän ennen häntä, 1980 kuollutta äitiään, joka oli poikansa tukija loppuun asti. Kertun nuoremmat lapset, Erkki ja Inkeri ovat kuin eri puusta tehtyjä, pitkäjänteisiä ja yritteliäitä kansalaisia. Karhisen talo ja maat, vanha kanta-Onkalon osakastila, on Erkin hallussa. Hän on vaimonsa Paulan kanssa saneerannut kaikki pihapiirin rakennukset nykyaikaisiksi. Taloa vuokrataan mm. lomakäyttöön. Lisäksi pariskunnalla on vuokrattava mökki myös merensaaressa tilan mailla.

Luusin väki, Pahnilat

Niilo ja Salli perustivat perheen 50-luvun vaihteessa. Salli Jaara tuli Kuivaniemestä taloon emännäksi miltei heti sen jälkeen, kun Korkalat olivat siirtäneet muuttokuormansa Luusilta Karilahteen. Pariskunta kävi papin aamenella v. 1949 lopussa ja seuraavana vuonna syntyi poika, josta tuli nimeltään Väinö. Niilo Pahnila oli vaimoaan, v. 1924 syntynyttä Sallia, kymmenen vuotta vanhempi. Naapurit pitivät Nikkeä jo vannoutuneena vanhana poikana, mutta saivat pitkän nenän. Lapsia tuli vielä kaksi lisää, Leena ja Leo. Nuori perhe antoi eloa ja lisäsi tulevaisuuden uskoa koko kylälle. Harvoin voi nähdä puolisoiden niin hyvin täydentävän toisiaan kuin tämä pari. Nikke oli viimeisen päälle tarkka taloudestaan, suorastaan nuuka. Salli tiesi, että raha on vaihdon väline ja toteutti tätä periaatetta myös käytännössä. Tuhlari Salli ei ollut, muttei myöskään pihtari. Se hankittiin, mitä tarvittiin, ja lapsilla oli aina kunnollinen vaatetus ja muu tarpeellinen, kuten polkupyörät, sukset, luistimet ym. Luusille ilmestyi aina sellaisia tavaroita, joita ei muilla vielä ollut. Niken vakituinen työpaikka TVH:lla antoi säännöllisen tilin Suomen markkoina, kun luontaistaloudessa elävillä maajusseilla irtorahaa oli niukemmin käytössä. Nikkeä pidettiin miltei porvarina, kun hänellä oli vakituinen työ valtiolla. Kaikkien muitten poliittiset puoluekannat tiedettiin, mutta Luusin Nikestä ei oltu varmoja. oiskohan tuo kokoomuslainen -, aprikoitiin. Poikamiehenä Nikellä ei ollut kotieläimiä, mutta kun Salli tuli, hankittiin navettaan lehmä ja pari lammasta. Salli muisteli vanhainkodissa, että lehmä ja toinen lammas tulivat Onkalon Valtenpuolelta ja toinen lammas Parpa-Signeltä. Omaa peltoa oli vain pari sarkaa Luusin ja Toivelan välissä. Siinä oli perunamaa ja kasvimaa, loppu niittynä. Luusin pirtin takana oli kylän ainoa omenapuu. Omaa metsää on kohtuullinen määrä Pahnilan suvun kautta perittynä. Luusilla vieraili usein autolla liikkuvia ihmisiä, joista muutamat Kemistä Onkalonperällä kalastamassa käyneet ”herrat”, jättivät merelle mennessään auton Luusin pihaan. Liisalan rantahan oli juuri Luusin kohdalla vain parin sadan metrin päässä. Myös Sallin sisar Aino kävi miehensä kanssa autolla. Mustan peltin ja kromin kiilto veti puoleensa ainakin kylän pikkupojat. Autoja käytiin ihailemassa Luusilla, kun niitä harvemmin omalla kotipihalla näki. TVH:lla, siis Tieja Vesihallituksella, oli omia veneitä Onkalonperän rannassa eikä ainakaan kyläläisille selvinnyt oliko veneillä koskaan ns. virkakäyttöä valtion tarpeitten takia. Vesivaltion pomot kyllä kävivät niillä kalalla ja perheineen uimarannalla Laitakarin hietikolla. Luusille tästä koitui lisää autojen pysäköintejä. Ehkä Nikkekin sai joskus käyttää työnantajansa venettä vähän niin kuin luontaisetuna. Oman veneen hankinnalla hän ei pitänyt ainakaan kiirettä. Naapurit paheksuivat, kun Nikke pani lopulta hankkimansa oman veneen lukkoon. Sellainen ei ollut tapanana, vaan yleisesti hyväksytty käytäntö oli, että kuka tahansa sai lainata venettä, kunhan toi takaisin ja käytti huolellisesti. Vesivaltion veneet olivat kyllä aina lukittuina ja avaimiakin säilytettiin tukikohdassa Simon Asemalla. Nikke jopa kielsi penskoja uintireissulla riisumasta vaatteitaan hänen veneeseensä. Vaikka Nikke oli tarkka rahasta, hän hankki itselleen kylän ensimmäisen mopon. Koko keksintö oli vielä niin uusi, ettei oikein tiedetty miksi sitä pitäisi kutsua. Puhuttiin esim. moottoripolkupyörästä, mutta liian pitkä ja hankala nimi ei yleistynyt. Mopedina se sitten kulki niin kauan kunnes siitä tuli mopo. Pelillä pystyi liikkumaan myös polkemalla hätätapauksessa. Kerran Nikeltä töistä tullessa loppui Wahlbergin kohdalla polttoaine. Juuri pahaksi onneksi Korkalan Osmo tuli pyörällä takaa eikä Nikke olisi halunnut päästää pyörämiestä edelle. Mies sahasi kilometrin matkan mopoa polkien kotiin asti. Muuten kyllä Niken Helkama Hopeasiipi-mopo oli niin kova kulkemaan, että uudistuneen mopolain mukaan se oli laiton ajoneuvo. Kun mopon huippunopeudeksi tuli 40 km/h, piti menopelin hammasvälityksiä muuttaa. Nikke oli vastahakoinen muutostyöhön, koska mopo ei ollut enää aivan pakasta vedetty, eikä se ollut hänen pilaamansa. Lopulta Metsolan Ismo käytti sitä Kemissä korjaamolla ja katsastuskonttorilta tuli meistetty sinetti koneen kylkeen. Väinö, Niken vanhin poika kertoi vaihtaneensa nopeamman välityksen takaisin, kun viritti moposta ajoneuvoa rippikoulussa käyntiä varten.

Myös Salli-rouva kunnostautui ansiotyössä. Hän toimi postinkantajana 60-luvun taitteesta alkaen. Kantopiiriin kuului Onkalonperän lisäksi myös osa Asemakylää. Sallia lomittamassa olivat vuoroillaan omat lapset ja joskus joku muu kylän nuorista. Työ pysyi Luusilla Leenan hallussa aina 80-luvulle saakka. Onkalonperän saaminen postinkannon piiriin oli Sallin ansiota. Hän keräsi kyläläisten nimet Postihallitukselle tehtyyn hakemukseen, sai suostumuksen ja vielä itselleen osapäiväisen työn. Postinkantoreissuilla Sallilla oli tapana hoidella vanhusten apteekkiasiat ja toimittaa myös lähtevää postia. Salli ennätti olla eläkkeellä pitkän tovin. Hän kuoli 88-vuotiaana noin vuoden kuluttua kirjoittajan tekemästä haastattelusta. Tila rakennuksineen on Leon perheen omistuksessa ja hallinnassa.

Ruusuntukot

Luusilla harrastettiin vielä Niken ja Sallin aikana vanhaa, perinteistä kansanparannusta. Jälkipolvi arvelee, että tietotaito on kulkenut suvussa kolme-neljä sukupolvea. Nikelle perinne on siirtynyt äiti Jenniltä, jota kylällä on pidetty yliluonnollisia kykyjä omaavana henkilönä. Jotku pitivät häntä jopa noitana. Luusin Jennistä on useita totena kerrottuja ihmetarinoita, joitten kuulijat tai tuntijat vain alkavat olla harvassa. Taito ei mennyt maan rakoon, vaan miniä Salli ryhtyi jatkamaan työtä. Luonnonparannuksesta puhuttiin epäluuloisesti, ja monet kyläläiset pitivät sitä humpuukina. Hienotunteisuussyistä ei kehdattu suoraan puhua asianomaisten kanssa aiheesta, mikä oli kaikkien tuntema ”salaisuus”. Noin vuosi ennen kuolemaansa Salli kertoi aivan avoimesti ja seikkaperäisesti, kuinka hoito tapahtui. Hän tiesi, että kertomus tullaan julkaisemaan, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Hoitoon kuuluvia rituaaleja kuulija pitää enemmän mystiikkana kuin lääketieteenä. Sallin poika, Leo sanoi osaavansa asian, mutta korosti, ettei suostu neuvomaan. Liekö Sallikaan kaikkia saloja paljastanut, sillä kovin paljoa ennen kuulematonta sisältöä ei Sallin reseptissä ollut, ja se kuului suurin piirtein näin: Haudeliuos tehdään tiilimurskasta, liitujauhosta ja vedestä, joka on kolmekertaa laskettu saunan kiukaan läpi. Tiilija laastimurskan pitää myös olla kolmesti muurattua ja kolmesti purettua tavaraa. Luku kolme on maaginen. Harsosta valmistetut haudesiteet kiinnitetään kaulaan, oikeaan ranteeseen ja vasempaan nilkkaan. Siteitä ei saa poistaa ennen kuin on kulunut kolme päivää. Hoitoa voidaan jatkaa siten, että kääreet vaihdetaan toisin päin, vasen ranne ja oikea nilkka. Kolmas kerta samassa hoidossa on vielä mahdollinen, mutta sitten tulee lopettaa. Ruusu esiintyy usein nilkoissa ja ranteissa ja tulehduttaa ihon. Märkiä siteitä ei laiteta suoraan tulehtuneelle iholle, vaan ihoa vasten tulee flanellinen pehmike. Kiukaan läpi lasketulla vedellä myös pestään kipeät ihon kohdat ja pesuvesi heitetään kolmen tien risteykseen, siten että heittosuunta on kirkkoa kohti. Haudesiteet on poltettava esim. saunan pesässä. Niitä ei saa heittää roskiin. Kiukaan läpi laskettua vettä pitää potilaan myös ryypätä. Ennen ryyppäyttämistä veteen lisätään spriitä, joka on lisäaineena myös haude siteissä. Hoidon aikana ei saa käydä saunassa. Pestä saa vain kädet ja kasvot. Mitään loitsuja toimenpiteeseen ei kuulu. Jotkut ruusua sairastaneet paranivat ja kävivät kiittämässä avusta, toisille hoito ei tehonnut. Liekö tulokseen sitten vaikuttanut hoito vai potilaan asenne. Vaikutusmekanismia ei tiedetä, mutta monille teho on ollut todellinen. Ei hyvä maine tyhjästä syntyne. Rituaaleilla on voinut olla ns. plasebo-vaikutus, jonka luontaishoitoa antava on itsekin tiennyt. Potilaita on käynyt koko Perä-Pohjolan alueelta, ja mm. Ranualta. Monet avun tarpeessa olijat olivat joutuneet yöpymäänkin Luusilla useita päiviä kestäneen hoidon takia.

Knihti-Oskari

Oskarin nimi oikeni puhuttaessa Nihti-Oskuksi. Oskarin sukunimeksi on joissakin yhteyksissä merkitty Kalmakoski, joka lienee tullut Simojokivarressa olleen kruununtorpan ja paikan mukaan alkuperäisen Knihtilä nimen tilalle. Kalmakoski on virallisesti vain toisen veljeshaaran sukunimi, sillä Oskarin isä jo lyhensi Knihtilän Knihdiksi, jonka nimen myös piti. Osku oli poikamies ja yksin eläjä, joka osallistui molempiin sotiin. Toisen peukalon puuttumista pidettiin sotavammana. Jokisuun tienoille hän on aluksi tullut toiselle puolelle jokea Huttulaan Aukun-Jaskalle rengiksi. Hän oli tullut joskus 50-luvun loppupuolella asumaan tyhjillään olevaan Lustigin mökkiin, joka oli Luusin ja Väyrysen välissä. Osku kävi satunnaisesti töissä siellä täällä, esim. kesäisin sortteerilla. Alaniemen lossilla hän oli lossivahtina muutamia kesiä. Kuin vanhasta muistista Osku kävi heinätöissä Aukun-Jaskalla ja pyydön panossa Hanhivaaran lohirysillä. Oskarin työfilosofia oli vaivannäön minimointi ja elintaso oli sen mukaista. Talvisin hän ei lumilapioon tarttunut, vaan tallasi polun, joka kevättalvella jäi hangenpintaa ylemmäs. Hataraa mökkiä hän piti lämpimänä puuhellalla ja öljykaminalla. Kesäisin hän asusti saunarakennuksessa turhan huushollauksen välttämiseksi. Talvisin hän ei lämmittänyt saunaa, vaan kävi naapureilla kylpemässä. Särpimen jatkoksi hän kävi paljon kalassa verkoilla ja talvisin koukuilla. Hänellä oli oma, itse tehty moottorivene, joka pysyi pinnalla, paitsi silloin kerran kun upposi ankkuroituna. Mies ei nähnyt aiheelliseksi turhaan vahtia ruuhtaan ja kerran myrskyllä se täyttyi vedellä niin, että kokka vain näkyi. Mies esiintyi, varsinkin kun oli maistissa, joka alan asiantuntijana. Naapurit nimittivät Oskaria meritieteen tohtoriksi, koska hän esiintyi kaikkitietäjänä ja -osaajana merenkäynnistä ja kalastuksesta. Luusin Salli kertoi Oskarin tuoneen usein kalaa myös heille naapuriin, ja sanoi miehen käyneen usein juttusilla. Kokko-Matti, Heikkilän Maijan asuinkumppani, oli Oskarin vakituinen ryyppykaveri. Kaverusten rupeamat saattoivat kestää joskus päiväkausia, ja tukikohta oli aina Oskarin mökki. Ryyppyputket tyhjensivät Oskun kukkaron, sillä alkoholin vaikutteessa hän ei ollut köyhä eikä kipeä. Viinan haku taksilla tuli kalliiksi miehen ansiotasolla. Jotain omaa valmistustakin hän harrasti, ainakin kiljun tekoa. Alkoholi oli osallisena hänen kuolemassaankin. Muutamia miehiä oli ollut Erkinsaaren uimapaikan luona ryypiskelemässä yötä myöten, ja seuraavana aamupäivänä venelaiturin vierestä löytyi hengetön mies. Oskarin kuolinsyytä ei lopullisesti sivullisille kerrottu, mutta ei siitä kukaan muu edesvastuuseen joutunut. Oliko veteen jäämisen aiheuttanut hukkuminen, sairaskohtaus tai jokin tapaturma, ei selvinnyt muille kuin viranomaisille. Oskari kuoli kesäkuussa 1974. Sukulaisperhe tyhjensi mökin Oskarin jälkeen ja asumus purettiin muutaman vuoden kuluttua uuden rakentajan tieltä.

Nykyisen Leo Pahnilan talon kohdalla oli aikanaan Simpsonin, sittemmin Lustigin vanha sotilastorppa, jossa viimeksi asui Oskari Knihti.

Jussi ja Olga

Entiset lesket, Olga ja Jussi olivat sympaattinen vanhapari. Entinen Kekosen torppa oli Olgan koti jo hänen edellisen liittonsa ajalta. Juho Väyrynen muutti siihen Viantiejoen tilalta, jonka hän jätti pojalleen mentyään uusiin naimisiin. Talon tyyli kertoi, että se on paljon elämää nähnyt. Sen huoneet olivat matalat ja ikkunat pienikokoiset. Tavallaan talo oli asukkaittensa näköinen, todellinen mummula. Sekä Olga että Jussi olivat aika pieni kokoisia itsekin. Olga tykkäsi lapsista ja muisti aina tarjota jonkun makupalan, pikkuleivän, uskovaisten pastillin ta paremman puutteessa sokeripalan. Hammaspeikkoa ei tunnettu vielä 50-luvun alussa. Jussi osasi viihdyttää lapsia kyselemällä heidän kuulumisiaan, mutta enemmän hän keskittyi aikuisten sosiaalisiin suhteisiin. Jussi teki päivittäin kierroksen naapuritaloissa, vihjaili, hiosti ja hämmenti varsinkin naisväkeä tietäen kunkin akilleen kantapäät osaten onkia ajankohtaiset mielipiteet ja tunnetilat. Heikkilän Maija ja Parpalan Signe olivat Jussin vakio tutkimuskohteita. Joskus Jussin haastattelu sai Maijan niin hiiltymään, että miehen piti perääntyä selkä edellä ovesta ulos. Kokko-Matilla, Maijan asuinkumppanilla, oli tapana pitää Jussia tunnustelijana kun oli aikeissa palata ryyppyreissulta. Jussi otti selvää millä tuulella emäntä oli. Kerran vakoilukäynnillä Jussi istahti Maijan pirtin penkille, viipyi hetken ja kysäisi, että onko sitä Mattia näkynyt. Maija vastasi, että justiinsa se tuossa pyörähti, vaikka ei miestä ollut näkynyt päiväkausiin. Jussi teki johtopäätöksen, että maaperä kotiintulolle oli otollinen ja vei viestin Matille. Kerran Väyrynen oli markkinoilta tai kulkukauppiaalta ostanut muutamia kymmeniä kynäsatseja. Muovikotelossa oli kuulakynä, mustetäytekynä, ja lyijytäytekynä. Jussi teki bisnestä myymällä satseja yksitellen. Ostajat olivat enimmäkseen koulupoikia ja –tyttöjä. Kynät olivat niin uutta tekniikkaa, että useimmille ne olivat ensimmäiset laatuaan. Luusin Salli muisteli, miten Jussista tiesi, että nyt hänellä on jotain mieluista kerrottavaa. Miehellä oli tapana pyöritellä kintaitaan ja läpsytellä niitä reisiinsä. Miesten kintaat siihen aikaan maaseudulla olivat nahkaiset, väljät työrukkaset, joissa oli villavantus sisällä. Kun Jussin pojanpoika, Paavo Väyrynen alkoi raketin lailla edetä politiikassa, Jussi naapurissa käydessään pyöritteli rukkasia ja toisteli, että Paavosta tulee presidentti. Jussi osasi, varsinkin naisseurassa pyöräyttää puheet navanalusteemaan, mutta niin hienovaraisesti, että siihen oli vaikea puuttua tai närkästyä. Television hankinnassa Väyryset eivät pitäneet kiirettä, vaan Jussi kävi sitä Valtenpuolella katsomassa. Samalla käynnillä hän sai tavata muita ihmisiä. Talonväki oli huomannut, että kauniit naiset TV-ohjelmissa edelleen kiinnostivat vanhaa miestä. Olga oli aika hidas lähtemään mökistään, mutta mielellään piti vieraana niitä, jotka kävivät heillä. Ulkosuhteet olivat Jussin aluetta. Jussilla oli hevonen vielä pitkään senkin jälkeen kun navetta oli tyhjentynyt. Hän sanoi, että pitää olla hevonen sen takia, että voi hakea hevoselle heiniä.

Väyrysten mökki on asukkaitten kuoltua purettu ja paikalla on Mikko ja Saara Ruikkalan moderni vapaa-ajanasunto. Paikka on Saaran perintömaata. Hänhän on Juneksen tyttöjä, siis sukujuuriltaan Kekosia.

Tämän Ruikkaloitten nykyisen kesämökin paikalla oli aikanaan Jussin ja Olgan koti, joka alun perin oli rakennettu Kekosen torpaksi.

Heikin-Maija ja Kokko-Matti

Maria Amalia Heikkilän kutsumanimi tuttujen kesken oli Heikin-Maija. Maijahan oli Heikki Heikkilän tytär ja asui kotitaloaan Heikkilää. Maija jäi vanhaksi piiaksi, mutta hänellä oli talontöitä varten työmies. Maijan asuinkumppani Kokko-Matti oli Kiimingistä kotoisin ja oli työnperässä kulkeutunut Simoon. Mattikin oli ollut Huttulassa renkinä ja sieltä käsin tullut ”rengiksi” Heikin-Maijalle. Maija ei ainakaan julkisesti myöntänyt, että kyseessä olisi olisi muu, kuin työsuhde. Matti ei ollut aivan niin tiukka, vaan kuittasi asian huulen heitolla, jos joku kysyi. Rovasti Matinlassi, Simon kirkkoherra, oli kerran kysäissyt Matilta onko heillä Maijan kanssa lapsia. Matti oli vastannut lakooniseen tyyliinsä, että ei oo vielä. Matti teki Heikkinpaikassa kaikki miesten työt niin kuin isäntä talossaan. Hän kävi metsätöissä, teki peltotyöt, auttoi navetassa ja timpuroi rakennuksia tarvittaessa. Matti kävi paljon ansiotöissä varsinkin talvisaikaan. Kerran 50-luvun alkupuolella Simossa oli syystalvella ns. hätäaputyömaana suuri Juurakkosuon kuivatusojan kaivuu, johon Mattikin pääsi töihin. Muutaman päivän kuluttua Matilta osuuskaupassa joku naisihminen kysyi miten se ojan kaivuu on käynyt näin talvella. Matti vastasi, että ei vielä kovin hyvin, nyt on vasta lumeen harjoiteltu. Matti oli hyvä käsistään, timpurina laadukkaan työn tekijä. Vauhti vain oli sopivan verkkainen. Hänellä oli tapana välillä tulla telineeltä alas katsastamaan aikaansaannosta ja tuumailla: ”Siitä tuli hyvä”. Matti oli monesti kesäaikaan isännillä heinätöissä ja kalastajilla pyydön panossa. Talvella hän ennätti tukin ja pöllin tekoon muillekin kuin Maijalle.

Maija oli huushollin pitäjänä kuulu ehdottomasta siisteydestään ja järjestyksestään. Hänestä jopa käytettiin määritelmää raivosiisti. Matin juopottelu aiheutti, aina silloin tällöin pikku riitoja ja mykkäkouluja. Kerran Matti oli Kippurahännän rohkaisemana tyhjentänyt kermanekan permannolle ja täyttänyt sen viinalla, vieläpä vieraitten nähden. Siitä seurasi viikon mittainen puhumattomuus. Kumpikin teki omia töitään, söi ja nukkui, muttei puhunut. Lopulta mykkäily laukesi kahvipöydässä. Matti ehdotti: ”Ota Maija nisua”, ja sai toisen pyrskähtämään nauruun. Pariskunnan ”perhe-elämä” oli varsinkin kylän naisväelle milenkiintoista seurattavaa. Maijan 50-vuotis päiville oli tullut suuri osa Onkalonperäläisistä ja illan pimetessä joku ehdotti yhteislaulua päivänsankarille. Monien vaihtoehtojen joukosta lauluksi valittiin Yksi ruusu on kasvanut laaksossa. Vasta jälkikäteen naiset huomasivat, että laulun sanathan viittasivat suoraan Kokko-Mattiin. ”Yksi kulkija poika on nähnyt sen, eikä voi sitä unhoittaa”. Maija ei ainakaan paljastanut oliko yhdistänyt laulun Mattiin, vaikka muut naiset viskuttelivat siitä keskenään päiväkausia. Maija oli taitava emännöimään juhlia ja häntä pyydettiin usein kylälle syntymäpäivien ja hautajaisten laittajaksi. Leipominen ja ruuanlaitto olivat Maijan erikoisosaamista. Pientä sivutuloa hän hankki myös ompelemalla vaatteita. Siinäkin Maija oli laadusta tinkimätön taituri.

Matti oli pikku juopottelustaan huolimatta hyvissä rahavaroissa. Hän hankki jo 50-luvulla uuden moottoripyörän, Jawa 350. Sen aikaiseksi peliksi se oli aika järeä kone. Vauhdin hurma vei miestä välillä uhkarohkeuteen asti. Matti kävi sunnuntaisin usein Huttulassa kyläilemässä. Vain parin kilometrin päähän linnuntietä piti ajaa rautasillan kautta ja matkaa kertyi kolmisentoista kilometriä. Jokisuultahan yli ei päässyt ilman venettä. Matti oli vähän yllytyshullu, ja Huttulan miehet lupasivat katsoa kellosta kauanko menee Huttulasta toiselle puolen jokea Siirtolan kohdalle. Aika otettiin ja tulokseksi saatiin kahdeksan minuuttia. Mutkaisia sorateitä pitkin Asemakylän läpi ajettuna se ei ole paljon. Viina ja moottoripyörällä ajo eivät pysyneet erillään, eikä hyvä onni ollut ikuista. Väyrys-Jussin syntymäpäivälahjan ostoon Kemiin laitettiin tietenkin Kokko-Matti moottoripyörällään. Keinutuoli piti ostaa ja toimittaa linja-autolla Simoon. Juhlat olivat hyvässä vauhdissa, mutta lahjaa enempää kuin asiamiestäkään ei kuulunut. Ilta kymmenen tienoissa loppukesäillan hämärässä Väyrysen pirtin ovelle ilmestyi mies, jolla oli laastaripaikkoja naama täynnä. Mattihan se siinä oli. Illan lopuksi selvisi, että oli oltu pikku kolarissa. Matti oli ottanut kaupunkireissulle kaveriksi kaimansa Matti Kemppaisen. Molemmat miehet olivat pitkäripaisen vakio asiakkaita, eikä tälläkään kertaa ohi ajettu. Ostoksia oli maisteltu jo Kemissä ja takaisin lähdettiin hyvässä laitamyötäisessä. Tulo reitti oli vanha nelostie Simoniemen, Hepolan ja Korkiantörmän kautta. Pahaksi onneksi Uutun talon kohdalla oleva Koivuojan silta sattui olemaan remontissa. Ajoneuvo kaksi Mattia päällään meni suojapuomien läpi suoraan auki kaivettuun kanavaan. Talon isäntä Eemeli Uuttu näki tapauksen, säikähti pahan kerran ja soitti välittömästi poliisi Armas Ilvolle änkyttäen puhelimessa: ”Armas, Armas, Mat men monttuun”. Asian valjettua Ilvo tuli paikalle ja vei motoristin verikokeeseen. Silminnäkijän tullessa montulle oli takana istuja jo tupakalla montun reunalla. Naarmuja pahempia vammoja ei kumpikaan mies saanut, mutta Kokko-Matti sai kolme ja puoli kuukautta linnaa. Ehdoton vankeusrangaistus oli miltei väistämätön rattijuoppoudesta siihen aikaan. Matti lusi tuomionsa, mutta myi moottoripyörän eikä hankkinut enää ajokorttia takaisin. Tieltä ajoja oli sattunut aiemminkin, mutta pienemmin seuraamuksin. Matti kantoi vähän kaunaa Uutulle, joka ilmoitti hänestä poliisille. Uuttu hoiti kotonaan puhelinkeskusta ja toimi tilanteessa enemmänkin vastuun tuntevana silminnäkijänä ja avun hälyyttäjänä kuin ilmiantajana.

Heikinpaikassa kävi Maijan sisaruksia ja varsinkin heidän lapsiaan kesälomien aikana. Monet nuoret olivat jokakesäisiä vieraita ja tulivat tutuiksi oman ikäistensä kanssa Onkalonperällä. Maija tykkäsi vieraitten emännöinnistä ja sai itse apua mm. heinätöissä. Majoitustilaa talossa oli vieraillekin. Vanhan päärakennuksen lisäksi Matti rakensi navettarakennuksen päähän kesäpuolen. Uusi kesähuoneisto oli niin hyvä, että se oli käytössä loppuakoina myös talvella. Pihapiiri oli aina mallikelpoisen siisti ja hyvässä järjestyksessä.

Eemi, Signe ja muut Parpalan asukkaat

Parpa-Eemi oli avioliitossa Signen kanssa, mutta heidän liitostaan ei ollut lapsia. Vihillä oli käyty v. 1922 molempien ollessa kolmikymppisiä. Signe oli ennen Eemin tapaamista ennättänyt avioitua, saada kaksi lasta ja erota. Vanhempi lapsista, Reino, joka on syntynyt v. 1912 Haukiputaalla, oli sukunimeltään Mustikkakangas kuten äitinsä Signekin tyttönimeltään. Toinen Signen lapsi, Anja, synt. 1916, oli sukunimeltään Haaksiluoto, joka on ollut Signen ensimmäisen aviomiehen nimi. Signe itse oli syntynyt 1892 Helsingissä ja muuttanut nuorena tyttönä Ouluun. Parpalan Eemin hän mahtoi tavata Oulussa silloin kun tämä oli käymässä kauppakoulua. Pariskunta on tullut Onkalonperälle Signen lapset mukanaan Eemin suvultaan perimään torppaan, josta Reino palasi aikuisena Haukiputaalle. Hänen tyttärensä Anneli kävi usein kesäisin Parpalassa 50-luvulla. Anneli kertoi kotipaikakseen Pateniemen, joka silloin ei vielä kuulunut Ouluun, vaan Haukiputaaseen. Anja oli naimisissa simolaisen Ville Patokosken kanssa ja liitosta syntyi tytär Aili. Puolisot erosivat ja Anja muutti ensin Kemiin ja sen jälkeen Muonioon. Aili asusti pääasiassa isoäitinsä luona Parpalassa kunnes avioitui simolaisen Olli Anttilan kanssa parikymppisenä. Anjan toisen avioliiton lapset, Kalle ja Heino tulivat myös Parpalaan kun Anjan toinen avioliitto muoniolaisen Alaniemen kanssa purkautui. Pojat aloittivat koulunkäynninkin Onkalonperältä käsin Simonkylän koululla. He olivat alakouluiän täysin vakiintuneita Onkalonperän poikia, kävivät naapurin poikain kanssa kalassa ja muissa touhuissa.

Reino Mustikkakangas palasi Parpalaan 50-luvun lopulla remontoimaan Parpalan mökin. Reino oli ammattitimpuri ja hänen kädesissään mökki sai uuden muodon. Rakennusta laajennettiin ja vanha harmaa hirsiseinä vuorattiin vaakalaudoituksella. Yhtenä talvena, kovalla pakkasella vielä ennen laajennusremonttia Signe tuli keskellä yötä Onkalon Valtenpuolle ja hihkaisi: ”Tuli irti”. Lauri heräsi ja kysyi, että missä. Mies ei pimeässä, unen tokkurassa tiennyt kuka hälyttäjä oli. Signe vastasi tapansa mukaan kirjakielellä: ”Parpalassa”. Eemi oli lämmittänyt muurin niin kuumaksi, että eristeet olivat alkaneet kytemään. Nähtävästi savuhormissa oli lohkein. Sammuttajat kertoivat, että talon isäntä oli enemmän jaloissa kuin auttamassa. Eemi ei ollut tyypiltään käytännön mies, paremminki fundeeraaja. Palo saatiin onneksi tukahdutettua ennen pahoja vahinkoja. Kauppakoulun käynyt Eemi mielellään esiintyi laintuntijana ja teoreetikkona. Eemi ei aina huomannut että äijät kurillaan tekivät hänelle hölmöjä kysymyksiä. Eemillä oli tapana koristaa esitystään sanalla-juridisesti. Arvo Onkalo oli kysynyt Eemiltä neuvoa, kuinka menetellään toisen maanomistajan maalta löytyneen lehmän kellon kanssa, kuuluuko se maan vai lehmän omistajalle. Eemi oli vastannut: ”Duoda duoda, siihen asiaan minulla ei ole midään kantaa.” Eemin puhetapa muistutti vähän edesmenneen kansanedustaja Eino Poutiaisen tyyliä. Oppineisuus näkyi, jos ei muuten niin poikkeuksellisen kauniina käsialana, jota kaikki ihailivat. Eemi oli poliittisesti valistunut kommunisti. Hän luki Kansantahtoa ja Neuvostoliitto tänään-lehteä. Kerrotaan, että Eemille tuli joskus jopa Pravda, mutta se oli vain kuriositeettista, koska venäjää mies ei osannut yhtään. Eemi oli ahkera keräämään ns. vesijättöpuita rannoilta. Uitossa karanneet tai uponneet puut olivat haluttua polttopuuta metsättömille. Kerran kauniina kesäpäivänä Eemi oli nähnyt ison tukin keskellä jokea olevalla Kokkoleton karilla myllyrännin kohdalla. Eemi käväisi lounaalla ja palasi veneelle aikeenaan noutaa tukki pois. Toisella puolen jokea, rantaa lähellä asuva Dianoff olikin jo puun kimpussa. Eemi palasi takaisin ja kertoi naapurille harmistuneena: ”Birgeleen Diagonaali kun ennätti ensin. ” Ansiotöikseen Eemi kävi kesäisin jokisuulla sortteerilla ja talvisin isännille rantetöissä. Nuorempana hän oli usein myös ojan kaivuussa.

Signe ei koskaan edes yrittänyt samaistua syrjäkylän maalaisakkoihin. Hän viljeli puheessaan ruotsin sanoja ja hienosteli arkipäivän kielenkäytössä. Asuinympäristössä se herätti ihailun sijasta pientä pilkkaa ja matkimista. Herraskainen esiintyminen innosti pojan koltiaisiakin pieneen kiusantekoon. Pojat kävivät pelottelemassa Signeä piruviululla. Pimeän aikaan pistettiin parsinneula ikkunalasia vasten ulkopuolelle. Neulasta vedettiin muutama metri karhulankaa. Kun jännitettyä lankaa hinkattiin hartsipalalla välittyi ulina ikkunalasista sisälle. Ei päähenkilö siitä pelästynyt, vaan heitti jopa kerran kauhallisen vettä poikien niskaan. Signen tyttären tytärtä sanottiin Mamman Ailiksi Signen käyttämän mamma sanan takia. Harvat edes tiesivät, etä Ailin oikeaa sukunimi oli Patokoski. Elämisympäristön muutos Helsingistä Oulun kautta Onkalonperälle on täytynyt olla Signelle rankka kokemus, koska elinolot ovat kehittyneet takaperin. Signe kantoi ison vastuun lapsen lapsistaan, tarjoamalla heille suojasataman elon myrskyissä koettujen haaksirikkojen jälkeen. Parpalassa hän oli kippari sekä lapsille että miehelleen. Signe ei ollut vieraan palveluksessa töissä, mutta piti kotieläimiä. Enimmillään lehmiä on ollut kolmekin ja lisäksi lampaita. Sika kuului tietysti asiaan osavuotisena lihantuottajana. Maitoa laitettiin meijeriin, kuin isommistakin taloista. Lapsen lasten, Kallen ja Heinon mukana tuli myös koira, jonka nimi oli Laika. Rodultaan se ei ollut saksanpaimenkoira, vaan sekarotuinen. Narttu Laika kuoli auton alle, mutta siltä jäi Ami niminen pentu Parpalaan. Pennusta tuli iso ja äkäinen, jokaisen tielläkulkijan perään ampaiseva hurtta, jota ainakin lapset pelkäsivät. Emäntä ei suostunut pitämään koiraa kiinni, vaan vakuutteli ettei se pure. Parpalan iso musta kollikissa oli nimeltään Pekka. Signellä oli tapana huhuilla kissaa lähiympäristössä. Iltaisin kuuli usein tiellä Signen kutsun: ”Pekka-pekka-pekka-pekka.” Ainakin ulkopuolisen silmin nähtynä Signe ja Eemeli olivat hyvin toisillen sopiva vanha pari. Kumpainenkin tarvitsi toisensa sivustatukea. Eemi eli 81-vuotiaaksi ja Signe 88, loppuun saakka kotonaan ja omillaan pärjäten.

Parpalan 1950-luvulla remontoitu talo on nykyisin Signen tyttären tyttären tyttären perheen Ahojen kesäasuntona.

Kauppi-Anna

Toisessa samankokoisessa mökissä Parpalan vieressä asui leskirouva Anna Kauppila, joka muuttui nimeltään Pirttikankaaksi mentyään toisiin naimisiin. Kauppila-nimi on alkujaan Kuivaniemestä. Annan ensimmäisen miehen Jaakko Kauppilan isän äiti on ollut kuivalainen, Maria Pekantytär Kauppila. Maria on tehnyt omiin nimiinsä Anton-pojan, joka on ottanut vaimokseen Kaisa Kreeta Eeki-Huttu nimisen tytön Simosta. Tämä pariskunta sai Jaakon. Anna oli kotoisin Limingasta kuten hänen toinen miehensäkin Iikka Pirttikangas. Annan tyttönimi Mällinen on aika yleinen Oulun eteläpuolella. Anna oli ollut kymmenen vuotta leskenä ennen Iikan kanssa avioitumista, joka tapahtui v. 1952. Iikka lienee ollut Annan nuoruudenrakkaus, samalta paikkakunnalta, ja Anna oli jo hänen kolmas vaimonsa. Iikasta jäi kohtuullisen vähän jälkiä Onkalonperälle, sillä hän kuoli jo neljän vuoden kuluttua naimisiin menosta. Iikka oli leppoisa herrasmies, joka tuli hyvin juttuun kylällä. Hänellekin posti toi Neuvostoliiton propagandalehtiä, joista Anna oli näreissään ja selitti ettei Iikka ole kommunisti. Kirjoittajan viedessä Annalle postia hän kysyi, toitko yhtään kirjettä ja tarjosi postin tuojalle pullakahvit. Kovalla pakkasella kerran hän oli juuri lämmittänyt leivinuunin ja pullakahvien lisäksi neuvoi postipoikaa riisumaan kengät ja lämmittämään varpaita vielä hehkuvien hiilten lämmössä. Anna oli hyvin lapsirakas leskirouva. Hänen siisti ja kodikas mummonmökkinsä oli mukava postinvientipaikka. Annalla ei ollut lehmiä eikä muitakaan eläimiä. Hän oli vakituinen tinkimaidon noutaja Valten puolelta. Jäätyään toisen kerran leskeksi Anna ilmeisesti kärsi yksinäisyydestä, koska oli odottamassa maitoa joka ilta koko lypsytoimituksen ajan eli toista tuntia. Anna sanoi pelkäävänsä yksin ulkona liikkumista varsinkin pimeällä. Jos joku sattui vähän yllättäen tulemaan takaa, Anna säpsähti ja sanoen, että hih-ku-säikähin. Sitä hihkaisua pikkupojat matkivat takana päin.

Naapurusten kohtalonyhteydet

Kauppilan Jaakon ja Parpa-Eemin asettuminen toistensa naapureiksi ei suinkaan ollut sattuma. Heitä yhdisti sukulaisuus ja Parpalan tilan maat. Miehet olivat pikkuserkkuja ja heidän yhteinen kantaisänsä oli Elias Huttula. Jaakko Lennard Kauppilan äiti oli Kaisa-Kreeta Eeki-Huttu, Kaisakreetan isä Pekka Huttu ja Pekan isä Elias. Eemil Edward Parpalan isä oli Juho Parpala, Juhon isä Johan Eliaksenpoika Huttu ja hänen isänsä siis Elias. Sama Elias on kantaisä mm. Aukun-Jaskalle ja tyttärelle Eila Väätämöiselle, niin ikään Ylisuvannoille. Eemi ei ole Simon vanhaa Parpaloitten sukua, vaan nimi on tullut Jokipäässä asuinpaikan mukaan. Eemin kotitalon paikaksi Simonkylällä on merkitty Eskola/Parpala. Myös Onkalonperällä olevan talon tontti on erotettu Eskolan maasta. Signen ja Annan kohtalona oli pitää pientä kissanhännän vetoa koko naapuruusaikansa. Mökkien raja-aidalla oli joskus ennen kyseistä sukupolvea rakennettu yhteinen kaivo, jonka käytöstä alun perin toispaikkakuntalaiset naiset riitelivät alati. Lähimmät naapurithan ovat aina pahimpia riitapukareita. Täysin sattuma kai oli, että Heikin-Maijan asuinkumppani Kokko-Matti ja Parpa-Eemi tunnustivat samaa poliittista aatetta. Yhteinen Kansantahto seilasi tien yli Heikinpaikasta Parpalaan ja päinvastoin. Heikin-Maija oli maalaisliittolainen eikä katsonut hyvällä sosialistien informaatioyhteistyötä. Iikka Pirttikangas ei paljastanut korttejaan edes puolisolleen Annalle. Kuka lienee Iikalle Neuvostoliitto-lehden tilannut.

Wahlbergit "paluumuuttajina" Raamiin

Wahlbergit tulivat Lahenrannalta, vastakkaiselta puolen Marttilan lahtea kuin Korkalat. Perheet olivat paljon kanssakäymisissä keskenään jo ennen Onkaloon tuloa. Rahmin talo oli Lyyti-rouvan kotitalo ja tuli nyt hänen perheensä omistukseen. Wahlbergin 13 lapsesta suurin osa oli jo lähtenyt maailmalle ja avioitunut. Muuttokuorman mukana tulivat vain nuorimmat. Väinö Wahlberg muistaa kyytinsä Haapajoen Kallen kuorma-auton lavalla. Kohokohta, joka matkasta oli jäänyt mieleen oli puisen nelikon, pikkutynnyrin, putoaminen kuormasta Jaanuksen mutkassa. Väinö on silloin ollut kahdeksan vuotias. Muutto tapahtui kesällä 1950. Frans Wahlberg, joka on viisi vuotta Väinöä vanhempi kertoi muuttoajoilta seuraavanlaisen tarinan: Frans oli äitinsä Lyytin kanssa tulossa käymään tulevassa kodissaan Raamissa, ja joen yli tultiin veneellä Färin kohdalta. Raamin puoleisella rantatörmällä nuorimies näki kivellä käteen sopivan rautalaatan, juuri sen kokoisen joka näytti sopivalta heittää ”voileipää” veden pintaa pitkin. Kaikkia sopivalta näyttäviä esineitä, jotka käteen sai piti heittää, ja lätkä lensi jokeen. Syntyi tiukka tilanne, kun toiselta puolen jokea kyntämässä olleet Eskolan miehet huomasivat kivelle jättämänsä esineen kadonneen. Kun Fransia alettiin ääneen epäillä, ei auttanut kuin tunnustaa. Velttaan kuuluva osahan se oli voileipiä lentänyt. Pikku torumisella siitä selvittiin ja matka jatkui vanhaa Kuninkaantietä Raamiin. Wahlbergista Onkalonperälle muuttivat Isä Heikki, Äiti Lyydia Maria, Kaarlo, Frans, Olli, Väinö ja perheen kuopus tytär Sisko. Taloon jäi asumaan myös Lyytin äiti Ida Maria Rahm. Hänelle paikka oli ollut koti jo talon rakentamisesta asti, siis 1900-luvun vaihteesta, jolloin saarnamies-lossivahti torpan rakensi. Iita oli jäänyt leskeksi v. 1934. Vaikka suomenkielessä sanat kirjoitetaan ja lausutaan samalla tavalla, ei vierasperäisistä nimistä moni alkuperäistä kirjoitusmuotoa tiennyt. Wahlbergistä tuli Vaalperi, Frans Wahlbergista tuli Vaalperin Ransu tai Ranski. Olihan Onkalonperällä ollut Holmgrenitkin, mutta heitä sanottiin Holokreeneiksi. Näitä puhekieleen vakiintuneita muotoja käyttivät mainitut perheet itsekin. Vierasperäinen nimi oli Wahlbergien talossa jo tuttua, sillä vanhaemäntä Ida oli sukunimeltään miesvainajansa mukaan Rahm, siis Raamin Iita. Wahlbergien tulo kylälle näkyi ja kuului. Nuoriso sai joukkoonsa monta uutta jäsentä. Lapsia, joista vain Kaarlo ja Salme olivat yli kouluikäisiä, tuli kuusi. Salmen avioituessa perheen kuopus Sisko jäi ainoaksi tytöksi poikajoukon keskelle. Kuulumiseksi voitanee sanoa sitä, että perheessä sekä isä Heikki että jälkikasvu olivat soittoniekkoja. Poikien käsissä soi sekä hanuri että viulu ja välillä mandoliini. Heikki oli tunnettu viulunsoittaja aina nuoruudestaan saakka. Vanhempi polvi muisti kuinka Heikki usein soitti tansseissa ja juhlatilaisuuksissa. Kylillä oli ollut tapana kertoa esiintymisistä, että Heikki soitti ja akat itki. Oikean soiton kuuleminen oli harvinaista herkkua, sillä radiokin oli vielä vain harvoissa taloissa, eikä levysoittimiin ollut yksityisillä varaa. Viulu pelasi myös Kaarlon käsissä. Mies ei kovin kaivannut julkisuutta, mutta suostui silloin tällöin näyttämään taitojaan. Hanuri oli Ollin ja Väinön soitin. Ensin Wahlbergissa oli pianohaitari, joka sylissä Väinö yllätettiin kerran istumassa kaivon kannella, kun oltiin tulossa koulun kevätpäättäjäisistä. Siinä vierähti muutama tunti, kun kaikki kakarat vuorollaan toivoivat, että soitapa se ja soitapa se. Väinö oli koulupoikana myös Simonkylän tiernapoikien vakiojäsen. Olli hankki myöhemmin oikein viisrivisen näppäinhaitarin, eikä mieheltä pitkään kestänyt kun uusi peli totteli sormia. Pojat eivät soittaneet nuoteista, mutta tunsivat musiikin teorian perusteet ja osasivat soveltaa tietojaan käytäntöön. Tyttäristä Salme, joka ehti asua vähän aikaa Raamissa, soitti viulua. Laulun lahja oli kaikilla Wahlbergin lapsilla. Kesäisin, kun sisarusten muualla asuvat jäsenet tulivat käymään lomillaan, oli Wahlbergissa pian orkesteri pystyssä. Juhannusjuhlat sattuivat usein juuri tuohon saumaan. Kesälomalaisten rantautuminen näkyi uloskin päin, sillä pihalle ilmestyi telttoja ja asuntovaunuja. Osa kesävieraista tuli perheineen Ruotsista asti.

Matti ja Katja Enbusken 2004 valmistunut talo vanhan Wahlbergin vieressä. Katja on viidettä sukupolvea saarnamies Ville Parpalan jälkeen, eräänlainen paluumuuttaja hänkin.

Heikki Wahlberg oli perheen pää ja auktoriteetti. Hän sai puheenvuoron kesken hälinän pelkällä eleellään. Naapureitten kakarat hämmästelivät miten hyvin Heikin käsimerkki tepsi. Kun melu alkoi olla kohtuuttoman kovaa, Heikki nousi seisomaan ja kääntyi paikallaan käsi vyötärön tasolla ojennettuna kämmen alaspäin. Muuta hänen ei tarvinnut sanoa kuin –ssshh, niin paikalla vallitsi hiljaisuus. Heikki teki koko ikänsä töitä vieraan palveluksessa, kesäisin uitolla ja sortteerilla, talvisin savotoilla. Sortteerilla mies oli ammattilaisia vanhimmasta päästä, ja nuoremmille etumiehenä. Heikkiä sanottiin proletaari Wahlbergiksi, mikä määritelmä oli häneltä itseltään peräisin. Järjestöissä tai puolueessa Heikki ei aktiivisesti toiminut, mutta piti aatteensa muuten näkyvästi esillä. Hän seurasi aktiivisesti politiikkaa tiedotusvälineistä. Kotiin tuli sanomalehti kansantahto ja tietysti Neuvostoliitto tänään. Lahenrannan aikana Heikin siskon mies Riski tuli kerran tohkeissaan sanomalehti kainalossa Wahlbergille. Toverukset kävivät seuraavan vuoropuhelun, jonka Riski aloitti : Toveri, nyt ne lahtarit perkeleet on perustaneet Apessiiniaan ampumalanssin! Kuule sinä toveri. Nyt sinä olet erehtynyt. Ambulanssi on sellainen, jossa hoitetaan sairaita, Heikki valisti. Hän osasi lukea ja oli muutenkin vähän paremmin jyvällä aiheesta. Lehtiuutinen kertoi kehitysmaahan lahjoitetusta sairasautosta. Rauhanajan alkuvuosina ei Wahlbergillakaan ollut omaa radioata. Heikki kävi kuuntelemassa uutisia Ylisuvannolla, missä politiikasta oltiin hänen kanssaan samaa mieltä. Joskus kun aika oli täpärällä ja loppumatkasta tuli kiire, Heikki hyppäsi pyörän selästä jo ennen kujansuuta ja juoksi loppumatkan pyörää työntäen. Radion ääressä meinasi tulla joskus ruuhkaa, sitten kun se oli kotiin Wahlbergilla hankittu. Venäjän puolelta lähetettiin suomenkielistä ohjelmaa juuri samaan aikaan kuin Suomesta tuli Markus-setän lastentunti. Kun Heikki kuunteli korva radiossa Moskovaa, lapset rapasivat ulkona olevaa antennia rautanaulalla häiritäkseen kuuntelua. Heikki kuunteli rahinaa aikansa ja kirosi ”lahtarit” syyllisinä. Temppu tepsi ja kakarat pääsivät kuuntelemaan lastentuntia. Simossa ja Onkalonperällä oli vain kommunistejä ja maalaisliittolaisia aika tasaväkisesti molempia. Keskustelua tai väittelyä käytiin avoimesti, eikä aatteita piiloteltu. Kerran Malaisliitto kuskasi linja-autolla porukkaa äänestämään vaalipäivinä ja joku oli ehdottanut kyytiä Heikillekin. Lyyti-vaimo oli puuttunut keskusteluun ja sanonut, että Heikkiähän ei maalaisliittolaisten autoon panna. Aate oli myös kunniakysymys. Lyyti ei muuten paljoa politiikasta puhunut, ja muissakin perheissä se oli enempi miesten asia. Lyyti oli hyvin sosiaalinen ja kaikkien kanssa toimeentuleva naisihminen. Hänen aikansa kului ison perheen suuruksessa pitämiseen ja huushollin hoitamiseen. Lyytin leskiäiti Iitakin asui perheessä juuri sen ajan, jolloin nuoriakin oli vielä paljon kotona. Useita vuosia yksi lastenlapsikin, Rauno oli mummulassa äitinsä Vienon kuoleman takia. Raamin Iita oli itsellinen perheen jäsen. Hän hankki tienestiä poimimalla ahkerasti marjoja myyntiin. Iitalla oli tapana kerätä kerralla niin paljon, mitä jaksoi kantaa selkärepussa Asemalle kauppaan. Hän ei osannut ajaa pyörällä ja kulki menomatkan jalan. Kotiin hän palasi taksilla. Joku kyläläinen oli kysynyt, eikö ne marjarahat hupene taksimaksuun. Iita oli vastannut, että on se niin komiaa kyytiä, että hällä väliä. Iitalla oli myös kotona oma yksityisreviiri. Kirjoittaja toi joskus postia ja Lyyti tarjosi kahvit. Iita halusi myös osoittaa vieraanvaraisuutta ja kaivoi kaapistaan oikein kaupasta ostetun pullan postin tuojalle.

Wahlbergin poikien komea kalastajamallinen merivene 1960-luvulla

Wahlbergin pojat olivat innokkaita kalaja erämiehiä. Ampumataito näytti olevan yhtä myötäsyntyistä kuin musikaalisuus. Raamin Aukku, edesmennyt isoisähän oli eläessään kuulu ketunpyytäjä ja metsämies. Sorsastusaikana pojat myivät riistaa joskus ravintoloillekin. Metsästysasearsenaali oli kylän laajin, kun jokamiehellä oli pari kolme pyssyä. Väinö teki yhden ennätyksen ampuessaa ketun laukkaan n. 300 metriin. Frans teilasi luotiaseella jokisuulle eksyneen hylkeen.

Korpela, Villenpaikka on nykyisin onkalonperäläisen Seija Ryynäsen (Kinnunen) omistuksessa.

Hirvijahti kaappasi ainakin Väinön kiinnostuksen pienriistan metsästyksestä. Kalastusta varten pojilla oli komea kalastajamallinen moottorivene, jossa pelasi Vikström-sisämoottori. Sillä käytiin ulkosaarten vesillä asti, esim. Härkäletossa, Tiurasenkrunnissa ja Kraasinletossa saakka. Porukassa kalastus jäi sitä mukaan, kun miehet avioituivat ja muuttivat muualle.

Villenpaikka

Huttulan Villeä pidettiin aikaansa seuraavana isäntänä. Villen ja Eevan talo, Korpela sai kasvojen kohotuksen rauhan tultua. Vaatimaton asuinrakennus, jonka saksalaissotilaat olivat turmelleet, rakennettiin uuteen kuosiin ja taloa isonnettiin. Siihen tuli uusi kuisti, huoneet yläkertaan, parveke ja uusi maalipinta ulkopuolelle. Villenpaikkaan tuli kylän ensimmäinen keskuslämmitys 50-luvun loppupuolella. Taitavana timpurina Ville teki myös mallikelpoisen navetan ja kesäpirtin saunan jatkoksi 50-luvun alussa. Ville tunsi olevansa oikeassa elementissään maamiehenä ja nautti silminnähden seurata kuinka vilja kasvoi, muisteli vanhin tytär Riitta. Vaikka valtion työ armeijan palveluksessa olisi antanut säännöllisen kuukausipalkan, piti Ville itsenäistä maajussin elämää parempana. Eeva-emäntä enemmänkin pohti kaupunkilaisuuden etuja. Kotija navettatyöt veivät emännän ajan eikä muulle juuri aikaa jäänyt. Lehmiä oli 3-4 kerrallaan ja muu karja päälle. Lapset muistelevat Eevan olleen taitava ompelemaan vaatteita. Sodan jälkeen, kun kankaasta oli pulaa, vaatteita purettiin ja kankaasta tehtiin uusia asusteita. Eskolan Hennikin toi kaupastaan pakan flanellia, josta Huttulan Eeva teki hänelle miesten alusvaatteita. Kaupastahan ostettiin vain kengät ja kintaat, jopa niitäkin teetettiin suutari Aate Kuuselalla omista nahoista. Huttuloitten elannon hankkiminen oli moniammatillista. Ville teki timpurin töitä ja muitakin palkkatöitä varsinkin talvisin. Ville oli mukana mm. useilla Simojoen itäpuolen siltatyömailla. Kesällä lisätuloa tuli lohenkalastuksesta ja syksyisin nahkiaisista. Ville oli talvisin poromiehenäkin. Porot olivat Eeva-vaimon suvun perua ja ne palkivat Simojoella päin. Viljeltyä maata oli 30 hehtaarin maa-alasta alle 10 ha. Riitta kertoi Villen pitäneen isä-Hermannia suuressa arvossa. Aina kun pappa tuli taloon, piti Ville huolen, että keinutuoli oli tulijalle vapaa. Hermannin määrätietoisuus näkyi pojankin touhuissa. Lapsia, vanhimmasta alkaen laitettiin kouluttautumaan. Riitta kävi 6-luokkaisen keskikoulun Kemin Tyttölyseossa, Juha kouluttautui ammattikoulun ja teknillisen koulun kautta rakennusmestariksi. Hän valmistui Oulun Teknillisestä oppilaitoksesta. Markku valmistui insinööriksi Jyväskylän teknillisestäopistosta ja Marja Ateneumista kuvaamataidon opettajaksi. Isä-Ville kävi autokoulun kuusikymppisenä ja haki Oulusta tuliterän Toyota Corollan. Hän ehti autoilla ja oli ajo kuntoinen lähes kaksikymmentä vuotta. -Nuorten muutettua kotoa ja vanhempien kuoltua talo oli pitkään vailla ympärivuotista asukasta vain kesäkäytössä. Nykyisin tilanne on toisin. Talon omistaa entinen ja nykyinen Onkalonperäläinen, Seija Ryynänen, o.s. Kinnunen. Ympärivuotisesti talossa asuu Seijan poika. Kinnuset olivat lyhyen ajan asuneet talossa jo sodan loppuaikoina. Olavi syntyikin siellä. Ville Huttula kuoli liki kahdeksankymppisenä. Eeva vaimo kuoli kuusi vuotta myöhemmin. Ville kävi miltei loppuun saakka nahkisrenkuilla, joista hänen viimeksi pystyttämänsä jäi toimintakuntoon miehen jälkeen. Vanha pari oli asunut viimeiset vuosikymmenet Asemakylälle rivitaloasunnossa.

Huttulan pojat olivat innokkaita konemiehiä. Itserakennetun moottoriveneen jälkeen taloon ilmestyi moottoripyörä MZ ja vähitellen sen jälkeen henkilöautoja. Ensiksi Juhan tuliterä Simca 1000, joka oli 60-luvun alussa suosittu ns. saippuakotelo-mallinen vaunu. Seuraavaksi Juha osti uuden mallisen, mustan Datsun Bluebirdin, joka edusti uutta muotoilusukupolvea ja oli kylän ykköskaara. Markku oli minifani ja hänellä oli kaksikin rallimaailman supersuosikkia. Poikien MZ-moottoripyörä oli talven yli käyttämättömänä, miltei unohtuneena. Yksi Simojoen siltatyömaalla ollut työmies tarjoutui ostamaan pelin. Pyörä kaivettiin heinäladosta, mutta akussa ei tietenkään ollut virtaa. MZ käynnistyi työntämällä ja ostaja ajoi saman tien matkoihinsa. Sen jälkeen ei ole kuulunut pyörästä, miehestä eikä rahoista.

Siirtolan kaksi perhettä

Hermannin toiselta puolen jokea siirtämä talo jäi Helmi-tyttärelle ja hänen miehelleen Eevert Pöntyselle. Helmillä ja Vertillä samoin kuin Väinöllä ja Ennalla ei ollut omia biologisisia lapsia, mutta molemmille tuli yksi ottotytär. Maire Puustinen oli Helmin veljen, Eeliksen aikaansaama avioton lapsi, joka adoptoitiin Helmille ja Vertille. Enna ja Väinö saivat tyttärekseen Helena Anttilan, joka myös myöhemmin adoptoitiin. Helenan biologiset vanhemmat olivat simolaiset Iita ja Eino Anttila. Siirtolan maat olivat Antin,Villen ja Vertin yhteisviljelyksessä, kunnes maat jaettiin 50-luvulla. Hermannin vanhin poika Asemakylässä asunut Jaakko oli kuollut 1950, ja maanviljely jäänyt hänen 13-vuotiaan poikansa Antin huoleksi. Väinö, joka asui Enna-Vaimon kanssa Siirtolan pihapiirissä osti jokirantaan ulottuvan ns. Sääskiaron palstan jo aikaisemmin. Vertti oli timpurimies ja kävi paljon rakennustöissä vieraan palveluksessa, mutta hoiti osuutensa myös maanviljelyksestä vaimonsa kuolemaan saakka. Väinö oli nuorempana muurari, mutta jättäytyi sitten vain maanviljelijäksi. Väinö kärsi sydänsairaudesta ja katsoi muuraustyön liian raskaaksi. Kevyitä eivät olleet aina hänen maatyötkään, sillä Väinöllä oli tapana koota heiniä latoon kantamalla olalla seipäällinen kerrallaan. Väinö oli veljessarjan filosofi ja humoristi. Hänellä oli aina ajankohtaisiin politiikka-asioihin ja muihin yleisiin aiheisiin omat aforismit ja vitsit. Väinö kuvasi mm. Neuvostoliiton yhden totuuden politiikkaa sanomalla, että ellei siellä muuten yhteisymmärrystä synny, niin sitten alennetaan arvoa 20 sentillä. Kerran kulki juoru, että hirvimiehet olivat ylittäneet lupakiintiönsä omin päin. Väinö sanoi, että melkosia hirviä ne ovat saaneet, kun jollakin on ollut kolmekin sydäntä. Väinö Huttula muutti mökistään Siirtolan päärakennukseen sen jälkeen kun Helmi Pöntynen oli kuollut ja Vertti mennyt yhteen uuden puolisonsa kanssa. Maire, Pöntysten aikuinen adoptiotytär otti asunnokseen Väinöltä ja Ennalta vapautuneen mökin. Mökkeily johti ennen pitkää avioliittoon lahenrantalaisen Erkki Salon kanssa, ja niin Siirtolan pikkumökki jäi tyhjilleen Mairen muutettua miehensä kanssa muualle. Helmin kuolinvuosi oli 1956 ja talokaupat Huttuloitten ja Pöntysten kesken tapahtuivat ennen vuosikymmenen loppua. Hermanni asui kotitalossaan elämänsä loppuun asti. Hän kuoli v. 1968, 97-vuotiaana. Väinö Huttula kuoli v. 1985 ja hänen leskensä Enna o.s. Karjalainen v. 1998. Siirtola on nykyisin Väinön ja Ennan adoptiotytär Helenan omistuksessa ja hallinnassa sekä hänen perheensä asuntona. Talo on täysin remontoitu sen jälkeen kun Helenan perhe siihen muutti v. 1985. Ulkoapäin rakennus on alkuperäi- sessä sotisovassaan.

Herman Huttula, hänen poikansa Ville, sylissään tyttärenpoika Heikki ja oikealla hänen äitinsä Riitta Antinoja, neljä sukupolvea.

Kinnusen väki

Viisikymmentä-luvun alussa perheen uudistilalla asui kolme sukupolvea. Kaarinan äiti Maria eli Maikki Romppainen asui väliaikaiseksi rakennetulla pikkupuolella. Maikki piti siellä omaa huusholliaan, joka oli oikein tyypillinen mummun paikka. Asukkaan persoonan saattoi aistia verhoista, pöytäliinoista, sänkypeitteistä, pannumyssystä ja kaikesta irtaimistosta. Radio oli Romppaiskalle hyvin läheinen varuste. Sitä hän nimitti seuralaisekseen. Mummo vaikutti aika yksinäiseltä, varmaankin siitä syystä, että entinen asuinpaikka oli muitten asumusten ympäröimä. Onkalonperällä ei ollut vanhoja tuttuja, ja naapuritkin olivat aika kaukana. Maikki oli jo iäkäs ja liikunnaltaan huononlainen, ja ylimääräistä painoakin oli kertynyt. Kirjoittaja oli vakituinen vieras Romppaiskalle. Korkalasta oli hiihtäen matkaa Kinnuselle vain puolisen kilometriä. Mummo oli silminnähden ilahtunut pikkupojan vierailuista ja usein jostain kaapin kätköistä löytyi uskovaisten pastilli tai pikkuleipä. Yksi pikku sattumus meinasi häiritä hyvää tuttavuutta. Breilinin papan 75-vuotispäiville mentiin talvella Onkalon Valtelta lainatulla hevosella ja kirkkoreellä. Romppaiska otettiin tietysti rekeen, koska hän oli Breilinin vanha naapuri ja hyvä ystävä. Kaikki meni hyvin siihen saakka, kunnes toisella puolen jokea hevostieltä kylätielle noustaessa Eskolan kohdalla reki kaatui. Matkustajat kellahtivat hangelle ja tietysti mummo pikkunaapurin päälle. Sieltä ei ollut mitään keinoa ylös ennen kuin mummo saatiin kammettua pystyyn. Palatessa istumajärjestystä vaihdettiin, mutta päättelykyky petti ja jälleen meikäläinen alimmaisena samassa mutkassa. Asia harmitti siinä määrin, että ainakin viikko vierähti ennen kuin uusi kyläreissu tuli kysymykseen. Romppaiska ei ollut Kinnusella monta vuotta vaan muutti poikansa Leinon luo, kun tämä sai myös uuden talon valmiiksi Simojoella. Maikki ehti vielä asua vähän aikaa toistamiseenkin Kinnusella, mutta kuolinhetkellä asui muualla.

Poikasena olin Kinnusen vakiovieras muutenkin melkein päivittäin. Aina en malttanut lähteä kotiin syämäänkään ja Kaarina-emäntä laittoi voileivän välipalaksi. Kerran haukattuani leipäpalan päästä huomasin vieraan maun ja tokaisin: ”Eihän tämä oo ku markariinileipä eikä voileipä.” Kaarinaa alkoi vähän kyllästyttää naapurin ruokkiminen ja hän teki pikku jekun. Kinnusella oli kanoja ja munien nouto oli meikäläisen hommaa. Usein kävi vahinko, kun selkärepussa munat kolahtivat pyörän satulaan ja särkyivät. Ajaja ei ylettynyt itse istuimelle, vaan ajoi seisaaltaan. Kerran Jaska huomasi ongelman, otti jakoavaimen ja laski istuinta niin alas kun sai. Pyöräilijän pyllykin oli jo vähän ylempänä ja munat alkoivat tulla perille ehjinä. Jaska käytti pajaansa ahkerasti. Onni muisteli olleensa usein pumppaamassa palkeita, joilla ahjoon painettiin ilmaa, jotta saatiin hiilet hehkumaan. Yleensä Jaskalla oli aina vireillä jonkin keksinnön teko tai kokeilu. Rakennusaikana hän nosti sahanpuruja vintille hissillä, jossa köyttä vedettiin vintin ikkunan pieleen kiinnitetyn pyörän vanteen avulla. Vanne pyöri pyörän etuhaarukassa ja köyden päässä riippui muha-astia. Monet sanoivat, että Jaska on perinyt keksijän mallinsa appiukolta, kaikkitaitavalta Eetu Romppaiselta. Jaska ei kaihtanut palkkatöihinkään lähtöä. Hän kävi kesäisin uittoyhdistyksen töissä moottorivenemiehenä ja ennen uittoa oli hevosen kanssa puomeja laittamassa jo kevätjäillä. Talvisin Jaska kävi paljon savotoilla hevosen kanssa ja jalkamiehenä. Hän teki Pikku-Valmetilla heinäntekoaikaan niittotöitä myös Onkalonperän ulkopuolella. Yhtenä juhannuspäivänä Jaska sai itse traktorikyytiä matkustajana heinälavalla. Tällä kertaa Parpa-Eemin ”kotikalja” oli yllättänyt pyörällä kylään menneen vieraan. Jaska työnti pyörää kotia kohti ja oli niin juttutuulella, että pysähtyi praatauttamaan minua ja Onkalon Paavoakin, mikä ei ollut aivan tavallista. Arvonpuolen luona virta loppui ja pojat Onni ja Olavi löysivät isäpapan lepotauolta raviojasta. Kaija-rouva pani pojat Valmetilla hakemaan isäntää ja laittoi 5 litran vesiastian mukaan. Mies kyllä kastui, muttei selvinnyt. Pikkukylän emännät paheksuivat ja häpesivät ankarasti ukkojen kaljottelua, eikä Kaijakaan isännän juhannuksen juhlintaa hyvällä katsonut. Kaija oli karjanhoitokoulun käyneenä kysytty neuvonantaja myös vieraissa navetoissa.

Kinnuset perhekuvassa 1950-luvun puolivälissä: Lapset vasemmalta Olavi, Onni, Maire ja Seija, takana isä-Jaakko ja äiti-Kaarina. Pahnan pohjimmainen, Kari syntyi myöhemmin. Eetu ja Maria Romppainen. (Kuvan omistaa Kari Kinnunen.)

Lehmän tai muun elikon sairastapauksissa Kaijaa haettiin apuun jopa toiselle puolen Simo-jokea. Kaija oli myös Kinnusen asutustilan kirjuri, joka raportoi tilan numerotiedot maatalousneuvojalle. Valtion lainottamia asutustiloja seurattiin ja ohjattiin säännöllisesti. Kaija oli kerran kysynyt neuvoja Eino Väyrysen mielipidettä sikalan perustamisesta. Väyrynen oli tehnyt vastakysymyksen, että mitä sinä niille syöttäisit, raitista ilmaa, vai? Kaija oli heläyttänyt naurun ja todennut, että niinpä se taitaa olla ja se siitä. Kaijalla oli persoonallinen kutsuhuuto lehmikarjalle. Kinnuselta päin kuului usein: ”Loisto se, loisto se”. Loisto taisi olla Kaijan ensimmäinen lehmä ja lauman kellokas. Kinnusen pientila oli monitoimitila. Siellä oli kanojakin aina 60-luvulle saakka. Navetassa oli aina kasvamassa myös vasikoita ja hiehoja. Lehmäluku oli neljän paikkeilla. Karjanhoito kävi vaikeaksi kun isä-Jaakko alkoi sairastella ja nuoret lähtivät kukin kohti omaa tulevaisuuttaan. Kinnusten nuorin perheenjäsen Kari syntyi v. 1962. Jaakko kuoli v. 1975 ja muutaman vuoden päästä oli navetta pantava kylmäksi. Tila on nykyisin Karin omistuksessa ja talo hänen asuntonaan.

Ansiotyö vei Kinnusen nuorison sitä mukaa kun ikää tuli riittävästi. Kesäisin oltiin isän esimerkin mukaan sortteerilla. Maire aloitti keksin varressa jo 15-vuotiaana ja hakeutui sitten muualle töihin. Olavikin aloitti sortteerilla ja metsätöissä, kävi YK:n komennuksella Kyproksella ja jatkoi sen jälkeekeen valtion töissä päätyen Rautateille. Onni lähti 16-vuotiaana Rovaniemelle maamieskouluun ja sen kautta Etelä-Suomeen. Maanviljelijää Onnista ei tullut, mutta tuli timpuri. Kouluiässä pojat olivat ahkeria käymään kalassa. Varsinkin Onnia kiinnostivat kalastusrarvikkeet ja välineet, joitten laadusta hän oli tinkimätön. Kerran Onni laittoi jollekin kaupungissa kävijälle asiaksi tuoda uistinsiimaa, eikä ostos tyydyttänyt. Tuoja selitti myyjän sanoneen siiman olevan hyvää. Onni kivahti, että mistä ne kauppapuksut tietää mikä se on hyvää. Nuorimies oli näppärä käsistään ja valmisti mm. uistimia itse. Käsillä tekeminen oli muutenkin Onnille lähes elämäntapa. Toiset perheenjäsenet muistavat kauniit pihakäytävät, joita hän pelkällä lapiolla teki. Onni yllätti ja säikäytti kerran uimakaverinsa Erkinsaaren rannassa. Hän sukelsi rannan läheltä ja toiset jäivät odottamaan mistä mies nousee pintaan. Ei kuulunut eikä näkynyt. Toiset alkoivat huolestua, nouseeko se ollenkaan. Onkalon Eero alkoi huudella Onnin perään, ja tämä alkoi kimittää, että mikä hätänä. Onni lymysi noin 50 metrin päässä olevassa kaislikossa. Mies oli ilmiömäinen sukeltaja ja osasi muutenkin milloin minkäkinlaisia katoamistemppuja. Lyhyestä varrestaan huolimatta Onni oli aina poikajoukon johtaja. Hän keksi ensimmäisenä niksit oltiinpa luvallisilla tai luvattomilla asioilla. Onnilla ei päätä palellut kun oltiin suksimäessä. Hän hyppäsi korkeimmat putoukset sukset jalassa ja tuli kuin kissa alas. Silloin olivat neuvot vähissä kun suksi katkesi ja selkäsauna oli todennäköinen. Onnilla oli kylän ensimmäiset sälesukset, Plast-o-Woodit. Sivakat olivat hyvät kilpahiihdossa, mutta rapsahtivat poikki hyppyrimäessä. Pläkkipeltinen paikka koristi Plast-o-Woodin kärkeä kouluun mennessä seuraavana päivänä.

Kaarina Kinnusen isä, Eetu Romppainen ei koskaan vakituisesti asunut Onkalonperällä, mutta oli muuten kylällä tunnettu henkilö. Romppainen oli niin poikkeuksellinen persoona, että ei liene haittaa, vaikka onkalonperäläisetkin omivat hitusen hänen legendaarisesta elämäkerrastaan. Mies perheineen tuli itse tekemällään purjeveneellä Kalajoelta Simoon kansalaissodan aikaan v. 1918. Jälkipolvet kertovat, että seikkailuja kaihtamaton mies on kuljettanut jääkäreitä veneellä Ruotsiin korvausta vastaan ja pelännyt siksi joutuvansa punaisten vainoamaksi. Kertomuksen mukaan Simoon on lähdetty yöllä, naapuruston tietämättä. Kaikesta päätellen itse politiikkaan sekaantuminen ei olisi voinut sankariamme vähempää kiinnostaa. Eetu Romppainen oli erämiehenä luonnon kanssa yhtä. Hän saattoi elää pitkiä aikoja täysin omillaan, varusteinaan vain ase ja tulentekovälineet. Ravinnon suhteen mies ei nirsoillut, vaan uskalsi mm. juoda vasta ampumastaan hylkeestä lämmintä verta tupakan holkilla imien. Temppu jää monelta karskiltakin erämieheltä tekemättä. Hän ampui ja söi tarpeen tullen epätavanomaisiakin lintuja. Kerrotaan Romppaisen sanoneen, että varis on hyvälihainen lintu, mutta harakka ei paljon paskakaan. Kalakämpällä mies oli paistanut verilättyjä hylkeen verestä käyttäen paistinrasvana traania. Haju oli tyhjentänyt kämpän muista asukkaista. Maikki-vaimo oli kerran miehen kotiutuessa päivitellyt pitkää poissa oloa ja kysynyt oliko tällä edes evästä mukanaan. Huumorimies Eetu vastasi, että ota huomioon, minä lähtiessäni söin. Simolainen kalastaja ja veneenrakentaja Eino Lahti oli kalakämpällä hämmästellyt Romppaisen epätavallisen ohkasta eväsreppua, eikä ollut malttanut kavereineen olla vilkaisematta sisältöä. Yllätys oli suuri, kun repusta löytyi vain höylä. Romppainen oli perustellut, että jos kämpän ovi on niin turvonnut ettei mene kiinni niin höyläähän siihen tarvitaan. Onkalonperällä Romppaisen veneentekotaito tunnettiin hyvin, ja ainakin Valtenpuolella oli kalastuskäytössä hänen tekemiään veneitä. Romppainen oli erakkoroolinsa vastapainoksi hyvin sosiaalinen mies ja tykätty tarinankertoja. Hänen verk- kainen ja hillitty kertomatyylinsä vangitsi kuulijat ja jätti tarinat elämään jälkipolville.

Korkalat

Korkaloitten uudistilan paikka, Karilahdenojan sillankorvassa oli erillään muusta kylästä. Se oli viimeinen talo Kuivaniemen suuntaan ennen metsätaivalta. Naapureihin tutustumista oli helpottanut huomattavasti tulomatkan pysäkki Luusilla. Lahenrannalla muitten mökkiläisten kanssa samassa, pienessä yhteisössä elänyt perhe oli tottunut vuorovaikutukseen naapureitten kanssa. Alkuaikoina tehtiin tämän tästä kyläreissuja entisten naapureitten luo. Rantakylälle meno edellytti veneellä joen ylitystä. Erään kerran mentiin Liisalanrannasta Onkalon Valten veneellä Hurtintörmälle, ja pitkä soutumatka oli veneilyyn tottumattomille penskoille pelottava. Veneeseen oli kuormattu ihmisten lisäksi kaksi polkupyörää, koska jokisuultahan on Lahenrannalle kolmisen kilometriä maamatkaa. Osmo oli jo tilan raivaamisen aikoihin isän mukana pellolla ja muissa miestentöissä, silloin kun ei ollut koulussa. Terttu vaihtoi Rantakylän koulusta Asemalle ja sai matkan varrelta uusia kavereita. IsäMatti uskoi perheen pärjäävän olemattoman pienellä viljelyspinta-alalla, vaikka asutustilan ei valtion suunnitelman mukaan ollut tarkoituskaan olla ainut tulolähde. Pellot kyllä kasvoivat hyvin ja pinta-alasta otettiin irti se mitä saada voitiin. Metsäalakin oli aika pieni, mutta sitä hakattiin systemaattisesti ja pitkäjänteisesti. Rahakorvausta työlle tuli maitoja pöllitilinä. Navetassa oli 4-5 lehmää ja vasikoita. Maitolavalta lähtevän pänikän koko vaihteli 20-40 l. Alkuaikoina Eine-emäntä hankki pientä sivutienestiä kutomakoneella, jonka hän oli hankkinut jo Lahenrannalla. Viisikymmentä-luvulla taloissa oli niin paljon omista lampaista kehrättyäkin villalankaa, että yksi kutoja sai istua kutomakoneen ääressä kaiket ajat mitä navettatöiltä ja ruuanlaitolta ehti. Talvisin kutomista oli usein niin paljon, että Matti joutui välillä tuuraamaan ainakin helpommissa töissä. Koneella syntyivät villapaidat, välihousut, slipoverit, pipot, vanttuut ja tietysti villasukat, jotka olivat jokapäiväistä pitovaatetta. Klassinen miesten villapaita oli harmaa ja olkapäältä napitettava. Kutomista helpotti sähkövalojen tulo, mutta kun pirtin ainut kattovalaisin vedettiin kutomakoneen ylle, ei muualla nähnyt edes lukea. Matti hoiti tilaa hyvin, mutta ei hevillä vieraan palkkatöihin lähtenyt. Omillaan pärjääminen oli periaatekysymys. Simossa oli aika ajoin työllisyystöitä, jonne olisi päässyt, mutta ei Matti sinne mennyt eikä päästänyt Osmoakaan, sittenkään kun hän olisi ikänsä puolesta kelvannut. Matti piti omia töitä metsässä ja pellolla tärkeämpinä. Isäntä oli itse aika kehno traktorimies. Varsinkin kaikki vieraantyöt jäivät Osmolle. Osmo kävi Ruukin maamieskoulun 17–18 ikäisenä. Jotain ajatusta oli kai tilan jatkamisesta, mutta käytännössä aika ajoi ohi pientilojen. Vanhin poika Aimo hakeutui veturimihen työhön ja vuoden kestäneen merillä olon jälkeen tekniseen kouluun Helsinkiin jääden sille tielle töihin ja asumaan. Osmon tie kulki samaa latua, ja mies kouluttautui koneteknikoksi Kemissä. Terttu päätyi emäntäkoulun kautta kerhoneuvojan opintoihin ja ammattiin. Ennen Matin kuolemaa v. 1966 kaikkien jälkeläisten lähtö kotoa kouluihin ja ammatteihin alkoi olla selvää. Ulla kävi Simon uudessa oppikoulussa ylioppilaaksi ja pääsi jatko-opintoihin Helsingissä. Sihteeriopiston kautta löytyi ura pääkaupungista. Tuomo päätyi ammattiinsa Kemin Kauppa-oppilaitoksen kautta. Kesätöissä käytiin talveksi koulurahaa hankkimassa mm. sortteerilla, Veitsiluodossa, kauppa-apulaisena, rakennuksilla ym.

Korkalan Matti osallistui järjestötoimintaan ja puuhasteli kylän yhteisissä asioissa, kuten tiehankkeen vetäjänä. Matti akitoi lähes kaikki Onkalonperän tilalliset maataloustuottajain etujärjestön MTK:n jäseniksi. Itse hän oli tietysti Maalaisliiton jäsen. Kerran Matti oli ehdokkaana kunnallisvaaleissakin, mutta ei saanut montakaan ääntä. Hän oli viljelijänä aika uudistusmielinen ehkä maamieskoulun ja aikaisemman viljelijätaustansa takia. Matti ei lähtenyt lainkaan hevoskantaan vaan hankki Pikku-Valmetin. Ennakkoluuloton hän oli myös Osmon auton hankinnassa, sillä Prefekti oli kylän ensimmäinen pirssi, eikä raha sen hankkimiseen tullut helpolla. Sairastuminen söi Mattia pahoin. Viljelyammatin tulevaisuuden kaaduttua Matti hyväksyi realiteetin ja kannusti kaikkia lapsiaan kouluttautumaan muihin ammatteihin. Hän ei juurikaan ääneen ylistänyt kaupunkilaisammatteja, mutta liikuttui ilosta lukiessaan Pohjolan Sanomista, että Tuomo-poika on hyväksytty kauppaopistoon. Eine oli monilapsisen työläisperheen tytär. Hänen vanhempansa toi Simoon isän, Vihtori Breilinin rautatieläisyys. Breilin rakensi rautatietä pohjoiseen päin ja jäi Simoon asemamieheksi. Jos Matin sieluun oli jäänyt ikuinen vamma maatilan menettämisestä Tyrnävällä, jäi Einenkin haave koulutetun naisen ammatista toteutumatta. Hän tuli kaupan tiskin takaa lehmiä lypsämään. Eineä ja Mattia yhdisti ulospäin suuntautuneisuus. He pitivät paljon yhteyttä sekä naapureihin että muualla asuviin tuttaviin. Einen 50-vuotis päivä oli juuri sinä talvena, kun tie oli auraamatta. Silti ihmisiä tuli paljon pitkin Asemakylää ja Simonkylää. Piha oli täynnä hevosia reki perässään ja heinätukko edessään. Se kuvasi päivänsankarin tuttavapiirin laajuutta. Eine muutti Ullan kanssa Asemakylälle rivitaloasuntoon 70-luvun vaihteessa. Kesäisin Eine pyöräili Karilahdessa jopa useita kertoja viikossa ikään kuin velvollisuudesta ja kunnioituksesta korpeen raivattua kotiaan kohtaan. Pirtin päässä yhä nytkin kasvavat pionit olivat hänen elävä ilonsa. Sodanjälkeiseen pientilojen uudisraivaukseen uhrattu työ ei kiittänyt tekijäänsä. Rintamamiesten elämä, terveys ja lopulta henki menivät lyhytaikaiseksi jääneen elinkeinon pystyttämiseen. Palkkio tuli jälkipolville. Niukkuus sai aikaan työnteon ja itse ansaitun rahan arvostusta.

Onkalonperällä kotieläimetkin olivat joskus kylän kuuluja persoonia. Usein joku koira tai hevonen saa yksilöllisyytensä ansiosta ihmisten huomion, mutta harvemmin kissa. Yksi vaaleanruskea kolli jätti lähtemättömän mielikuvan itsestään, eikä ainoastaan kotiväelleen. Juha Huttula kirjoitti tarinan yli 50 vuotta sitten eläneestä kissasta:

Kuningaskissa "Korkalan karvamies"

Ihmisten välisissä suhteissa vallitsee hierarkia. Samanlainen hierarkia vallitsee myös saman rotuisten eläinten välisissä suhteissa. Yleensä se on sama kuin vahvemman oikeus. Onkalonperän kissojen hierarkiassa ylimpää valtaa käytti ”Korkalan Karvamies” niminen kissa. Se oli suurikokoinen kolli, uroskissa, jonka korvatkin olivat typistyneet pieniksi rustoiksi runsaiden kissojenvälisten tappeluiden johdosta kylän viimeisistä taloista Siirtolaan (Herman Huttulan talo) saakka. Korpelassa (Vilho, Ville Huttulan) talossa asusti musta uroskissa ”Kisu”, joka oli selvästi heikompi fyysisesti kuin Karvamies. Tämä Kisu-kissa oli usein Karvamiehen kurituksen kohteena. Kerran tapasin kissat talvella taas kovassa taistelussa kartanolla (piha-alueen yleinen nimitys), jossa päätin niiden riitelyn erottamalla kissat toisistaan. Olimme veljeni kanssa tehneet omatekoiset ilmakiväärit, kumilenkeillä kiristetyllä männällä toimivat 8 n:n haulipyssyt, joilla jahtasimme räkättejä. Sain kissat erotettua toisistaan pelottamalla. Kisu juoksi navetan alle piiloon ja Karvamies liiterirakennuksessa olevan jyvämakasiinin alle. Makasiinin lattianalusta oli hyvin matala ja ihmettelin miten niin suuri kissa sinne pääsi. Tila, lattianalusta oli pimeä, enkä voinut nähdä missä kissa sijaitsi. Päätin häiritä kissaa, jotta se tulisi ulos, ampumalla ilmapyssyllä yhden summittaisen laukauksen pimeään tilaan. Ajattelin, että laukaus ei kissaan osuisi. Laukauksen jälkeen olin kuulevinani pienen kissan äännähdyksen, ehkä hauli sittenkin osui johonkin ruumiinosaan. Ei hätää, kissallahan on tunnetusti yhdeksän henkeä, joten kahdeksan jää ainakin jäljelle. Jätin kissan rauhaan. Kyllä se sieltä pois tulee kun ei häiritä, arvelin.

Tuli kesä, ja käydessäni aitassa jyvälaarista palvattuja nahkiaisia noutamassa (nahkiaiskerput säilyivät jyvien seassa tasalämpöisenä ja sopivassa kosteudessa) nenääni tuli mädänneen hajua. Haju voimistui päivä päivältä. Tuli mieleen Karvamiehen pako. Olisiko se kolli sittenkin menehtynyt lattian alle? Miten varmistamme asian, siinä pulma. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi lattian purku. Lattia oli tehty vahvoista, leveistä lankuista, koska jyvien säilytys vaati vahvan perustan. Saimme avattua muutaman lankun, josta pääsimme tirkistelemään alustilaan. Sieltähän se mädäntynyt haju paljastui. Korkalan karvamies oli saanut kuolettavan iskun ilma-aseestani. Se kahdeksan numeron hauli oli osunut suoraan silmien väliin keskelle otsaa. Siihen päättyi erään kissahierarkian pää. Kuningas oli kuollut.

Juha Huttula

Karvamiehen kahdeksan henkeä olivat epäilemättä käytetty jo aikaisemmin. Jos oli kissalla useita henkiä, oli sillä myös kaksi eri persoonallisuutta. Tämä kolli oli omassa lajiyhteisössään armoton tappelupukari ja kulkuri, jonka retket saattoivat kestää viikkokausia. Useita kertoja luultiin Karvamiehen lähteneen viimeistä kertaa, mutta aina hän kotiutui, kuin muina miehinä. Usein kolli oli niin pahoin selkäänsä saanut, että märkivät haavat haisivat ja hänen lopettamistaan jo mietittiin. Kissalla toipuminen kävi yllättävän hyvin, korvalehdet vain eivät kasvaneet takaisin. Kokonaan eri ”mies” hän oli ihmisperheen jäsenenä. Ikinä hän ei sähähtänyt tai edes parahtanut, vaikka lapset retuuttivat melkein itsensä painoista kissaa milloin mitenkin. Perheen kuopus Ulla, oli kissan kanssa vuosissa mitaten suurin piirtein saman ikäinen, muutaman vuoden. Ikäkaverit nukkuivat usein päiväunet kahdestaan samalla vuoteella. Karvamies saattoi olla puoleksi ihmislapsen alla, mutta ei koskaan valittanut osaansa. Hänen lopullinen katoamisensa jäi kotiväelle arvoitukseksi Juhan ”paljastuskirjeeseen” saakka. Parempi olikin niin. Karvamies oli ihmisper- heen herrasmieskissa ja kissasuvun soturi, jonka arveltiin kaatuneen taistelussa.

Talkoot ja yhteisöllisyys

Sotien jälkeen viljaa ei enää puitu riihessä eikää perunaa nostettu kuokalla isommilla viljelyksillä. Rukiita tosin puitiin joskus riihessä, jotta saatiin ehyttä olkea patjan täytteeksi ja kyllä perunakuokkakin kelpasi puutarhamaisilla pottumailla. Monet vain lyhyen aikaa vuosittain käytettävät koneet olivat liian kalliita ja kannattamattomia kenenkään hankkia yksin. Kylälle muodostuikin isompia ja pienempiä konekimppoja. Onkalonperäläiset omistivat yhdessä puimakoneen, jossa osakkaina olivat Nikkilänperän talotkin, toiselta puolen Asemakylää. Koko omistajaporukka ei sentään ollut talkoissa joka talossa, mutta puolikymmentä lähinaapuria tarvittiin taloa kohti. Aluksi puimakoneen eli ryskin mukana kulki kuitenkin yksi erikoismies läpi koko reitin. Koneenkäyttäjä ei vaihtunut. Masinistina oli ainakin muutamina syksyinä Erkki Huttula Nikkilän perältä. Puimakoneen käyttövoimana toimi petroolilla käyvä, rautava maamoottori, jonka jäähdytysvesi kiersi moottorista suihkua muistuttavan siivilän kautta suureen tynnyriin ja siitä taas moottoriin. Kone oli nelitahtinen Olympia, jossa sytytys pelasi magneetolla. Voimansiirto tapahtui noin 10 cm leveällä, pitkällä remmillä, sillä voimakoneen piti olla riittävän kaukana itse puimakoneesta. Moottori käynnistettiinkin miehissä remmistä vetämällä. Koneessa remmisiivan, eli vetopyörän vastakkaisella puolen oli n. 50 cm läpimittainen raskas vauhtipyörä. Masinisti ei osallistunut muihin töihin, vaan valvoi koneen toimintaa, öljysi tippakannulla niveliä ja kiristeli rasvakuppien ruuvikansia. Rasvakuppi oli pieni vaseliinitila, joka voiteli laakereita. Toisella puolen jokea, Simonkylällä oli käytössä Lokomon valmistama höyrykone puimakonetta pyörittämässä vielä 50-luvulla. Ryski alkoi käydä Pikku-Valmetin voimalla 1954 syksystä lähtien ja sitä mukaa talojen omilla traktoreilla kun niitä alkoi olla käytettävissä. Puintitapahtumassa oli eri vaativuusasteisia tehtäviä. Vaativin ja vaarallisin oli syöttäjän homma, jossa syöttölavalle hangolla nostettu vilja ohjattiin käsin koneen kitaan. Simossakin on mennyt nuorten miesten käsiä puimakoneeseen, joskaan ei onkalonperäläisten. Toinen tärkeä tehtävä oli jyväsäkkien asettaminen ja vaihtaminen. Koulupoikien työtä oli olkirintuuksen polkeminen ladossa, tosin vähän isompana kelpasi myös viljan seipäiltä keräämiseen hevosella tai traktorilla. Puintipäivää odotettiin hartaasti, sillä silloin oli lupa olla poissa koulusta. Eräänä syksynä opettaja Aino Vuorimaa puhutti oppilaitaan kotien syystöistä ja kaikilla tuntui olevan asiaa. Meikäläinenkin nosti kätensä pystyyn, mutta kyllästyttyään odottamaan puheenvuoroa alkoi jutella vieruskavereitten kanssa. Lopulta opettajan kysyessä mitä asiaa sillä Tuomolla oli, minä tokaisin, että ryski on kohta meillä. Asia oli edennyt jo muihin aiheisiin ja ilmoitukseni sai koko luokan naurut. Koululaisten työpanos tuskin oli aivan välttämätön, mutta ryskääminen oli vuoden merkkitapahtuma. Oli miehekästä olla mukana talkooporukassa ja puintipäivän ruuat ja kahvipullat olivat tavallista parempia. Möyriminen olkirintuuksessa oli hikistä ja pölyistä, mutta se oli kunnon työtä, josta yksikään poika ei halunnut jäädä pois. Jossakin vaiheessa olkien siirtoa varten hankittiin ilmapuhallin eli lietso. Pari metriä pitkät vaneritorvet pantiin peräkkäin ja putkisto vei oljet suoraan puimakoneelta sisälle haluttuun paikkaan. Olkitorvet olivat hauskoja leikkivälineitä, sillä pikkupoika mahtui sukeltamaan sen läpi. Torven pinta oli liukkaaksi hiottu ja siitä tuli hyvä tunnelimäki, mutta kahta torvea pitempään tunneliin ei uskallettu sukeltaa. Puintitalkoissa oli aina useampi pojankolli keksimässä kujeita. Isommissa taloissa, kuten Valtenja Arvonpuolella puinti vei pari päivää, pienemmissä taloissa selvittiin päivässä ja joskus jonkun viljat puitiin samassa lanssissa isomman talon kanssa. Puimakoneen siirto ja käyttökuntoon asentaminen oli työläs ja aikaa vievä tehtävä.

Viimeiset puintitalkoot traktorin voimalla pyörivällä koneella v. 1989

Puinnin lisäksi perunannosto oli talkootyötä. Hevosvetoinen, sivulle heittävä perunannostokone viritettiin traktorin perään sopivaksi. Pikku-Valmetti sopi erinomaisesti perunapellolle keveytensä vuoksi. Suurin käsityötyö oli pottujen kerääminen pärekoriin ja sitten laatikoihin. Siihen tarvittiin ja siihen kelpasivat kaikki kynnelle kykenevät. Potunnostokoneen porukassa oli 3-4 taloa ja yhteisvoimin hoidettiin kaikkien osakkaitten pottumaat. Aikaa kului pari kolme päivää taloa kohti. Potunnostoloma kuului koululaisten luontaisetuihin kuten puintilomakin. Perunaa viljeltiin syötäväksi, rehuksi ja myytäväksi. Tavara lajiteltiin käsikäyttöisellä lajittelurummulla. Pienet potut menivät lehmien ruuaksi, keskikokoiset syötiin itse ja suuret myytiin perunatukkureille. Pottumaat olivat niin isoja, että sekä istuttaminen että sadonkorjuu vaati koneita ja työväkeä. Aluksi istutusvaiheessa siemenperunat ladottiin käsin riveihin ja multaus tehtiin traktorin perässä olevalla multausauralla. Myöhemmin pellolle ilmestyi traktorin perässä oleva istutuskone, jossa istuttajat olivat kyydissä. Tämä laite multasi perunapenkit saman tien. Hevosta on toki käytetty potunpanoon ja nostoon jo ennen traktoria. Hevosen perässä on vedetty ensin laitetta, joka piirsi istutusrivit ja multausta varten on ollut sahara-niminen kaksipuolinen aura. Sahara on käynyt myös pottupenkin aukaisuun sadonkorjuuvaiheessa.

Valtenpuolella ja Korkalalla oli yhteinen katkomasirkkeli polttopuun tekoon. Tammikuun tienoissa oli jokatalviset sirklaustalkoot. Rankakasat sahattiin porukalla uunija hellapuun mittaisiksi pölkyiksi. Karhin Roope oli innokas talkoomies, varsinkin jos työssä käytettiin jotain konetta. Hän tuli paikalle aina kun kuuli moottorin äänen. Kerrankin Roope tuli Onkaloon puolijuoksua ja sanoi: ”Helekkari, täälä sirklataan puita, eikä mulle oo kukkaan puhunu.” Roopea kiinnosti olla mukana toiminnassa, ja kyllä hänen omatkin rangat hoidettiin pölkyiksi yksin tein. Varsinaisessa elementissään hän oli kun kylän yhteisellä käsikäyttöisellä paloruiskulla tyhjennettiin hänen kaivonsa. Talot tekivät muutakin työvoiman vaihtoa, kylvönteosta sonnanajoon. Onkalossa oli hevonen, ”heonen-Huima”, joka oli sopivampi moniin töihin kuin Valmetti, mutta Huimalla ei voinu pyörittää sirkkeliä. Usein tehtiin myös kertaluonteista talkootyötä. Maantietä kunnostettiin tiehoitokunnan yhteistyönä kukin omilla työkaluillaan. Kuorma-auto tilattiin rahakorvausta vastaan, mutta kuormat soramontulla lapioitiin miehissä. Samalla tavoin pidettiin yllä venesatamaan vievää tietä, ennenkuin kunta otti sen hoitaakseen. Joskus tehtiin joku pärekatto ja nostettiin sähkötolpat pystyyn porukalla. Ilman talkootyötä ja naapuriapua ei Onkalonperällä olisi pärjätty.

Viisikymmentä-luvulla yhteisomistusta harjotettiin asioissa, joita ei nykypäivänä voisi kuvitella. Onkalonperän emännillä oli yhteinen käsikäyttöinen pyykinpesukone. Laite oli tehdasvalmisteinen, puusta tehty kannellista saavia muistuttava lieriö, joka tosin vaikutti olevan ylösalaisin. Pönttö nimittäin oli pohjasta laajempi kuin kannesta. Kanteen oli kiinnitetty mekanismi, jonka avulla edestakaisin pyörähtelevät hämmentimet liikkuivat pyykkivedessä. Liike saatiin aikaiseksi edestakaisin liikuteltavalla pystyasennossa olevalla paakalla. ”Pyykki-Maijaa” käytettiin talvella saunoissa ja kesäisin pyykkirannassa. ”Väyrysenkanaalin” kupeella oli muuripata, jossa keitettiin avotulella pyykkivettä. Pataa ei viety rannasta pois koko kesänä, mutta kallis pyykkikone kuljetettiin hevosella tai maitokärryillä rantaan vain pyykkipäiviksi. Taisipa kylässä olla yhteinen käsikäyttöinen mankelikin. Sähköllä pelaavat pyykkiym. kotitalouskoneet vuosikymmenen lopussa olivat jo kunkin yksityisomaisuutta. Kangaspuut, joilla kudottiin enimmäkseen mattoja, kiersivät talosta toiseen tarpeen mukaan. Onkalonperällä olevat kangaspuut olivat talojen omia, mutta niitä lainattiin naapureille. Kangaspuita kutsuttiin väävipuiksi ja loimien paikalleen viritystä väävinpanoksi.

Pienessä syrjäkylässä kulttuurin ilmentymiä oli niukalti, mutta ehkä sellaisina voidaan pitää eri syistä järjestettyjä väen kokoontumisia. Syntymäpäiväjuhlat keräsivät kyläläisiä itse juhlatapahtuman lisäksi jo siinä vaiheessa kun lahjatoimikunnan rahalista kiersi talosta toiseen. Monesti juhlien järjestämiseenkin tarvittiin naapuriapua. Jotkut emännät olivat erityisen taitavia ja luotettuja juhlien järjestäjiä. Päivänsankarille oli myös tapana pitää puhe. Muutamia kertoja Korkalan Eine rustasi puheen runomuotoon, jota hän nimitti kronikaksi. Jos tilaisuuksissa soi musiikki, sitä puolta toteutti joku Wahlbergin perheestä. Ammatillisen valistuksen levittämiseksi. maatalousalan järjestöt ja mm. Valio järjestivät Onkalonperälläkin ns. tupailtoja. Arvonpuolen iso pirtti oli kokoontumispaikkana useamman kerran. Kiinnostavin vetonaula tupaillassa oli elokuvat. Kuivat asiafilmit olivat pakkopullaa, mutta varsinaisen kliimaksin tarjosivat piirretyt. Mikki-Hiiri laukaisi nauruhermot jöröimmältäkin vieraalta. Naisten järjestöillä oli ompeluseuroja, joissa käytiin myös toisilla kylillä ja päinvastoin. Ompeluseuroilla kerättiin pientä maksua, joka meni johonkin yhteiseen hyvään tai hyväntekeväisyyteen. Ompeluseurat olivat sosiaalista kanssakäymistä, joissa naiset juoruilivat neuletyöt käsissään ja joivat kahvia. Samalla myös isännillä oli hyvä syy käydä kyläilemässä, kun kuljettivat naisia hevosella tai autolla. Muutaman kerran Arvonpuolella esiintyivät Simonkylän tiernapojat joulun alla. Onkalonperältä Väinö Wahlberg oli mukana ryhmässä.

Rusamasiiniksi kutsuttu käsikäyttöinen puimakone (roskan erotin) oli Onkalonperällä yhteisessä käytössä ennen sotia. Laite on Pahnilan kotimuseossa.

Koulunkäynti

Onnikkakyyti

Syrjäkylän koululaiselta kodin ja koulun välimatka vaati aikaa, voimia, kärsivällisyyttä, jopa kekseliäisyyttä. Luonto puuttui peliin järjestelemällä säitä ja vuodenaikojen muutoksia. Onkalonperältä käytiin kahdessa kansakoulussa. Simonkyllä koulunsa aloittaneista osa pysyi saman koulun oppilaina, vaikka piti kulkea joen yli aamua iltaa, ja vaikka Aseman koululle pääsi 50-luvun alussa linja-autolla. Onnikkakyyti oli vaivaton kouluun mentäessä, koska tunnit alkoivat kaikilla yhdeksältä, mutta palattaessa alakoululaisten piti odottaa isompia joskus tuntikausia. Kotiinpäinkin tuli vain yksi vuoro, jolla kaikki palasivat. Asemalla ei ollut iltapäiväkerhoa, vaan odotellessa piti keksiä muuta ajankulua, esim. kuljeskelua kaikissa kolmessa tai neljässä kaupassa , jotka asemalla silloin olivat. Koulun vieressä oli Kuivaniemen Osuuskauppa eli Kuivakauppa, Huttulan Jaakon ja Nannin talossa oli Keminkauppa, Kemin Osuuskauppa. Jonkin aikaa oli myös Kuuselan Auliksen yksityiskauppa. Hekka-Matin, Matti Hekkasen kauppa oli linja-autopysäkin luona Salmelaa vastapäätä. Salmelan pihallakin oltiin talon lapsien kanssa. Salmelan Ossia vieraat penskat välttelivät, koska hän näytti heille vähän yrmeää naamaa. Hekkasen myyjättärien ”ilona” koululaisia kävi varmaan joka päivä. Joskus käyntipaikoiksi kelpasivat myös pankit, Säästöpankki ja Osuuskassa, varsinkin jos siellä oli jotain ilmaista jaettavaa esim. lukujärjestyksiä tai muuta mainosrekvisiittaa. Ainakin kerran käytiin Turusen Pekan lamppukaupassa, joka oli Hekkasen viereisessä omakotitalossa. Kauppiasparka haki paksusta kansiosta hintoja pikkupojille, joilla ei ollut aikomustakaan kaupantekoon, puhumattakaan rahasta. Turunen oli ammatiltaan sähkömies ja yritti hankkia lisätienestiä valaisinkaupalla. Onnikkakyytistä koululaiset saivat nauttia vain puolitoista lukuvuotta. Lysti loppui v. 1953 joululomaan. Ensimmäisenä tiettömänä talvena koululaiset joko hiihtivät tai ajoivat pyörällä reenjalaksen uraa pitkin, kun muuta jälkeä ei ollut. Pyörälläajotaito kuulemma kehittyi kovasti, kertovat mm. Pentti ja Paavo Onkalo ja Terttu Kangas (Korkala).

Hokan koulu

Ennen kunnan kustantamaa onnikkakyytiä 50-luvun alussa Onkalonperän koululaiset yllätti kerrankin ankara lumituisku. Tietä ei oltu aamulla vielä aurattu, eikä mitään autojakaan ollut kulkenut jälkeä tallaamassa. Siirtolan kohdalla koululaiset totesivat pyöristä olevan enemmän haittaa kuin hyötyä, ja jättivät ne tien varteen. Kävellen paksussa lumessa kouluun ennätettiin parahiksi ruokatunnille. Ensimmäisen iltapäivätunnin alussa luokan oveen koputettiin. Viljo Ylisuvanto avasi oven ja kysyi opettaja Toivo Hokalta sopisiko, että Onkalonperän koululaiset pääsisivät jo kotiin, koska hän voisi viedä koko porukan hevosen kyytissä. Esitys meni läpi, ja se koulupäivä jäi pelkän ruokatunnin mittaiseksi.

Vanhimmat 50-luvun koululaiset ehtivät ennen nelostien liikenteen siirtymistä päästä kansakoulusta tai jatkoivat ns. jatkokoulussa, jota pidettiin muutamana iltana viikossa. Aseman koululla sitä piti yläluokkien opettaja Toivo Hokka, jonka hermot olivat usein lujilla sota-ajan nuorten luovuuden kanssa. Yhtenä iltana pojat olivat rasvanneet lankun, joka johti Hokan talon ja koulun välisen ojan yli. Riiviöt olivat seuranneet, että opettajalla on tapana tarttua aitatolpan päähän lankkua ylittäessään ja rasvanneet myös tolpan. Syksyn iltahämärissä Hokka oli tulossa jatkokoulun pitoon tavanomaista reittiä, astui lankulle ja tarttui tolpan päähän, mutta pysyi pystyssä vain kätensä sotkien. Temppu onnistui kuitenkin suututtamaan kohdehenkilön. Hokka karjui pojille, että ettekö te tollot tajua mitä siinä olisi voinut tapahtua. Yksi sankari viisasteli, että siinähän olisi voinut kaatua, mutta se ei Hokan mielestä ollut sitä mitä hän tarkoitti. Hokalla oli taipumus suorastaan yllyttää koulupoikia pikku piruuksien tekoon. Kansakoulun aikaan kerran kun ruokana oli hernekeittoa ja pannaria, Hokka ei ollut tyytyväinen nuorukaisten ruokailutyyliin, vaan sanoi, että miehet syövät kuin sudet. Luokan ikkuna oli ruokailun jälkeen auki ja opettaja luokassa. Pojat alkoivat juosta ympäri koulua ja Hokan kiusalla ulvoivat ikkunan kohdalla kuin sudet konsanaan. Maijan Kallelle (Kalle Marttila) pojat järjestivät väijytyksen koulun liiterin ovelle. Sisäpuolelle oven päälle pantiin täysi vesiämpäri ja jäätiin oven taakse odottamaan Kallen tuloa. Kun ovi aukesi niin miina laukesi, mutta tulija ei ollutkaan Maijan Kalle, vaan Hokka. Jälleen oli opetttajan sanaruoskalla töitä. Ainekirjoitustunnilla opettaja laittoi kuudes-luokkalaiset kirjoittamaan aiheesta ”näkymä koulun ikkunasta”. Korkalan Osmo kirjoitti, että sieltä näkyy opettajan sinipunainen mökki koivurisujen keskeltä. Kun Hokka palautti aineita, hän karjui, että ensinnäkään se ei ole mökki, vaan talo, eikä se ole sinipunainen, eikä risujen, vaan puiden keskellä. Oppilaat tunsivat opettajansa akilleenkantapäät. Hokka oli pienestä herkkähipiäisyydestä huolimatta työlleen antautuva ja ammattitaitoinen opettaja. Mies oli hyvin isänmaallinen ja lisäksi urheiluhullu. Lauri Onkalo muisti, että yläkoulun neljä luokkaa olivat Hokan komennossa jo sota-aikana, jolloin koulunpitoa haittasivat sota-ajan muut tilatarpeet. Suuri evakkolapsien määrä toi vielä lisähaastetta johtajaopettajalle.

Opettaja Toivo Hokka

Toivo Hokka joutui Korkalan Osmon välistävedon kohteeksi myös lehtiasiamiehen tehtävässä. Kustannusfirma Otava toimitti joululehtien tilausasiakirjoja ja esittetteitä opettajille kautta maan. Hokka delegoi lehtien myynnin oppilaille ja tilasi kirjat omissa nimissään. Osmo otti tehtävän vastaan ja möi onkalonperäläisille joululehdet, mutta ei palauttanut papereita Hokalle, vaan suoraan kustantajalle. Kirjat tulivat Osmolle ja hän jakoi ne tilaajille. Myyntipalkkio, 10-15 % jäi pojan omaan taskuun. Sen jälkeen Otava toimitti vuosittain myös uudet tilausasiakirjat Osmolle ja bisnes siirtyi vielä Korkalan perheessä kahdelle seuraavallekin koululaiselle. Myyntipiiri oli Onkalonperän tie rautatiesiltaan saakka.

Opettaja Irja Lammassaaren luokat 1 ja 2 syksyllä 1954. Onkalonperältä eturivissä mm. Maila ja Kalevi Ylisuvanto ja Tuomo Korkala. Simonkylän koulu oli kunnan vanhimpia opinahjoja. Kuva 100-vuotisjuhlasta.

Koulumatka joen yli

Simonkylän koulussa käyvien reitteihin eivät paljon vaikuttaneet muut liikennejärjestelyt. Luonnonmukainen koulutie kuljettiin jalan tai suksilla. Alaluokkalaiset kylän perältä Kinnuselta, Ylisuvannolta ja nyt myös Korkalasta ottivat suunnan Simonkylän koululle, koska maamatka sinne oli lyhyempi kuin Asemalle. Vuoden 1954 alussa, kun tienpito Asemalle loppui, minulla oli ekaluokka puolessa välissä. Isä ja äiti järjestivät jopa ikäisekseen pienikokoiselle ekaluokkalaiselle kortteerin Simonkylän koulun läheltä Palkista. Rajasten Hilma alkoi varaäidiksi. Ensimmäinen viikko meni jotenkuten. Koti-ikävä rassasi, vaikka samassa talossa ja naapurissa oli muitakin koululaisia. Toisen viikon puolivälissä Kinnusen pojat Onni ja Olavi hiihtivät yhtämatkaa ekaluokkalaisen kanssa Onkalonperälle päin latua, joka meni Palkin ohi. Nuorimmainen päättikin koota tavaransa kortteerista ja hiihtää poikien mukana kotiin. Siihen loppui kortteeriasuminen ja ekaluokka. Isä opetti kotona lukemaan ja laskemaan, mutta ei se oikein vastannut koulussa opetettua tasoa ja niin alkoi kirjoittajan koulu alusta seuraavana syksynä Simonkylällä Irja-opettajan luokalla. Ei ollut siltaa eikä julkista lossia, joten vesistö piti ylittää veneellä. Koska kunnan mukaan Onkalonperä kuului Simonkylän koulupiiriin, se näki velvollisuudekseen järjestää joen yli kuljetuksen. Kalle Huttulan perhe nouti pitkällä jokiveneellä koulukkaat Huttulanputaan suvannon kohdalta aamulla ja toi takaisin iltapäivällä. Jokirantaan mentiin kotoa kävellen, samoin Huttulasta kouluun. Kävelymatkaa kertyi pisimmillään 4–5 km yhteen suuntaan. Pyörää ei olisi voinut viedä joen yli vaikka sellainen olisi ollutkin, koska veneessä oli muutenkin ahdasta. Koska kaikkien koulu alkoi yhdeksältä yläja alakoululaiset kulkivat mennessä yhtämatkaa, mutta takaisin tullessa alakoululaiset joutuivat odottelemaan isompia. Pienempien matka koulusta Huttulaan saattoi viedä parikin tuntia, kun kaikki samaan suuntaan tulevat kaverit saateltiin kotiin ja muutenkin viivyteltiin. Kerran sateisena syyspäivänä tulin kotiin ilman reppua. Kummastus oli, miten reppu voi pudota selästä huomaamatta. Joku arvuutteli, että viilekkeet ovat katkenneet tai reppu on jäänyt kouluun. Seuraavana aamuna se löytyi tienposkesta samasta paikasta, missä reissumies oli tulomatkalla käynyt kakalla. Yöllinen vesisade oli vähän turmellut koulukirjojen värikuvia, mutta muuten vahingot olivat pienet, vain eväsmaitopullossa ollut loppusisältö oli hapannut. Huttulan perän saman ikäisten alakoululaisten kanssa Onkalonperän pojat saivat joskus aikaan pieniä tappeluita, joita seuraavana päivänä selviteltiin koko kylän ja opettajain voimin. Eevi Huttula, venekuljettajaperheen emäntä oli harmissaan, kun naapurit tulivat häneltä peräämään meikäläisten ilkitekoja. Aivan riittävästi Onkalonperän koululaisista oli huolta muutenkin. Usein Eevi aivan hyvän hyvyyttään keitti kahvitkin pirtin ovenpielessä istuskeleville alakoululaisille. Joskus taas ajoi kartanolle, kun metakointi alkoi käydä hermoille.

Joki ylitettiin aina sauvomalla. Vesi oli aika matala ja jokivene kulki virtaavassa vedessä siten paremmin kuin soutaen. Kalle ja Eevi olivat sauvomen varressa vuorotellen, miten milloinkin ehtivät. Joskus veneen perässä tuurasivat Huttulan vanhimmat lapsetkit, ainakin Lea ja Raimo. Syksyisin venekuljetusta jatkettiin niin pitkään kunnes joki jäätyi. Nykyaikana tällaiset kuljetukset eivät tulisi kuuloonkaan, sillä mitään turvavarusteita, esim. kelluntaliivejä ei ollut olemassakaan. Veneessä oli enimmillään jopa kymmenkunta koululaista. Syysmyöhällä joki laski lumensekaista suppoa eli hyhmää ja veden lämpötila todennäköisesti lähenteli nollaa. Huttulat pitivät veneessä hyvän kurin ja järjestyksen. Liikkeelle lähdettiin vasta kun kaikki olivat vakaasti istullaan niin alhaalla kuin mahdollista. Koskaan ei sattunut mitään haveria venematkalla, mutta rannalla kyllä tapahtui. Kerran Kalle toi porukan yli lossilla, Huttulansuvannon yläpuolelta. Siirtolanvainiolta päin laskeva suurehko puro, Jäpioja piti ylittää, eikä siinä ollut minkäänlaista siltaa tai lankkua. Kinnusen pojat Onni ja Olavi ottivat vauhtia ja loikkasivat yli. Toisia tuli perässä, mutta Ylisuvannon Kalevia pelotti. Toiset yllyttivät, että ei se ole temppu eikä mikään, ota vaan kova vauhti. Kalevi teki työtä käskettyä ja hypätä rojautti keskelle ojaa. Vettä oli ehkä vyötäröön saakka, eikä siinä hukkumisvaaraa ollut, mutta sarkahousut kastuivat. Mies kiskottiin kuiville ja matka jatkui mölinän säestyksellä, sillä kylmä vesi säikäytti Kalevin pahan kerran. Totisena siinä oli muukin porukka, kun aprikoitiin kenen oli syy ja kuka yllytti.

Jotta joen ylitys ei olisi ollut liian yksitoikkoista, mentiin monesti omin päin porukalla jokisuulta. Vene oli kenen sattui, sillä kaikkia lukitsemattomia veneitä oli lupa lainata. Monesti myös Ylisuvannolta joku aikuinen tuli viemään yli tai noutamaan, kun oltiin koulusta palaamassa. Tämä omatoiminen joukko koostui Kinnusen, Korkalan ja Ylisuvannon lapsista. Hurtintörmältä meni metsänläpi polku Vuoleville ja sitä kautta koululle. Reitti oli vähän lyhyempi kuin Huttulan kautta. Jokea ylitettiin joskus myös Dianoffin, vanhan Granholman kohdalta. Kulku koulun ja Myllyrännin välillä kävi oikopolkuja pitkin tai tietä myöten Sakkarantörmän kautta Heikkilöitten pihojen läpi. Viimeinen talo kylältä päin ennen Dianoffia ja rantaa oli ”Tönkyrävaarin” (Eino Heikkilä) talo. Tällä reitillä alakoululaisilla tuli jälleen kerran toiminnan puute isompia odotellessa. Kallu ja Tomppa huomasivat aidalle istahtaessaan, että riuvut olivat läpilahoja. Omistajaa päätettiin vähän muistuttaa, ja aitaa purettiin pari tolpanväliä. Hoksattiinpa vielä laittaa naulaset puut poikittain tielle. Ties vaikka joku nahkismerroille menijä puhkaisisi niissä pyöränrenkaansa, eikä kukaan tekijöitten mielestä arvaisi syyllisiä. Kyllä hyvin arvasivat. Seuravana päivänä mentiin virallista reittiä Huttulan venekuljetuksella kaiken varalta. Ensi sanoikseen Eevi motkotti, että Eskolan Lempin lehmät olivat karanneet aitauksesta ja kuulemma aidan särkijät olimme me. Eihän sitä auttanut kieltääkään. Perusteltiin vain, että lahohan se aita oli. Kovilla seuraamuksilla meitä uhkailtiin, mutta ei siitä tainnut sapiskaa pahempaa tulla.

Marraskuussa jokisuu alkoi vetäytyä jääkannen alle ja ylikuljetuspaikalla vapaata vettä oli vain voimakkaasti virtaavissa kohdissa, joten venekyydistä tuli entistäkin jännittävämpää. Jäätä myöten kulku aloitettiin heti kun joku aikuinen oli tutkinut kantavan reitin ja merkinnyt sen karahkoilla. Koululaisten vanhemmat luottivat onneen tai luojaan. Jompikumpi tai molemmat olivat myötä, kun ei kukaan jäihin pudonnut. Merituuli ja lauhasää nostivat vettä jään päälle joskus niin paljon, ettei jokisuulta voinut mennä yli. Useinkin lauhalla ilmalla oli rantavettä muutaman metrin levyisesti, mikä haittasi jäälle menoa. Eräänä tällaisena aamuna Pietikäisen Onni meni edellä, kun hänellä oli joukon pitkävartisimmat kumisaappaat ja hän onnistui kahlaamaan kovalle jäälle. Pienemmät ja vähemmän uhkarohkeat jäivät rannalle seuraamaan miten Onni pääsee vastarannalle. Yllättäen poika juoksi takaisin muitten luo ja sanoi, että mitäpä hänkään sinne kouluun menee kun on näin hyvä syy olla pois. Niinpä koko sakki palasi naureskellen kotiin. Joskus ylityspaikka löytyi eri kohdasta, kuin normaali reitti, mutta aikaa se vei, ja koulusta myöhästyttiin. Parhaita kulkukelejä olivat syksyisin vähälumiset pikku pakkaset. Jäisiä teitä ei hiekotettu ja liukkaus sopi hyvin potkukelkkailuun. Joskus hyviä potkurikelejä kesti viikkokausia ennen lumen tuloa. Piikkikenkä, joka laitettiin saapasterän päälle, oli tarpeellinen apuväline varsinkin märällä kaljamikkojäällä. Potkuri oli joka koululaisen ajoneuvo jopa ennen pyörää. Lumen tultua maahan suksilatu kulki joko Hurtintörmän tai Dianoffin kohdalta. Hiihtäen voitiin aina käyttää lyhintä reittiä yli vainioitten ja pitkin metsäpolkuja. Kouluun mennessä joukko kasvoi pitkin matkaa kun Heikkilänperän ja Paavovainion koululaisia tuli mukaan samalle ladulle. Hiihtomatkoilla tuli joskus pikku hiihtokisoja varsinkin kotiinpäin tultaessa. Talven mittaaan kunto kasvoi ja hiihtokilpailuissa pitkä koulumatka palkittiin hyvällä sijoituksella. Omantienkulkija Onni Pietikäinen osallistui pakollisiin kilpailuihin omintakeisella protestillaan. Hän oli ennen kilpailupäivää hankkinut jostakin pitkät metsäsukset, joissa oli nahkamäystimet. Muukin varustus edusti samaa tyyliä. Jalassa oli käännettävillä varsilla olevat kippurakärkiset nahkasaappaat ja pussihousut, päässä karvalakki ja käsissä pitkävartiset työkintaat. Asua täydensi ruudullinen sarkapusero. Onni asettui tärkeän näköisenä lähtöviivalle, losusi parikymmentä metriä ja pysähtyi, kääntyi lähtöpaikalle päin ja vahvisti mielenosoitustaan sanomalla: ”Mulla on kiire”.

Talvisäät laittoivat usein hiihtäjän huumorintajun kovalle koetukselle. Aina ei suksi luistanut eikä latu ollut auki lumituiskun takia, vaan oli hiihdettävä umpihankeen. Porukalla ladun aukaisua vuoroteltiin, mikä vähän helpotti työtä. Pahimmoilleen lauhalla säällä takkalalumi tarttui suksen pohjaan paksuksi kerrokseksi ja hiihto muuttui suksilla kävelyksi. Joen ylitys oli huonoilla säillä painajaismainen koettelemus. Aavalla jokisuulla tuisku piiskasi naamaa ja teki näkemisenkin lähes mahdottomaksi. Tuuli juoksutti lunta ja latu meni nopeasti tukkoon. Pakkasta vastaan yritettiin varustautua pukeutumalla lämpimästi, mutta ilman paleltumavaurioita ei selvitty. Varpaat olivat usein tunnottomat perille päästäessä. Oma korvani paleltui kerran niin pahoin, että jäljet näkyvät vieläkin. Kovalla pakkasella karvalakin puuhkat oli laskettu alas, mutta joen jäällä kova viima leikkasi korvalehden jäähän. Kovasta liikkeestä muuten lämmin hiihtäjä ei huomannut itse koko asiaa ennen kuin vastaantulijat sanoivat, että sullahan on korva ihan valkea. Kotona kun korvalehti suli, siihen tuli valtava vesirakkula ja koko kuuloelin turposi kooltaan moninkertaiseksi. Paraneminen vei yli viikon, ja kouluun meno ei onnistunut yksinkertaisesti siksi, että mikään lakki ei mahtunut päähän. Kuulonvauriota ei havaittu, mutta ulkokorvaan jäi muistomerkit. Joskus kaikista kovimmilla pakkasilla vanhemmat eivät laittaneet lapsia kouluun ollenkaan. Terttu Kangas kertoi hänellä ekaluokalla olleen poissaoloja jopa satoja tunteja säiden takia. Kulkuolosuhteet veivät veronsa, mutta toiselle luokalle hänet siirrettiin, kun lukutaitoa oli sen verran mitä muillakin. Jotenkin koulumatkan rasitus tietysti vaikutti opintomenestykseenkin, mutta alaluokilla se ei ollut kovin tärkeää. Pitkä koulupäivä jatkui joskus laiskoille jäämisen takia, ja paluu tuntui erityisen raskaalta, kun maha oli tyhjä ja väsymys alkoi käydä käpälään. Opettaja Lea Lahdenperän pitämiltä jälkkäreiltä sai kirjoittajankin kertotaulun pänttäys ottaa vauhtia useamman kerran. Kinnusen Maire (nyk. Pulkkinen) muisti, että sama aihe kolmannella luokalla istutti hänelläkin monta ylimääräistä tuntia. Maire oli laiskoilla olon takia joutunut yksin kotimatkalle juuri, kun jokea ylitettiin ensimmäisiä kertoja syysjäätä pitkin. Pieni koululainen ei uskaltanut yksin lähteä ylittämään jokea, ja Huttulasta häntä lähti saattamaan vain vuotta vanhempi Saara-tyttö. Mairella oli hyvät muistot Huttulan perheestä, jonka luona joen veneylitystä usein odotettiin. Eevi-emäntä kuivasi koululaisten vanttuita ja tarjosi joskus kahvit. Mairen mieleen oli jäänyt, kun Eevi sadonkorjuunaikaan oli laittanut hänelle keräkaalen kainaloon kotiin vietäväksi.

Keväällä koululaisen jalka kävi kevyesti, kun aamuja oli niukasti ennen kesälomaa. Luonto vain järjesti jälleen haasteensa matkanteolle. Joen ylitystä hiihtäen siirrettiin jokisuulle päin, jopa jokisuun edustalle Palokarin kautta, kunnes jäät haurastuivat ja tuli tulva. Kelirikon aikana Onkalonperäläisistä isommat ajoivat pyörällä Aseman kautta ja pienemmät olivat koulusta poissa. Pisimmillään liikennekatkos joen yli saattoi kestää pari viikkoa. Kirjoittajalle tulva-aika oli uusi kokemus. Sukulaispappa Vihtori Breilin majoitti tyttärenpoikansa kahtena tai kolmena keväänä mökissään Lahenrannalla. Kortteerissa asuminen oli mukavaa vaihtelua. Siinä sai tuntumaa siitä, millaista olisi asua lähellä koulua ja muita luokkakavereita. Breilinin mökki oli vain huoneen ja keittiön kokoinen. Eeti Hietala, papan taloudenhoitaja ja kotihengetär asui ja nukkui keittiössä ja papan oma sänky oli siinä isommassa huoneessa. Siellä nukutettiin myös hyyryläistä. Kymmeniä vuosia käyttämättömänä ollut päästävedettävä sänky oli juuttunut kiinni eikä suostunut pitenemään. Eeti teki nuorenmiehen pedin nurkittain neliön muotoiseen kokoon laitettuun nukkumahuonekaluun. Mittaa nukkujalla oli jo sen verran, että muuten ei olisi mahtunut. Eeti piti hyyryläisestä huolta kuin varaäiti konsanaan. Vaihtelua se varmaan oli hänellekin. Pappa oli siinä vaiheessa, jo yli 80-vuotiaana muuten hengessä mukana, mutta hänen puhekykynsä oli läpikäydyn halvauksen takia huono. Koulun päättäjäisviikolla yleensä joki oli jo jäistä vapaa ja Huttulat kuljettivat yli. Suvivirren veisuussa käytiin venekyydillä.

Simonkylän koululla Onkalonperänkin alakoululaisia opetti kaikkien rakastama Irja-opettaja, Irja Lammassaari. Irja kaitsi oppilaitaan kuin omia lapsiaan. Monesti pikkukoululaiset tarvitsivat apua henkselien kiinnittämisestä maitopullon aukaisemiseen ja kotiongelmien kuuntelusta kynän teroitukseen. Luokassa meteli saattoi muistuttaa enemmän lastentarhaa kuin koululuokkaa, mutta meininki opetti lukemisen ja laskemisen lisäksi myös ryhmässä olemista ja sosiaalisuutta. Varsinkin syrjäkylillä asuvat lapset kokivat opettajansa enemmän turvalliseksi kokoajaksi kuin pelottavaksi auktoriteetiksi. Ylempien luokkien opettajina toimineet Kalle ja Kaarin Alakui-jala vaikuttivat sota-aikana ja vähän sen jälkeen. Alakuijaloiden aikaiset oppilaat ovat pitäneet pariskuntaa merkittävinä opetustoiminnan kehittäjinä Simonkylällä. Kolmannen ja neljännen luokan vakituista opettajan virkaa alkoi hoitaa 50-luvun puolesta välistä lähtien Lea Salminen ja yläluokkia Eero Lahdenperä. Pariskunta avioitui Simonkylällä ollessaan. Lea oli vaativa ja tinkimätön opettaja, joka takoi kertotaulun ym. oppilaitten päähän niin, että kaikki ne varmasti oppivat. Hän jakoi oppilaille sormenkokoiset paperiliuskat, joihin vastaus piti kirjoittaa sanelun mukaan. Kuvio toistui, kunnes kaikki vastaukset olivat oikein. Eerokin oli kunnioitusta herättävä auktoriteetti ja kunnianhimoinen kouluttaja, joka järjesti tarvittaessa yksityisopetusta. Nuoret, toispaikkakuntalaiset opettajat toivat mukanaan omat käytäntönsä, jotka eivät heti kaikkia kyläläisiä miellyttäneet, mutta aika sopeutti osapuolet toisiinsa. Simolaisuus tarttui tulokkaisiin ja oppilaat ja oppilaitten vanhemmat omaksuivat uusia koulutustapoja. Lahdenperien alkuaikoina oli joitakin väliaikaisopettajia Eeron opintovapaitten ja Lean äitiyslomien takia. Leaa tuurasi mm. iiläinen nuori ylioppilas Ritva Kaisto ja yläluokilla virkaatekevänä opettajana oli simonkyläläinen Liisa Vittaniemi, hänkin ylioppilas.

Koulupiirit ja autokuljetus

Kun Onkalonperän tietä alettiin jälleen aurata talvisin, helpottui pyörällä käynti Aseman koululla. Matkaa oli perimmäisestä talosta Asemalle 7 km ja Simonkylän koululle Huttulan kautta 5 km. Kuntaa painostettiin järjestämään kuljetus Asemalle, mutta vastaus oli, että teidän koulupiirinne on Simonkylä. Kunnanisät mittasivat matkaa kartalta ja väittivät sen jäävän alle viiden kilometrin. Kyläläiset eivät nielleet mittaustapaa linnuntietä pitkin, sillä joki oli este, hidaste ja riski. Sitä ei suostuttu pitämään hyväksyttävänä koulureittinä. Enemmistö oppilaista siirtyi vähitellen kuivan maan kulkijoiksi, Asemakylälle. Vihdoin vuonna 1960 syksyllä, yhtenä maanantaiaamuna taksimies Esko Patokoski kurvasi Moskvits Skandinavia-merkkisellä autolla Korkalan, viimeisen talon pihaan. Pitkä painostus oli tuottanut tuloksen. Paradoksi oli, että kunnan piti lain mukaan järjestää kuljetus kansalaiskoululaisille, siis niille, jotka olivat alakoulusta alkaen hiihtäneet, pyöräilleet ja patikoineet kouluun. Tässä vaiheessa he sitä taksikyytiä vähiten kaipasivat, mutta olivat mielellään nuodollinen syy kuljetukseen. Korkalan Eine kysyi taksimieheltä, miten hän aikoo saada koko kylän koululaiset mahtumaan Mosseen, johon Esko vastasi, että ruuvataan, ruuvataan. Luusin koululaisten ahtauduttua kuormaan alkoi sisällä olla tiivis tunnelma, kun matkustajia oli jo kymmenkunta. Luusin Sallikin vannotti taksimiestä ajamaan varovasti, sillä kyydissä oli, kuten hän sanoi, kallis lasti. Pientä ylikuormaa kertyi vaikka matkustajat olivatkin keskenkasvuisia. Taksimies varottui pian niin paljon, että hankki Volgan. Peura-keulakoristeella varustettu idän ajoneuvo tuntui suorastaan yleelliseltä Mossen jälkeen. Toiset oppilaat koulun pihalla olivat kateudesta vihreänä kun onkalonperäläiset saapuivat. Volga-pirssi vaati aika paljon autoasentajan vierihoitoa, ja tämän tästä kyytiä piti vartoilla kotiin lähdettäessä, kun syynä oli huoltokäynti Perämeren Autossa. Volgassa oli jatkuvasti jotain korjattavaa. Kerran kävi niinkin, että taksimiehen isä Eino Patokoski toi koululaiset hevosella kotiin, kun auto oli korjaamolla. Ahtautta syntyi joskus Volgankin kyydissä, kun silloin tällöin joku Onkalonperän aikuinen pyrki auton täytteeksi, eikä Esko leppoisana kuskina kehdannut olla heitä ottamatta. Tällaisessa tilanteessa jouduin Ylisuvannon Kalevin kanssa Volgan takakonttiin. Luukku auki ja poikien jalat puskurin päällä roikkuen ajeltiin kotiin. Postin kanto koululaisten mukana ei enää oikein luonnistunut, vaan jäi enempi muitten huoleksi. Kerran kuitenkin Ylisuvannon Maila oli joutunut ottamaan kylän postin mukaansa koulukyytiautoon. Wahlbergin kohdalla Maikki hoksasi, että talon postin jättö unohtuu. Hän tokaisi Eskolle: ”SEISO!” Esko polkaisi jarrupedalia ja pysäytti. Maikki hyppäsi autosta ja vei postin muun porukan nauraa räkättäessä äkkikomennolle. Esko vielä veisteli, että no, seisoo kellä seisoo. Taksikyydilläkin ajettiin tietysti vain kerran päivässä nouto ja paluu. Kansalaiskoulu oli juuri alkanut uusi koulumuoto, jossa alkaminen ja päättyminen tapahtuivat täsmälleen samaan aikaan joka päivä. Koulua oli aamu puoli yhdeksästä iltapäivän puoli kolmeen. Päivien samanmittaisuus johtui siitä, että ympäri kuntaa linja-autoilla ja junalla kulkevat oppilaat pääsivät kouluun ja kotiin liikennevälineitten aikataulujen mukaan. Kansakoulun yläluokilla päivät päättyivät usein myöhemmin, joten heitä joutuivat odottamaan sekä isommat että pienemmät. Patokosken pirtissä oli usein jopa puolikymmentä koululaista lämmittelemässä tai aikaa kuluttamassa. Samat koululaiset, jotka aikanaan venekyytiä odotellessaan saivat joskus lähdöt Huttulan pirtistä, saivat nyt käyttäytymisensä takia porttikieltoja Patokoskelle, eikä varmaan ilman syytä. Kyllä lapsilauma helposti sai hälinää aikaiseksi ja isoimmathan aina äänekkäimpiä olivat. Taksia odotellessa kansalaiskoululaiset saivat opetella kansalaistaitoja kylän kuppiloissa. Rahaa riitti yhteen kahvikupilliseen ilman pullaa, ja sillähän kehtas istuskella tunnin katsomassa kun isot pojat pelasivat pajatsoa puhuen leukavia. Jukeboksit olivat uutta villitystä ns. baareissa. Entisessä Nikuraution kahvilassa oli nyt Korvan Heinolla ja Eilalla baari. Heidän jukeboksinsa oli siitä hauska, että se soi kaikilla kolikon kokoisilla pyöreillä metallinpaloilla, esim. mutterinalusprikoilla. Myös jotkut Ruotsin äyrikolikot kelpasivat, mutta toki sille välillä syötettiin oikeitakin rahoja. Levynpyörittimessä soi pääasiassa Elvis, Paul Anka ja Tommy Steel. Kotimaiset eivät kolahtaneet. Ihka ensimmäinen levyautomaatti oli Jussilan Mirkun baarissa Säästöpankin talossa. Jussilan automaatti soitti sen levyn, joka pinkassa oli päällimmäisenä, sillä tekniikka ei vielä sisältänyt levynvalintatoimintoa. Ensimmäinen levy jonka siitä saimme kahdenkympin kolikolla ulos oli Summer Time, josta tuli sittemmin maailman klassikko. Levyltä soi suomeksi käännetty versio Kesäyö. Tyyli ja tempo eivät nuorten musiikkimakua sykähdyttäneet, mutta sävelmä jäi mieleen. Joskus Simon Asemakylän liikekeskuksessa oli jotain harvinaisempaakin ajan vietettä. Petoeläin-zoo parkkeerasi telttansa yhtenä talvena useaksi viikoksi. Vain kerran siellä oli vara käydä sisällä, mutta tivolin levysoitin viihdytti ulkonaliikkujiakin päivät pitkät. Levyvalikoima ei ollut kovin laaja, kun You Are My Destiny soi kymmenen kertaa joka päivä. Zoo-teltassa oli mm. isoja kissapetoja ja karhu. Leijonan ja karhun kanssa oli myös esityksiä määrätunnein. Kesäisin Asemakylällä oli usein ns. huvitelttoja, joissa oli ilmakivääriammuntaa, rulettia ja onnenpyörää ym. maksullisia pelejä. Koululaisen rahat riittivät juuri ja juuri yhteen onnenpyörän pyöräytykseen, josta huonollakin tuurilla sai pienen ”voiton”. Nämä pelihelveteiksi kutsutut rättihallit yleensä pantiin pakettiin elo-syyskuunvaihteessa. Kansalaiskouluun oppilaat tulivat koko kunnan alueelta, joten välitunneilla ja koulukyytejä odotellessa kohtasivat kylien erilaiset kulttuurit. Oppilaat erottuivat toisistaan jo sen perusteella tulivatko he isoista kylistä, valtateitten varsilta vai syrjäisiltä asutusalueilta. Onkalonperäläisillä oli miltei kotikenttäetu, sillä tältä syrjäkylältä kansakoulua oli aina käyty isoissa kouluissa, ja kansalaiskoulun tilat olivat samassa talossa, missä Aseman uuden kansakoulunkin.

Aseman koulun opettajia

Asemalla alaluokkien opettajana oli 50-luvun alkupuolelta saakka Ulla Pesonen. Väinö Vuorimaa tuli Aseman yläluokkien opettajaksi v. 1957. Hänen silloinen morsiamensa ja sittemmin puolisonsa Aino Lähteenmäki aloitti samana syksynä keskiluokkien 3. ja 4. opettajana. Asemallakin oli useita väliaikaisopettajia päätoimisten lomittajina ja sijaisina. Keskiluokilla oli nuori naisopettaja nimeltään Anna-Liisa Suur-Uski ja samaan aikaan yläluokilla Kauko Pahnila Simonkylältä. Kaukosta ei tullut opettajaa, vaan tienrakennusinsinööri. Muina lyhytikaisempina sijaisina olivat mm. Paavo Hokka ja Sirkka Miettunen. Onkalonperäläinen Riitta Huttulakin oli alaluokkien opettajana lukuvuoden 1954–1955. Kansalaiskoulun johdossa pitkän uran teki Jussi Poikela. Hän aloitti Simossa Anja vaimonsa kanssa v. 1960. Peruskouluun siirryttäessä v. 1972 Jussi siirtyi koulutoimenjohtajaksi ja Anja peruskoulun yläasteelle opettajaksi.

Kouluruokailu

Simonkylän koululla lämmin ruoka tarjottiin ensimmäisen kerran jo v. 1945 syksyllä. Suurten ikäluokkien aloittaessa kansakouluaan oli ruokailu vakiintunut ja ruoka kohtuullisen laadukasta. Käytännöllisyys syistä se oli lusikalla syötävää tavaraa keittoa, soppaa tai puuroa. Parhaita ja tykätyimpiä keittoja olivat hernesoppa ja makkarakeitto. Kaalimaitoa ei halunnut kukaan, mutta sitäkin oli syötävä. Ruokalista oli viikonpäivien mukainen. Jonain päivänä oli puolukkapuuroa, ruispuuroa tai kaurapuuroa, ja joskus ruokana oli makaronivelliä. Yleensä jopa suosituimpia ruokia oli varaa santsata, mutta tähteeksi ei jäänyt mitään. Koulu tarjosi vain lämpimän ruuan, voileivät ja maitopullo piti oppilailla olla omasta takaa. Koska ruoka syötiin omalla pulpetilla luokassa, piti jokaisen oppilaan hankkia oma ruokaliina. Jos liina puuttui, saattoi opettaja panna oppilaan tekemään sellaisen. Toki se oli usein aivan vakiokäsityönäkin alaluokilla. Ylempien luokkien pojille sanottiin, että liina tehdään vaikka puusta, jos ei sitä muuten ilmaannu. Voileipien päällä ei ollut makkaraa eikä juustoa, muista leikkeistä puhumattakaan. Simon pirtillä oli kerran puulaakihiihtojen jumbopalkintona lenkkimakkarat joukkueen jäsenille. Seuraavana koulupäivänä palkintomakkarat näkyivät palkittujen hiihtäjien lasten voileipien väliin siivutettuna. Eivät hiihtäjät mitään köyhiä olleet, mutta makkara ei vain ollut jokapäiväistä herkkua missään perheessä. Simonkylän koululla uusi keittäjä laittoi alkajaisikseen lihamureketta ja kuoriperunoita. Ruoka oli hyvää, mutta haarukan ja veitsen käyttö teki ruokailutapahtumasta niin mutkikkaan, ettei ruokatunti meinannut riittää. Sen jälkeen palattiin nöyrästi lusikkaruokiin. Meillä onkalonperäläisillä oli eväänä tietysti aina kotona leovottua leipää. Rieska oli mieleisintä, sillä se maistui eikä murentunut repussa. Monesti koulusta jääneitä rieskapaloja syötiin vielä kotimatkallakin. Maitopullolla oli paha taipumus unohtua yöksi reppuun. Aamulla sitten löytyi hapannut pullo, jonka pesemisestä äiti ei yhtään ilahtunut. Paras maitopullo oli patenttikorkilla varustettu limsapullo, jossa rautalankasaranat pitivät kumitiivisteellä varustetun tulpan kiinni pullonkaulassa. Korkkitulpat olivat usein hukassa juuri kun piti lähteä kouluun. Kunnan määräraha kouluruokailuun oli hyvin rajallinen. Simonkylän koululla kerättiin perunoita ja vihanneksia koululaisten kotitaloista ainakin vielä 50-luvun puolivälissä. Syksyisin yläluokan pojat kulkivat Filpus-Matilta lainatulla hevosella päivän pari talosta taloon perunoita noutamassa. Yksi nuukuudestaan kuulu isäntä oli kitsastellut perunoitten luovutuksessa. Kun pojat olivat vähätelleet määrää, isäntä oli perustellut, että meidän Pentti ei syö kuin yhden perunan päivässä. Tätä repliikkiä Pentti sai kuulla koulussa koko talven. Marjoja oppilaat poimivat koulun keittiöön vielä 60-luvun vaihteeseen saakka kaikissa kouluissa. Alaluokkalaisille riitti litra puolukoita oppilasta kohti. Keskiluokilla määrä nousi joko kolmeen litraan puolukoita tai kahteen mustikoita ja yläluokilla kiintiö nousi vähän ylemmäs. Vähitellen kunta on alkanut hankkia kaikki tarvikkeet rahalla ja ruokailukin on monipuolistunut. Kansalaiskoulussa 60-luvun alussa opeteltiin syömään silloin tällöin raasteita ja salaattejakin. Monet koululaiset, varsinkin pojat, vierastivat rehujen syöntiä. Ruokailu tapahtui edelleen luokissa, mutta kaikki ruoka ei ollut pelkästään lusikalla syötävää.

Joulu- ja kevätjuhlat

Kansakoulujen joulujuhlista ja kevätpäättäjäisistä on jo varhaisessa vaiheessa muodostunut perinne. Aseman ja Simonkylän kouluissa joulujuhlia sanottiin pikkujouluiksi ja niitä vietettiin iltaisin. Koulun pikkujoulut olivat koululaisten lisäksi myös oppilaitten vanhemmille ja muille kylän aikuisille tarkoitettuja juhlia. Ohjelmia valmisteltiin ja harjoiteltiin viikkokausia etukäteen ja tapahtumat olivat lukukauden kohokohtia. Jokaiseen pikkujouluun kuului jouluaiheinen näytelmä, yksinlauluesityksiä ja joka ikisen luokan oma kuorolaulu. Kuusijuhla päättyi aina virteen-Enkeli taivaan. Pikkujouluissa oli tapana lähettää luokkakavereille joulukortteja, jotka pukki tai tonttu jakoi paikan päällä vastaanottajille. Siinä myös vähän vertailtiin saatujen korttien määriä, ja mittailtiin suosiota kavereitten keskuudessa. Ainakin muutamina vuosina hankittiin myös arvotuille luokkakavereille pieni joululahja. Yleensä koulun pikkujoulussa opettajat olivat järjestäneet myös jotain suuhun pantavaa, makeisia tai pikkuleipiä. Juhlapaikka oli somistettu kreppipaperinauhoin, kynttilöin ja joulukuusin, ja tehosteena käytettiin tähtisädetikkuja ja ns. pengaalitikkuja, joilla tilaan saatiin värillistä valoa valinnan mukaan. Kerran Armas Ilvo toi Asemankylän pikkujoulussa luokkaan elävän poron. Eläin ei ollut yhtään innostunut ihmisruuhkan keskellä esiintymisestä, vaan päästi vastalauseeksi sarjan papanoita luokan lattialle. Simonkylän koulu järjesti juhlan Simon Pirtillä iltaisin vielä 50-luvun alkupuolella. Uusien opettajien myötä joulujuhla supistettiin vain oppilaita koskevaksi ja siirrettiin normaaliin kouluaikaan pidettäväksi koululla. Ensimmäisen kerran, 1954, kun aloitusajaksi oli ilmoitettu klo 9.00, ei Korkalan kotiväki uskonut, vaan epäili minun kuulleen väärin. Kahdeksan vuotias passitettiin suksiladulle vasta puolilta päivin, kun uskottiin alkamisajan olevan kello yksi iltapäivällä. Kyllä minä oikein olin kuullut ja Kinnusen pojat tulivat vastaan kotia päin. Opettaja oli laittanut joulutodistukseni heidän mukaansa, ja paikannut näytelmäroolini jollakin muulla oppilaalla. Asemakylällä iltajuhlaperinnettä jatkettiin pitempään, ainakin 1960-tienoille. Kevätlukukauden päättäjäisissä ohjelmat noudattelivat paljolti pikkujoulujen mallia, paitsi että laulut ja näytelmien aiheet olivat vuodenajan mukaisia ja tilalisuudet pidettiin aina aamupäivisin. Perinteisesti kevätjuhlan päätteeksi veisattiin tunteita nostattava suvivirsi.

Oppikoulu

Onkalonperältä mentiin oppikouluun siinä missä muualtakin. Riitta Huttula oli ensimmäinen oppikoululuun menijä. Hän kävi tyttölyseossa Kemissä keskikoulun ja hänen veljensä Markku niinikään keskikoulun Kemin lyseossa. Marja, perheen nuorin jaksoi käydä ylioppilaaksi asti. Onkalosta Paavo lähti oppikouluun viidenneltä luokalta kansakoulusta. Koulunkäynti Kemissä kävi näppärasti, jos asui radan varressa, mutta syrjempää piti ajaa pyörällä junalle ja takaisin junalta kotiin. Asuinpaikasta ja kelistä riippuen koulupäivä saattoi jatkua jopa tunnilla aamuin illoin. Kemiin menevä koulujuna poimi matkustajansa Kuivaniemen Myllykankaalta, Kuivaniemen asemalta, Simon asemalta, Viantieltä, Horsman seisakkeelta ja Maksniemestä. Sekä meno että paluuvuoro oli sovitettu koulun alkamisja päättymisaikoihin. Esim. Onkalosta piti aamuisin lähteä liikkeelle puoli seitsemän tienoissa kun juna lähti 07.05. Paavo muisti, että rautasillalle piti ehtiä ennen junaa, muuten myöhästyi. Jos puomi oli alhaalla, oli mentävä ali tai yli jos uskalsi. Joskus juna oli tulossa sillalle kun Paavo oli poistumassa toiselta puolen. Maantieliikenne siirtyi rautatiensillalta omalle nelostien sillalle vasta 60luvun lopussa. Huttulan Riitan lähtiessä oppikouluun vuonna 1948 on kulkeminen ollut vielä eksoottisempaa. Juna on lähtenyt Simosta jo klo 06.20 ja pyörälläajomatkaa Villenpaikasta asemalle on ollut viitisen kilometriä. Kulkupeli on ollut tavarajuna, jossa viimeisenä on ollut puupenkeillä varustettu matkustajavaunu, jota konduktööri on lämmittänyt puukamiinalla. Höyryveturin kiskoman junan matkanteko on ollut verkkaista ja joskus se on joutunut Holstinharjulla jopa levähtämään hetken ennen uutta nykäyksittäistä liikkeelle lähtöä. Oppikouluun menijät ovatkin myöhästyneet ensimmäiseltä tunnilta tämän tästä. Riitan juna on lähtenyt Simoon päin neljän maissa ja kotiin hän ennättänyt noin viideksi. Läksynluvun jälkeen ei liiemmin ole vapaa-aikaa jäänyt. Kylmimmän talvikauden Riitta muistelee majailleensa sukulaisperheessä Ilvolla Asemakylällä. Viisikymmentä luvun alussa junakalusto parani siten, että penkit muuttuivat vähitellen pehmustetuiksi. Kun uudet kiskoautot eli ”lättähatut” tulivat paikallisliikenteeseen, nopeutuivat koulumatkat merkittävästi. Korkalan Ulla ja Luusin Väinö olivat ensimmäiset oppilaat Onkalonperältä Simon uudessa oppikoulussa, joka aloitti toimintansa 60-luvun alussa. Väinö aloitti vuonna 1962 ja Ulla vuotta myöhemmin.

Tansseihin ei ennen rippikoulua

Rippikoulun käyntiin ei ollut muuta kulkuvälinettä kuin polkupyörä. Onkalonperältä matkaa Simoniemeen kertyi viitisentoista kilometriä, ja paljon kauempaakin sinne tultiin. Mopojakin oli jo aika monissa taloissa 60-luvulla, mikä helpotti pitkämatkaisten kulkua. Seurakuntatalo Mäki-Mattila, kirkon lähellä, oli perinteinen rippikoulupaikka. Rovasti k.s.i Matinlassi järjesti konfirmaatioon valmistavat kurssit heti varsinaisten koulujen päätyttyä. Rippikoulua käytiin kaksi viikkoa ja ripille päästiin juhannuksena. Omassa rippikoulussani Matinlassi manasi rippilasten tietämättömyyttä ja osaamattomuutta. Hän sanoi viimeisenä rippikoulupäivänä, että normaalisti konfirmaatiotilaisuudessa kysytään ripillä olijoilta joitakin kysymyksiä katekismuksesta, mutta jätetään se poissa tällä kertaa, varmuuden vuoksi. Herätys rippiaamuna oli monelle takkuinen valvotun juhannusyön jälkeen. Minua tuli äiti herättämään lypsylle juuri, kun uni oli makeimmillaan. Lehmät oli lypsettävä, oli juhannus tai ei, oli ripille meno tai ei. Myöhemmin konfirmaatioita on järjestetty joustavammin pitkin vuotta. Kerran 50-luvulla pidettiin Onkalon Valtenpuolella vanhanaikaiset lukukinkerit. Tilaisuuteen oli tultava sen vuoden ripillepääsijöiden. Alun perin, ennen virallista kansakoulua, lukukinkerit ovat olleet lukemaan opettamistilaisuuksia, ja vanhaan kinkeriperinteeseen on kuulunut, että tilaisuuksia on isännöinyt kylän vaurain talo. Onkalossa pidetyt rovasti Matinlassin pitämät kinkerit olivat enemmän perinteen ylläpitoa kuin varsinaista rippikoulua. Seurakunnan toimihenkilöillä oli harvoin käyntiä syrjäkylillä muista syistä, ja tällä tavoin pidettiin yhteyksiä yllä. Onkalonperäläiset ovat hengen asioissa olleet aina kohtuuden linjoilla. Simossa voimakkaasti vaikuttanut vanhoillis-laestadiolaisuus ei juuri ole näkynyt Onkalonperällä. Kinkeriperinnettä toteutetaan edelleenkin maassamme siellä täällä jonkinlaisina seurakuntien pr-tilaisuuksina.

Rippikoulun sanottiin olevan pojille akanottolupa. Vastaavaa se lie tarkoittanut tytöillekin. Käytännössä tansseihin oli sopivaa lähteä vasta ripille pääsyn jälkeen. Rippipuku oli useille ensimmäinen juhla-asu ja kelpasi hyvin iltamiinkin. Yksi simolainen tyttö värjäsi valkoisen rippipukunsa ainutkertaisen käytön jälkeen punaiseksi ja lähti siinä tansseihin. Tanssimatka Onkalonperältä vaati usein urheilumieltä ja intohimoa. Lähimmät tanssipaikat olivat Kuivaniemen Nuorisoseuran talolla vajaan kymmenen kilometrin päässä ja Simon Pirtillä, jonne pääsi rautasillan kautta tai veneellä joen yli, pyörät veneessä. Sulan maan aikana, kesällä ja alkusyksystä pyörät ja veneet pelasivat, jos ei ollut erityisen paha sää. Pimeä teki kyllä kiusaa, varsinkin silloin kun kuljettiin joen yli ja ajettiin pyörällä pitkin rantapolkuja. Enimmäkseen palatessa oli pimeämpää, kuin mennessä. Vain Simon Pirtin yötansseista kotiin tullessa aurinko jo nousi. Filpus-Aimon keksimät keskiyönkarkelot alkoivat puolilta öin, ja loppuivat aamu neljältä. Fysiikkaa nämä yömenot kysyivät nuorilta juhlijoilta, mutta Simonkylän Nuorisoseuralle ne olivat pelastus. Pahoin raha- pulassa rämpinyt yhdistys ehti kohentaa talouttaan, ennen kuin yötanssit kiellettiin.

Nuorisoseurojen järjestämät iltamat olivat pitkään sodanjälkeen teatteriesityksien ja tanssitilaisuuksien yhdistelmiä. Jos iltamissa oli vain puolitoistatuntia tanssia, pääsyliput olivat verottomia, kun taas pelkät tanssitilaisuudet olivat huviveronalaisia. Näytelmät tai sen tapaiset olivat useimmiten kevyesti kyhättyjä esityksiä vain veron välttämiseksi. Yleisissä pikkujouluissa esim. Simon Pirtillä ohjelmana oli teatteriesityksen lisäksi joupuuron syönti ja torttukahvit. Läheskään aina tansseissa ei ollut orkesteria, vaan tyydyttiin ns. säilömusiikkiin eli äänilevyihin. Riitta Huttulan aloitellessa tansseissa käyntiä tilaisuudet alkoivat jo ilta kahdeksalta tai viimeistään yhdeksältä ja päättyivät yhteen mennessä. Hän muistelee, että parhaimmat tanssipaikat Simossa olivat Pirtti ja Palonhovi, joka on aloittanut samoihin aikoihin Asemakylän ja Viantien välisen tien valmistumisen kanssa. Simoniemen Työväentalollakin on niihin aikoihin järjestetty tansseja. Lähiseudun orkestereista suosituin oli silloin ollut Kemiläinen Sinitähti. Koska tansseissa käytiin lähes yksinomaan pyörällä, joskus jopa suksilla, jäivät Riitalta Kemin Työväentalon ja Kemin Pirtin samoin Kuivaniemen Seurojentalon tanssit aika harvoihin kertoihin.

Konevoimin töihin ja iltamiin

Monet Onkalonperän pojat ehtivät 60-luvulla jo saada alleen ensimmäiset moottoripyörät ja autot. Onkalon Pentin IC-moottoripyörällä mentiin kerran syyspimeällä Simon Pirtille. Eteisessä selvisi, että kengät ja housunlahkeet olivat polvia myöten savessa. Oli vesisade ja tiet sen aikaisia sorateitä. Kuivaniemeen tanssimatka tehtiin kerran moottoripyörillä parinkymmenen sentin lumessa, kun Kuivataival oli tietenkin auraamaton. Korkalan Osmon Prefekti mahtoi olla kylän ensimmäinen nelipyöräinen tanssikyyti. Tämä Ford oli jo parhaat päivänsä nähnyt ajokki, mutta tansseissa käyntiin kova sana. Kerran urhea ”sotajoukko” palasi Kuivaniemen Seurojentalolta perä edellä, sillä autossa oli juuttunut pakki päälle. Osmo ja Onkalon Eero vetivät kotona keskellä yötä haalarit päälle ja avasivat vaihdelaatikon. Onneksi vika korjaantui ilman varaosia, eikä autolle tullut pidempää seisokkia. Toisella kertaa Simosta päin kotiutuessa pirssistä katkesi vetoakseli, ja siihen katkesi matkakin. Varaosa löytyi purkuautosta ja matkailu jatkui noin viikon kestäneen remontin jälkeen. Prefektissä ei ollut lokilämmitintä, ja pakkaskäynnistys tuotti tuskaa aika ajoin. Autoa työnnettiin miehissä ja kerran yritettiin jopa vetää IC:llä. Vaikka moottoripyörässä voimaa olisi riittänyt, ei auto suostunut lähtemään sen perään. Vetopeli oli liian kevyt saadakseen otteen jäisestä tienpinnasta. Kun autokantaan oli päästy, sille ei loppua tullut. Uusia, pakasta vedettyjäkin autoja ilmestyi, kuten Simca-tonneja, Morris-minejä, Austin-minejä, Fiat-kuussatasia, Neckareita ja Huttulan Juhan hieno Datsun Bluebird. Onkalonperän tyttöjen tanssikyydeistä on vähemmän käytettävissä olevaa tietoa, koska autojen omistajat olivat pääosin muilta kyliltä. Autottomalle tansseihin pääsy oli ainainen ongelma. Menomatka kävi naapurin autoilijoiden siivellä niinkin, mutta paluumatkojen saattoreissut aiheuttivat järjestelyjä. Monesti tanssireissu jäi yksinkertaisesti tekemättä, saattoreissuista puhumattakaan. Silloin syrjäkylä tuntui nuoresta ahdistavalta takapajulalta. Tanssipaikkoja oli muitakin kuin Simon Pirtti ja Kuivaniemen NS. Kun autoja oli jo käytettävissä, mentiin esim. Oijärven Sampolaan tai Alajokikylän Metsäpirtille. Joskus käytiin Kemissä Urheilutalolla, koska siellä vierailivat kaikki parhaat orkesterit, aina ulkomailta asti.

Entisajan moottoripyörät näyttivät mopoilta 2000-luvun peleihin verrattuna. Tässä Juha Huttulan MZ, joka oli aikansa kaunotar. Englantilainen Morris Mini oli nuorten miesten suosikki ja monien suomalaisten rallitähtien ajoneuvo 1960-luvulla.Tällainen oli mm. Markku Huttulalla ja Paavo Onkalolla. Kuuskytluvun komeus Simca-1000 ja ups.kokelas Markku Huttula

Prefekti-seurueelle sivukylien tanssipaikat olivat tuttuja jo 50-luvun lopulla. Eero Onkalo muisti, kuinka Olhavajokiset nuoret miehet olivat mustasukkaisia tytöistään. Kerran Prefekti meinattiin kaataa, kun kylän tyttöjä oli takapenkillä tanssitalolta lähdettäessä. Onkalonperän poikia piiritettiin ja uhkailtiin myös tanssipaikan sisätiloissa, jos näytti oman kylän impi olevan menossa väärään kyytiin. Autoja tai edes moottoripyöriä ei ollut kenelläkään pelkästään huviajelua tai riijuulla kulkua varten. Veitsiluoto Oy:ssä tai muualla töissä käyntiä varten ajoneuvot oli hankittu. Veitsiluotohan oli edelleenkin simolaisten ”kanada”. Sieltä tuli rahat autoon, bensaan ja tanssilippuihin. Töihin ei kukaan automies yksin ajellut, vaan kaikilla oli kimppakyytiläisiä täysi lasti.

Pikilaivan purjehdus

Joskus 50-luvun lopulla Kuivaniemen urheilukentän laidalla oli hyvin väkeä vetävä kesätanssilava, mutta tulipalo tuhosi sen kesken sesongin. Kuivalaiset pystyttivät korvaavan huvikeskuksen Myllykankaalle, Hentosenrantaan. Onkalonperän pojat kunnostivat viikkokausia vanhaa moottorivenettä tanssireissua varten. Vene oli vanha kalastuskäytössä ollut, pitkä ja raskastekoinen, kolitervalla kyllästetty alus. Olympia-moottorin Eero oli peruskorjannut ammattikoulussa edellisenä talvena ja purren piti olla kaikin puolin kunnossa. Menomatka Pikilaivalla meni myötätuuleen mukavasti ja miehistö itsekin oli lievästi laitamyötäisessä. Tanssipaikan edustalla ranta oli niin matala, että vene piti jättää ankkurille ja poikien kahlata rantaan kengat ja tanssihousut kädessä. Tansseissa veneilijöitä alkoi huolestuttaa yltyvä pohjoistuuli, mutta ennen loppua ei maltettu pois lähteä. Myllykankaan ja Kuivajokisuun välinen aava selkä ja jyrkkä vasta-aallokko rytkytti säälimättä vanhaa veneparkaa. Ennen Kuivajokisuuta vene jo vuoti niin paljon, että seilorit päättivät rantautua. Naulojen löystyminen pehmitti purren niin, ettei kaksi miestä ennättänyt viskata sisään tulevaa vettä kolmannen ajaessa. Onkalon poikien tuttu ikäkaveri, Kaupin Kalle, toi pojat autolla kotiin ja venettä palattiin hakemaan päivännäöllä. Puolillaan vettä oleva alus tyhjennettiin ja moottori saatiin käyntiin, sillä Olympian sytytysjärjestelmä oli pysynyt kuivana. Pikilaiva pysyi pinnalla tyyntyneellä selällä ja Vene tuli kotiin, mutta matka jäi sen viimeiseksi. Valte suoritti katselmuksen ja totesi, ettei paatista ole enää vesille. Komia loppu Pikilaivalle. Tällä purjehduksella olivat Eero ja Pentti Onkalo sekä Aimo ja Osmo Korkala.

Muisteluja lasten ja nuorison joutoajasta

Vaikka töissä oltiinkin mukana pienestä pitäen, ehtivät lapset ja nuoret viettää muutakin aikaa ainakin iltaisin ja sunnuntaisin. Toki oikeaa lapsuuttakin oli ainakin ennen kouluikää. Valtenpuolen pihalla oli saksalaisilta jäänyttä sota-ajan tavarana mm. pieni kuorma-auton perälaudallinen umpikoppi. Kopin perälaudan yläpuoli oli auki, kuin kuviteltu tuulilasi. Päiväkaudet me alle kouluikäiset ”ajettiin” kuorma-autolla, että sylki vain lensi. Valtekin oli keksinyt kopille käyttöä ja tehnyt siitä tiilivaraston. Kerran hän naureskeli, että poikain auto näyttää olevan tiililastissa. Kaupasta ostettuja leluja ei juuri tunnettu, mutta itse tehtiin mm. leikkiautoja, joihin rattaat sahattiin pölkyn päästä. Kerran Osmo teki pikkuveljelle oikein koppikuorma-auton, jossa oli kippilava. Auton merkki oli Herkules aidon esikuvansa mukaan. Raaka-aineena käytettiin mm. ohuita lumiaitalautoja. Sama puuseppä teki kerran kirjoittajalle joululahjaksi puuhevosen Korkalan saunapirtissä. Verstas oli liian näkyvä paikka ja yllätys paljastui ennen aikojaan. Lasten merkkipäiviä ei paljon noteerattu, mutta kerran Onkalossa pidettiin Paavon nimipäivät. Päivänsankarille vietiin oikea pikku puukko lahjaksi ja Aino-äiti oli laittanut hyvät juhlatarjoilut penskoille. Paavo mahtoi olla silloin kuuden ikäinen. Onkalo oli minulle alle kouluikäisenä melkein jokapäiväinen käyntipaikka. Kerran äiti oli päivätorkuilla, ja minä lähtiessäni oven raosta huusin, että menen Onkaloon. Jotain hän vastasi ja luulin, että asia oli ymmärretty. Herättyään äiti oli kääntänyt koko huushollin ylösalaisin hakiessaan poikaa. Hän oli katsonut jopa kaivoon. Ei se viesti ollut mennytkään perille, ja vasta palattuani kotiin selvisi, että olin ollut hukassa. Vähän se säikäytti itseänikin ja sittemmin varmistin paremmin lähtöni.

Siinä 5-6-vuotiaana lapsia alettiin laittaa suksille. Ensimmäiset sukset isä veisti koivuhalosta ja sauvat puukepeistä. Sauvan kiekko taivutettiin katajasta ja varustettiin nahkaristikolla. Hiihtämistä harjoiteltiin pellolla pirtin takana isompien tekemällä ladulla. Kun hiihto alkoi onnistua, mentiin mäkeen. Onkalonperä on tasaista tienoota, mutta yksi lapsille käypänen mäki, Kallioinen oli peltojen takana, rannan puolella. Sinne hiihdettiin Korkalasta valmista latua Kinnusen vieritse. Mäki näytti 5-vuotiaasta aivan hirvittävän isolta, ja laskeminen onnistui vain suksien päällä istuen. Sukset olivat talvisin jalanjatkeet sen ajan penskoille. Hiihtämättä ei päässyt minnekään ja mäenlasku oli kaikkien harrastus. Kallioisen mäenkumpare oli niin taajaan tallattu, ettei koskematonta suksensijaa löytynyt. Kullekin mäkisuoritukselle oli vakiopaikat. Hyppyrimäki lähti korkeimmalta nyppylältä, pituusmäki suuntautui avoimelle pellolle ja jyrkänteeltä vain hypättiin sukset jalassa. Pujottelupaikkaakin aina yritettiin, mutta ongelma oli kun siihen mahtui vain yksi kaarros. Hyppyrimäkeä korotettiin itserakennetulla lähtökorokkeella sitten, kun kirves ja vasara alkoivat pysyä käsissä. Kallioisessa oli myös aina treenilatu. Matkaa lenkillä oli alle kaksi kilometriä, mutta profiili oli vaihteleva. Metsässä oli toisia kalliokumpareita, mm. Vanhakallioinen, jonka yli hiihdettiin. Sunnuntaisin mäessä oli usein pienet hiihtokisat, joissa otettiin kellolla aikaa.

Onkaloperän poikia hiihtoretkellä jäällä 1950luvulla. Vas. Paavo Onkalo, Juha Huttula, Väinö Wahlberg ja Markku Huttula.

Luistelusesonki jäi syksyisin lyhyeksi, kun luonnonjää peittyi lumen alle. Paras paikka oli Heikinpaikanjärvi. Matala, virtaamaton vesi jäätyi aina ensin ja jää oli sileä kauttaaltaan. Jääpelit jäivät vähäisiksi, kun pelaajia oli liian vähän ja välineistä oli pulaa. Omatekoisia mailoja oli kyllä käytössä, ja palloksi kävi mikä tahansa sopivan kokoinen kokkare. Syksyllä 1957 maattiin koko porukalla selällään jäällä ja katseltiin taivaalle. Siellä mennä viipotti Sputnik, maailman ensimmäinen avaruusalus. Kirkkaalla säällä, iltahämärässä avoin järvenjää oli hyvä tähystyspaikka. Tekojäitä ei ollut edes koulujen pihoilla Simossa. Järven jäälle avojäätä aurattiin, mutta into loppui, kun lunta alkoi tulla liian usein ja liian paksusti. Ilman luistimiakin jää oli inspiroiva liikuntapaikka. Ensijäille rakennettiin aina karuselli, jota jossakin sanotaan hoijakaksi. Joskus sattui pikkuvahinkojakin, kun joku kyydissä olija putosi kelkasta liian kovan g-voiman takia. Vauhtiahan annettiin sen mitä rahkeista irtosi, ja monesti kyytiläinen yritettiinkin tipauttaa.

Isä-Matin tekemistä kirjoittajan ensimmäisistä hiihtimistä on säilynyt toinen suksi ja toinen sauva. Valmistusvuosi 1951.

Lumien sulattua ensimmäiset paljaat paikat olivat maantiellä. Alkoi mynkröönän peluu. Ruudukko piiraistiin jollakin kepakolla ja puukalikkaa potkittiin yhdellä jalalla kuukaten ruudusta toiseen. Kun mynkröönäkapula tai pelaajan jalka pysähtyi rajaviivalle vaihtui pelivuoro toiselle. Hyppynarut kiinnostivat enemmän tyttöjä kuin poikia. Palloilulajit eivät oikein soveltuneet Onkalonperälle. Riittävän laajoista suorituspaikoista oli pula. Jos pesäpalloon osui kunnolla, se lensi metsään ja useasti joutui hukkaan. Uutta palloa ei sitten ollutkaan heti varaa ostaa. Pesäpallo-otteluita Simon ja Kuivaniemen urheilukentillä käytiin aiku usein katsomassa. Rahapulan takia kentälle mentiin tuntikausia ennen peliä, koska silloin lipunmyyntiä ei vielä oltu aloitettu. Simonkylän ”Parpalan maneesille” mentiin jopa veneellä, jotta voitiin rannasta päin tulla maksamatta. Ainut Onkalonperällä hyvin onnistuva pallopeli oli salkotennis. Narun päässä olevaa palloa mätkittiin pientä leipäpelkkaa muistuttavalla mailalla ja yritettiin saada naru kiertymään salon ympärille vastakkaiseen suuntan kuin vastustaja. Peli ratkesi, kun vapaa naru loppui, ja pallo kopsahti salkoon. Sulkapallosta tuli myöhemmin korvike salkotennikselle. Se ei vaatinut isoa tilaa ja kaupasta sai välineet kohtuu hintaan.

Useimmat harrastusvälineet tehtiin itse. Joka pojalla oli ensin itse tehty jousipyssy, jolla ammuttiin nuolia, tai katajasta tehty kaarijousi. Jostakin löytyi malli, jonka mukaan taas kaikki tekivät ilmakiväärin. Ilma-aseella ei ammuttu oikeita luoteja, vaan 9-numeron hauleja. Puurunkoon istutettiin polkupyörän pumpusta tehty sylinteri mäntineen ja sopivan paksuisesta kupariputkesta piippu. Voimajousena toimi auton sisäkumista leikattu kumilenkki. Kun luodin lähtönopeutta haluttiin lisää, pantiin kumirenkaita useampi päällekkäin. Huolimattomuus oli kerran koitua vahingoksi Korkalan saunapirtissä. Istuin sadepäivänä sängyllä ja tähtäilin aseellani kaapin päällä olevaa herätyskelloa. Vedin männän taakse ja laukaisin. En muistanut, että piipussa oli hauli. Vaikka matkaa oli vain kolmisen metriä, meni hauli onneksi ohi. Sapiskaa tuli, mutta äiti ei onneksi tiennyt mikä oli tähtäimessä. Ääntätuottavat aseet olivat oma lajinsa. Vanhemmilta salaa tehtiin paukkuleluja, joissa räjähteenä käytettiin tulitikun rikkipäätä. Näitä olivat nyrkkipaukut, pinnapyssyt ym. Sota-ajan ammuksista purettua ruutia ammuttiin itsetehdyillä tussareilla. Jossain vaiheessa kaupoissa alettiin myydä ilman lupaa starttipistoolin patruunoita, ja aseet tietysti tehtiin itse puusta vähän metallilla vahvistaen. Ihme kyllä, yhtään silmää tai sormea ei menetetty, vaikka pieniä materiaalitappioita kyllä tuli. Onkalon pirtissä taitaa olla vielä puusohva, jonka selkänojassa on sormen mentävä reikä ainakin nurjalta puolelta nähtävissä. Se on ammuttu aivan virallisella metsästyshaulikolla. Isot pojat olivat metsältä palattuaan purkaneet haulikon osiin, koska suutaripanos oli juuttunut panospesään. Irrotus oli jäänyt kesken ja pyssy osiksi, kun miehet lähtivät rantaan vetämään venettä maalle. Me pienemmät sankarit tulimme sillä välin pirttiin, ja Paavo kokosi haulikon eikä huomannut panosta. Istuttiin rivissä sohvalla. Paavolla oli pyssy kainalossa, piipunsuu sohvan selkänojaa vasten. Hän liipaisi ja viritti aseen muutamia kertoja, ja sitten jysähti. Hyppäsimme pystyyn ja totesimme, että kaikki ovat kunnossa. Vain kasa puusilppua oli karissut lattialle. Sitten juostiin ulos katsomaan, tuliko reikä seinän läpi. Ei näkynyt mitään. Sisällä Aino-emäntä tuli toisesta huoneesta päiväunilta ja kysyi, mikä jysähti. Paavo sanoi, että vähän ruutia poltettiin, ja selitys kelpasi. Paavo lakaisi lastut lattialta ja purki aseen, sitten häivyttiin koko porukka vähin äänin. Totta kai vahinko tuli ilmi, mutta aika vähillä käräjillä se kuitattiin. Tyypillistä luvallisille ja vähän luvattomillekin käsitöille oli, että ne tulivat ja menivät kuin muotiaalto. Monia vempaimia tehtiin vain siksi, että haluttiin katsoa miten se keneltäkin onnistuu. Ilmakiväärin laatua mitattiin sillä, kuinka paksun esteen hauli läpäisi. Parhaat tekivät reiän kovalevyyn. Yksi rauhanomaisempi testityö oli tuohitorvi, johon kartio kierrettiin tuohispiraalista ja suukappale vuoltiin koiranputkesta. Vaikeinta oli tehdä tuohilipareesta oikeanlainen, soiva kieli. Kun torvi törähti riittävän komeasti, oli työ onnistunut ja koko homma voitiin kohta unohtaa. Isompana poikana tehtiin ihan oikeita soittimia. Ainakin Onkalon Paavolla ja minulla oli omatekoinen sähkökitara joskus 60-luvun puolivälissä.

Meren ja joen äärellä asuville tietysti vesi oli kesäisin ykköselementti. Jo ennen kuin opittiin kunnolla uimaan, rakennettiin uiton karkupölleistä kopukoita. Tekopaikka oli aina ”uiva telakka”. Kelluvat, vierekkäin järjestetyt pöllit yhdistettiin naulaamalla kaksi lautaa poikittain asetelman päälle. Sauvomeksi kelpasi 2-3 metriä pitkä keppi. Yksin sauvoen kopukka oli aika vakaa, mutta kaverin kanssa lautta kaatui helposti. Painopisteen keskittäminen vaati yhteispeliä. Uiton tukeilla yritettiin myös matkia tukkilaiskisojen sankareita, ja kokeiltiin tukilla rullausta ja sestomista, mutta tukkilaista ei kenestäkään tullut. Tukilta putoaminen kyllä opittiin. Uimassa käynti saattoi jäädä väliin vain hyvin kylminä ja sateisina päivinä. Iltaisin Erkinsaaren rannassa oli nuotio jonka ympärillä uinnin lomassa lämmiteltiin. Helteisinä sunnuntaipäivinä Laitakarin hiekkaranta veti kaiken ikäiset aurinkoa ottamaan ja uimaan usein eväitten ja kahvipannun kanssa. Kerran hiekkarannalla oli jopa Karhin Emma. Ei hän vaatetustaan vähentänyt, tuskin edes huivin solmua avasi, mutta nautti silminnähden sosiaalisesta tapahtumasta. Muitakin vanhemman polven edustajia tuli lastensa mukana. Onkalon Aino keitti valtavalla kahvipannulla sumpit koko porukalle. Karhin Emma sanoi kahvinjuonnin olevan syntiä ja kieltäyti tarjoilusta. Hiekkaranta oli 60-luvulla vielä puhdas ja laaja sekä uimavesi riittävän syvä ja melko kirkas. Myöhemmin joki on tuonut mutaa ja hiekkaa Laitakarin ja Jäniskäpälän väliseen salmeen. Uoma on kaventunut ja hiekat peittyneet kasvillisuuteen. Muutos johtuu paljolti maannousemasta.

Kalastus aloitettiin mato-ongella ja onkimatoja löytyi parhaiten Valtenpuolen navetan takaa. Se oli ainut paikka, joka pysyi koko kesän sopivan märkänä kastemadoille. Aina ei kala käynyt onkeen. Kerran lähdettiin Laitakarin edestä soutamaan kotiin päin Liisalanrantaan. Kala ei syönyt, homma meni leikkimiseksi ja ainutta ahventa venytettiin koukussa veneen perässä pintaa pitkin. Suuri hauki hyökkäsi ahvenemme kimppuun ja oli viedä miehen onkineen mereen. Siima katkesi ja sinne menivät sekä hauki että syötti. Vähän isompana sitten kehittyivät välineetkin. Uistinta vedettiin siiman päässä vuorotellen soutaen. Erityisen hyvä uistelupaikka oli Renkkuleton ja Tiironkarin välinen salmi, joka varsinkin pilvisellä säällä oli varma paikka. Virvelit olivat koulupojille liian kalliita ostaa kaupasta, mutta nekin tehtiin itse. Vapa tuli rottinkipiiskasta ja kelaksi kelpasi kaupasta saatava siimakela, joka laakeroitiin puiseen kädensijaan. Ei sillä kovin pitkiä heittoja saanut, mutta mm. muutama hauki kuitenkin nousi Syvälahden järvestä. Järvellä ei ollut venettä ja rannalta heittely oli siellä ainut tapa uistella. Katiska piti myös joka pojan tehdä. Siihen tarvittiin tietysti katiskaverkkoa, paksua runkolankaa ja ohutta sidelankaa. Kevätkesällä katiska oli varma pyyntiväline. Pieniä ahvenia tuli joskus liiankin kanssa. Keväinen tapahtuma vielä 50-luvulla oli perinteinen särjenkutu, jolloin vähän varttuneempi nuoriso pyyti verkoilla särkiä jopa yökunnissa. Verkkoporukoita kokoontui samoille tulille pitämään seuraa ja keittelemään kahvia. Osalla oli ”kippurahäntää” tai ”puolineekeriä” lämmikkeenä. Keitetyt koskelon munat olivat ajankohtainen leiriruoka särjenkutuaikaan. Särkiä syötiin kotona enimmäkseen kalapullina. Ilmarakkuloita poksauteltiin perkkuun lomassa huvin vuoksi. Rakkulaa sanottiin moukuksi. Särki oli erinomainen syöttikala haukikoukussa. Syyskesästä poikasena laitettiin puolikymmentä haukikoukkua mieheen Liisalanrannan ja Laitakarin sekä jokisuun tienoon kaislikoihin. Kolme-neljä metriä pitkän puuvillalangan toinen pää kiinnitettiin pajutai koivukeppiin ja keppi painettiin pohjaan pystyyn. Toisessa päässä olevaan isoon koukkuun pantiin syöttikala. Parhaita syöttejä olivat kirkkaat kalat, kuten särki ja salakka. Paremman puutteessa ahvenkin kelpasi. Kovulla käytiin aamuisin, ja useimmiten yhdessä tai kahdessa koukussa oli hauki. Samalla reissulla ongittiin uudet syöttikalat. Hauvelle kelpasivat vain tuoreet syötit, joten ne piti vaihtaa päivittäin, tuli saalista tai ei. Talvisin mateita pyydetään samanlaisilla koukuilla, mutta niissä syöttinä käytettiin jopa nahkiaista. Yhdestä nahkiaisesta toki tuli useita syöttejä. Kirkkaalla syysjäällä mateita on pyydetty myös kolkkaamalla. Jään alla paikallaan olevaa kala tainnutetaan lyömällä nuijalla jäähän pään kohdalla. Jää rikotaan ja otetaan kala pois. Onkalonperän pojat kävivät kolkkaamassa matikoita luistellen 50-luvun alussa. Pilkkiminen aloi- tettiin vasta sitten, kun oli varaa hankkia suhteellisen kalliit välineet, kuten jääkaira.

Juhannusten vietto vesillä

Juhannuksen vietossa tärkeintä oli pysyä hereillä koko yö. Jos nukkua piti, oli kunniakkaampaa nukahtaa teltassa tai laavussa, kuin lähteä kotiin ennen aamua. Nuorimmat mukaan otetut olivat alle kymmenvuotiaita ja pojat retkeilivät omissa, tytöt omissa porukoissaan. Ensimmäiset juhannusyöt vietettiin lähisaarissa. Muistelija oli ensi kertaa juhannusretkellä Renkkuleton hiekkarannalla ehkä 1953-54. Äitillä ei tainnut olla paljon retkeilykokemuksia, kun hän laitatti juhannusleireilijälle parhaan puvun päälle. Porukassa oli iso joukko kylän nuoria. Muistan ainakin Valten puolelta Pentin ja Paavon, Huttulan Juhan ja Markun olleen myös joukossa ja luultavasti Wahlbergin Väinö ja Olli. Ensikertalaiselle kokkojuhla oli pienoinen pettymys, kun alkoi sataa vettä jo alkuyöstä ja isommat pojat päättivät, että mennään kotiin. Päätettiin yrittää uudelleen seuraavana päivänä, olisihan sekin vielä juhannusta. Seuraavakaan päivä ei ollut poutainen, ja niin se jäi lähtemättä. Vuoden kuluttua joukosta vanhimmat olivat menneet omille retkilleen ja nuorempien joukkoon oli tullut uusia jäseniä. Nyt olivat mukana Kinnusen pojatkin, Onni ja Olavi. Juhannuseväitä varten oli rahaa säästetty pitkin alkukesää. Limunaatia oli kullakin pullo tai kaksi ja lenkkimakkaraa 15-20 cm pätkä. Limunaatimerkeistä oli vilkasta keskustelua. Toiset sanoivat, että Coca-Cola on parasta, vaikka korvaaviakin cola-juomia jo oli. Kotimainen versio oli KingCola. Metsämarja alkoi olla vähän ohi, mutta Pommac oli uutta tavaraa. Joku rohkeni arvella, että se menee vähän päähänkin, jos nopeasti juo. Vaikka kahvikin oli vielä kallista kulutustavaraa, sitä kotoa raskittiin antaa evääksi riittävä määrä. Leiripaikka oli nyt Laitakarin hietikolla. Metsäpalovaroituksista tai kulovaroitusja kulohälytystiloista, kuten määritelmät kuuluivat, otettiin kyllä vaari, mutta sellaista juhannusta ei Laitakarissa vietetty, ettei muutamaa katajapensasta olisi poltettu. Saaressa oli heti rantahietikon takana oikein katajapensasmetsä. Kataja paloi kuin soihtu, sillä pensaassa oli aina runsaasti kuivaa varisevaa neulasta ja oksaa. Joskus kova ilmavirta sieppasi kasan palavaa ainetta ja lennätti kauas pensaasta. Silloin tuli kiire vesiastian kanssa, ettei maakulo päässyt syttymään. Koskaan ei mitään uhkaavaa sattunut, sen verran valppaina oltiin pahanteossakin. Varsinaisena juhannuskokon polttopuuna oli ainakin osaksi uiton karkupöllejä. Yhtenä juhannuksena isommat pojat lähtivät vierailulle tyttöjen saareen, Jokilettoon. Pietikäisen Onni oli hauskuttanut neitoja keittämällä kahvia koko ajan keitinkeppiä jalkojen välissä pitäen. Kun kahvivesi lopulta kiehui ja saatiin höystettyä, pannu epäonnekkaasti kaatui ja koko keitos meni kiville. Vuosi vuodelta eväisiin riitti enemmän rahaa. Makkaranpätkät pitenivät ja limsamäärät kasvoivat. Jotain luvatontakin piti harrastaa, siis hankittiin tupakkaa. Starttipistooliharrastus sattui kesään, jolloin juhannusta vietettiin Kuralanletossa. Paukuttelu säikäytti lähisaaressa laitumella olleet hevoset, niin että koko lauma kirmasi häntä pystyssä, ja sekös vasta hauskalta näytti. Myöhemmin juhannussaari, Pikkunikinkari oli miljöö, jossa otettiin ensikännit. Sinne myös vietiin ensimmäiset tyttökaverit, jos onni sattui suosimaan ennen juhannusta.

Kerran, 50-60 taitteessa, olimme kokoontuneet Pikkukumuraiseen juhannuksen viettoon. Meitä oli puolisen kymmentä yläkouluikäistä Onkalonperän poikaa. Kun leiri saatiin pystyyn, saareen souti Kehus-Esko (Esko Alatalo) jonkun kaverinsa kanssa. Hetken kuluttua tuli Huttulan Raimo, jolla myös oli perämies mukana. Ei aikaakaan, kun Jakku-Pella, alias Pertti Jakunaho, souti yksin paikalle. Pella oli etsiskellyt meidän porukkaa, kun hänet oli tieten tahtoen eksytetty sakista. Pellalla oli harrastuksena ainainen kiusanteko, joka oli jättänyt pahan maun muille aikaisemmista juhannuksista. Mies tuli tuttuine nahkareppuineen kuin kutsuvieras konsanaan. Kodan mallisessa teltassa pojat pelasivat korttia, ja toiset keittivät nuotiolla kahvia. Pella-hyväkäs ei malttanut mieltään, vaan otti kahvipannun ja alkoi kaadella teltan keskireijästä kahvia kortinpelaajien sormille. Kehus-Esko tuli ulos kuin ammuttu, sieppasi kahvipannun Pellan käsistä ja kaatoi koko sisällön tämän päähän ja takoi vielä sakat miehen päälakeen. Onneksi kahvikasteen saaneella oli nahkalakki, sillä muuten olisi voinut palaa päänahka. Muu joukko nauroi kippurassa, että johan löytyi riittävän äkäinen vastus Pellallekin. Yleensä hänen temppunsa yritettiin mitätöidä olemalla kiinnittämättä niihin huomiota. Aamulla kaikki alkoivat olla niin tympääntyneitä kuokkavieraaseen, ettei kukaan viitsinyt edes puhua hänen kanssaan. Kun sankari meni jostain syystä vähän kauemmas, alkoivat kostotoimet. Nahkareppuun pantiin isoja kiviä lisäpainoksi. Pella oli iso, riski mies ja reppu nousi pykälään, vaikka ylimääräistä painoa oli ainakin viisi kiloa. Muutaman päivän kuluttua selvisi, että ”tuliaiset” olivat matkustaneet kotiin saakka Patokoskenperälle miehen selässä. Niin paljon temppu harmitti Pellaa ja äiti-Kerttua, että he uhkasivat vaatia meiltä korvausta repun rikkoutumisesta. Reppu oli kyllä todellisuudessa pysynyt ehjänä, eikä asiasta enempi kuultu. Kiusanteko loppui eikä Pellaa sen jälkeen juhannuskokoilla näkynyt.

Metsällä käynti

Vapaa-ajanmetsästystä luonnon keskellä asuvat Onkalonperän nuoret aina harrastivat sitä mukaa kun saivat metsästyskortin. Aikanaan 50-luvun alussa sorsajahti alkoi puolilta öin. Haulikko oli yleisin jahtiase, mutta Korkalan Osmo lähti jahtiin juuri hankkimansa Orava-pienoiskiväärin kanssa, kun jahtikaveri Ismo Metsolalla oli haulikko. Parivaljakko selvisi pimeäjahdista ilman verinaarmua, ja yksi sorsakin taisi saada surmansa Ismon haulikosta. Huonon häkyvyyden lisäksi Osmo valitti korvien lukkoon menemistä, koska hänen korvansa olivat tottuneet vasta pienarin ääneen. Pienoiskivääri osoittautui sopivammaksi metsässä, kuin sorsajahdissa. Sorsastuksen aloitus muuttui pian keskipäivälle ja Osmokin hankki kaksipiippuisen Husqvarna-haulikon. Metsälintujen talvijahti, latvalintujahti oli vielä 50-luvulla luvallista, jopa ns. kuvilta ampuminen. Kaikki nuoret miehet oppivat ompelemaan valmistaessaan valeteeriä mustasta kankaasta ja sahanpurusta. Merenrannan koivikot olivat hyviä latvalintumaisemia. Siellä oli teerille ruokaa ja metsästäjille hyvä näkyvyys. Oravan metsästys alkoi olla mennyttä aikaa. Raudoilla joku pyydysti piisameita kesällä ja kettuja talvisin. Aikoinaan hyvin monimuotoinen metsästys rajoittui hiljalleen muutaman päivän sorsajahtiin ja hirvijahtiin. Wahlbergin pojat olivat sekä taitojensa että innokkuutensa suhteen kylän varsinainen metsämiesperhe. Pojat viettivät paljon aikaa metsällä ja riistanhoitotyössä sekä panostivat aseisiin ja välineisiin. Wahlbergissa oli myös ajokoira Pimu jänisjahtia varten.

Yhden päivän sorsasaalis. Keskellä Väinö Wahlberg, vas. sukulaismies Rauno ja oik. Kalevi Ylisuvanto.

Entisajan piilokameratemppuja

Viisikymmeluvulla tiellä kulkijoista suurin osa oli pyöräilijöitä, mitä joskus saattoi olla joku jalkamieskin joukossa. Niukkana aikana kaikki löytöesineet poimittiin visusti talteen. Pikkupojat pitivät kulkijoita pilan kohteina ja järjestivät pikku ansoja. Markku Huttula muistelee paria eri kikkaa, joilla pyöräilijöitä hassutettiin: Onkalonperällä, meidän kotitalon kohdalla maantien vastakkaisella puolella on pieni soramonttu, josta aikanaan on otettu hienoa hiekkaa maantien rakentamiseen ja muurauslaastin valmistamiseen. Joskus syksyisin, kun ei ollut kovin valoisaa, laitoimme tyhjään mustaan lompakkoon kiinni ohuen tumman kalastajalangan. Lompakko asetettiin tielle ja lanka peitettiin huolellisesti. Langan toinen pää ujutettiin läheiseen soramonttuun, jonne pojat asettuivat makuulle siten, että tieltä heitä ei voinut havaita. Odotettiin tien kulkijoita. Usein joku saapuikin pyöräillen ja jarrut kirskuen pysähtyi huomatessaan ehkä suuren summan rahaa sisältävän lompakon. Juuri kun kulkija ojentautui ottamaan lompakkoa, me pojat nykäisimme langasta ja lompakko sinkoutui kohti soramonttua. Usein oli otettava jalat allensa välttyäkseen selkäsaunalta. Siltä pelastivat nopeat jalat ja valmiiksi katsottu pakoreitti tiheän kuusimetsän läpi. Samaista monttua käytettiin myös toisenlaiseen kujeeseen. Täytimme tyhjän kahvipaketin sahajauhoilla. Suljimme paketin huolellisesti ja asetimme sen tielle soramontun kohdalle. Piilouduimme niinikään monttuun ja jäimme odottamaan. Muistan ainakin kerran Parpalan Signen ottaneen paketin. Kyllä varmaan joku muukin siinä meni lankaan.

Näitä temppuja taidettiin kokeilla muuallakin Onkalonperällä. Niissä oli vain se vika, että melko pian ihmiset oppivat varomaan miinoja. Liikkeelle lähteneitä esineitä yritettiin ottaa kiinni eikä kahvipaketteja avaamatta otettu mukaan. Harva kumminkaan jätti pysähtymättä houkuttimen huomattuaan. Oikea kahvipaketti olisi ollut kullan arvoinen siihen aikaan.

Taskurahaa luonnosta

Oman taskurahan hankinta marjoja tai käpyjä keräämällä ei tuntunut työltä, muttei oikein vapaa-ajaltakaan. Keinoja rahan tekoon oli vähän ja niihin tartuttiin hanakasti. Marjastus oli enemmän tyttöjen hommaa kun taas käpyjen poiminta onnistui pojilta, koska he olivat parempia kiipeämään puuhun. Harvemmat tytöt sitä edes yrittivät. Käpymetsässä koulureppu oli oiva keruuastia, kun sen laittoi etupuolelle. Kiipeillessä ei riittänyt käsiä muuhun, kuin poimimiseen ja itsensä puussa pitämiseen. Männynkäpyjen pihka tahtoi vähän liata reppua, mutta rahan himossa se oli pieni uhraus. Onkalon Eero oli kerran vedättänyt kunnanlääkäri Jounelalla hampaan ja laskun saatuaan tuumannut, että se tuli kyllä helpommalla kuin käpymetsästä. Kaupat ostivat ja välittivät eteenpäin sekä marjat että kävyt. Kaikkiaan marjat tuottivat nuorille moninkertaisen määrän rahaa käpyihin verrattuna, mutta marjoja ei kasvanut talvisaikaan. Onkalonperä on Suomen monilajisimpia marjastusalueita. Pikaisesti laskien 7-8 marjalajia on niin runsaasti, että niitä kannattaa poimia säilöttäväksi tai myytäväksi asti. Jos oli myyntimarjojen poiminta motivoivaa, niin kotitarvekeruu oli enemmän pakkopullaa ainakin pojille. Marjoilla oli iso merkitys ruokataloudessa, sillä niillä korvattiin kalliita ostoelintarvikkeita.

Nuorison leipätöihin lähtö

Haastava kasvuympäristö kasvatti sitkeän sukupolven. Sodan jälkeen koulunsa lopettaneet onkalonperäläiset hankkivat ammatteja ja leipäpuita kotikylänsä ulkopuolelta, kuten muutkin maaseutukylien nuoret. Suurin osa löysi ammattinsa kaupungeista kautta Suomen, rohkeimmat maan rajojen ulkopuoleltakin. Tätä kirjoitettaessa 60-luvun loppuun mennessä Onkalonperältä lähteneet alkavat jo olla eläkkeellä, ja sukupolven työrupeamaa voidaan jo katsella tapahtuneena. Kolmatta kymmentä nuorta, jotka kylältä ponnistivat maailmalle, tekivät kukin mallikkaan uran tahoillaan. Miehistä suurin osa työskenteli teknisillä aloilla ja rakennussektorilla. Muutama on antanut panoksensa prosessiteollisuudelle, julkiselle sektorille ja on joukossa ollut joku kauppamieskin. Naiset ovat tehneet uransa useammanlaisissa ammateissa kuin miehet. Osa on työskennellyt valtionja kunnan viroissa, opettajana, pankkialalla, järjestötyössä, teollisuudessa ja kaupan alalla. Laajimman kierroksen onkalonperäläisistä on maailmalla töissä tehnyt ins. Markku Huttula, joka on kirjoittajan pyynnöstä laatinut lyhyen luettelon työhistoriastaan:

Valmistuin v. 1970 koneenrakennusinsinööriksi Jyväskylän Teknillisestä opistosta. Ensimmäinen työpaikkani oli veitsiluoto Oy:n suunnittelutoimisto. Muutin 1972 Parkanon Konepajalle, jossa hoidin ensin maantielossiprojektia. Niitä valmistettiin aikanani 60 kpl ja ne toimitettiin lossipaikoille ympäri Suomea. Rauma-Repola Oy:n ostettua Parkano Oy:n hoidin öljynporauslauttaprojektia Parkanon tehtaan osuudelta ja myöhemmin toimin konepajan tuotantopäällikkönä.

Rauma-Repolan solmittua silloisen Suomen suurimman vientikaupan nikkelin ja kuparin sulattamosta Neuvostoliittoon, minua pyydettiin lähtemään asentamaan toimitettuja laitteita Pohjois-Siperiaan Norilskiin, silloin ulkomaalaisilta suljettuun kaupunkiin, jossa työskentelin Rauma-Repola Oy:n asennusvalvontapäällikkönä n. kolme ja puoli vuotta. Norilskin jälkeen työskentelin n. 5 vuotta asennusvalvontapäällikkönä Bulgarian Pirdopissa, jonne Rauma-Repola oli solminut vastaavan sulattamon rakentamiskaupan. Vuonna 1998 muutin Suomen Sokeri Oy:lle Porkkalan tehtaalle, joka oli solminut sokeritehtaan rakentamissopimuksen Kirgisian Neuvosotasavallan Belovodskin kaupunkiin. Toimin siellä noin kahden ja puolen vuoden ajan. Tehdasta ei saatu koskaan toimimaan, koska Neuvostoliitto hajosi v. 1991 ja projekti lopetettiin. (Suomen Sokeri Oy:lle Neuvostoliitto kuitenkin maksoi kaikki aiheutuneet kustannukset.) Sain pyynnön Saudi-Arabiasta, jonne rakennettiin maanalaista salaista polttoaineitten varastointija jakeluprojektia. Tehtäväni oli suorittaa kaikki putkistojen painekokeet ja niiden dokumentointi. Työntekijöinä minulla oli n. 20 filippiiniläistä, jotka olivat todella hyviä ammattimiehiä. Sopimukseni kesti kaksi vuotta. Metso Oy:n projekteissa työskentelin Venäjällä Syktyvkarissa, Ranskassa sekä kotimaassa muutamissa paperija kartonkikoneen asennusprojekteissa. Virossa olin asentamassa Suomen ympäristöministeriön rahoittamaa savukaasujen puhdistuslaitteistoa Narvan palavankiven voimalaitokselle. Projekti oli Ahlströmin toimitusta.

Viimeinen työnantajani oli TM Systems Finland Oy, jonka palvekuksessa toimin kotimaassa useissa projekteissa, sekä Turkissa, Bulgariassa, Saksassa, Englannissa, Portugalissa ja Kiinassa (7 vuotta) eri paikkakunnila pohjoisesta Jilinin kaupungista etelään Hong-Kongin naapuriin Guangshouhun (Kanton). Eläkkeelle jäin vuoden 2008 joulukuun alussa. Asun nykyisin Ikaalisten kaupungissa kiinalaisen vaimoni Jingbi Caon kanssa. Hän on opiskellut suomen kielen ja on työssä Ikaalisten kaupungilla.

Markku Huttula
Ikaalinen

Väätämöiset ja muut viimeiset viljelijät

Maatalouden rakennemuutos vei pohjan toimeentulolta pienillä tiloilla, ja viljelytilat Onkalonperällä vähenivät vain muutamaan. Silti yksi uusikin tila kylälle perustettiin. Seitsemänkymmentäluvun alussa Juhani ja Eila Väätämöinen rakensivat ensimmäisen asuinrakennuksensa ja navettansa Siirtolanvainion kupeelle. Tilan omistus siirtyi pariskunnan hallintaan v. 1970 Eilan suvulta. Väätämöisistä kumpikaan ei ollut asunut ennen Onkalonperällä, mutta Eilan kotitilan viljelyksiä oli mm. Siirtolanvainiolla. Vajaan 100 ha:n tilasta viljeltyä oli ennestään n. 10 ha. Sen lisäksi vuokrattua viljelysmaata oli enimmillään n. 15 ha. Väätämöisillä oli kohtuullisen iso, parinkymmenen lypsylehmän karja ajanmukaisesti varustetussa navetassa. Pelkästään maidontuotannon varaan talo ei jättäytynyt, vaan maatalouskoneita käytettiin ympäri vuoden ulkopuolisten töissä, esim. lumen aurauksessa talvisin. Väätämöiset ovat myös jäsenenä Simon hakeosuuskunnassa, jonka lämpölaitos toimittaa energian kaukolämpöverkkoon. Lehmien pidon Väätämöiset lopettivat v. 2004, mutta traktoriurakointi ja hakelämpölaitoksen jäsenyys jatkuvat tätä kirjoitettaessa. Ravihevosharrastus ja hevostenhoito ovat tuottaneet myös lisäansiota. Vuonna 1975 hankittu Osmankäämi oli Simon ensimmäinen lämminveriravuri. Kaikkiaan Väätämöisillä on ollut 19 omaa ravihevosta, joiden lisäksi he ovat olleet 9 hevosen osaomistajina. Eila Väätämöinen muistaa, että paras ja tuottoisin hevonen on ollut tamma Lady Elegance. Juhani on ollut itse sekä ohjastajana että valmentajana sekä omille että muitten omistamille hevosille. Kurioisiteettina mainittakoon, että lähtöjä Väätämöisten hevosilla on ollut yli 1000, voittoja yli 80 ja muita palkintosijoja (ii ja iii) yli 200.

Onkalon Laurin navetasta sammuivat valot ennen Väätämöisiä. Lauri jatkoi isänsä Valten jälkeen tilanpitoa ohi virallisen eläkeikänsä yhden miehen voimin. Hevonen on edelleen hänenkin tallissaan. Laurin hevoset ovat olleet Onkalonperän ja Asemakylänkin nuorten kiinnostuksen ja huolenpidon kohteena jo kauan. Varmuudella voi sanoa, että ainakin yksi naapuritalossa kasvanut hevosalan ammattilainen on saanut alkuinnostuksen Laurin tallista. Armas Onkalon navetta kylmeni, kun nuori polvi lähti muihin ammatteihin 70ja 80-luvuilla. Rakennukset varustuksineen ovat kunnossa, vain lehmät puuttuvat. Mielenkiintoista on, että kylän vanhin rekisteröity maatila jatkaa edelleen elinkeinotoimintaa. Onkalon ensimmäisistä kruununtilallisista polveutuva, uuden sukupolven viljelijä, on tilan peräsimessä. Jussi Ylisuvanto on perheen oman ilmoituksen mukaan kahdeksannen sukupolven viljelijä tilalla. Osuus alkuperäisestä Onkalon kruununtilasta on vain 1/6, eli alle 10 ha, mutta pinta-alaa on kasvatettu maata ostamalla ja vuokraamalla. Ylisuvannon navetta ja karja ovat samaa kokoluokkaa mikä oli Väätämöiselläkin. Jussin isä, Kalevi aloitti isäntänä isänsä Viljon kuoleman jälkeen 70-luvun taitteen tienoilla. Vaimonsa Onervan kanssa hän rakensi ajanmukaisen navettarakennuksen 1991. Karjanhoitonsa lopettaneet tilat ovat vuokranneet peltojaan sekä Väätämöisille että Ylisuvannoille. Joitakin vainioita on ollut lammaslaitumina simonkyläläisillä lampureilla kuten Esa Eskolalla.

Väätämöisen pihapiiriä 1970-luvulla rakennettuine rakennuksineen

Rankka muutos väestönrakenteessa

Yhteiskunnallinen rakennemuutos, maatalousvaltaisesta teolliseen, näkyi kouriintuntuvasti Onkalonperän tapaisilla kylillä. Lähes kokonainen sukupolvi muutti muualle. Lapsien määrä väheni nopeasti, ja seniorihenkilöt olivat yhteisön enemmistönä. Puolet Onkalonperän taloista jäi ilman asukkaita. Kylän kannalta myönteistä oli, että sentään kaikki muualla työssä käyvät eivät muuttaneet pois. Luusin talo ei ole ollut ilman vakituista käyttöä, sillä Leo on asunut perheineen siinä. Leo ja Armi-vaimo ovat muutenkin ansioituneet kylän asuttuna pitämisessä. Heillä on kohtuullisen kokoinen, viisilapsinen perhe. Kinnusen talo on pysynyt Karin kotina, vaikka miehen palkkametsurin työmaat ovat olleet enimmäkseen muualla. Pientä paluumuuton tapaistakin on ollut nähtävissä, kun tyhjilleen jääneitä asumuksia on kunnostettu ja otettu aktiiviseen vapaa-ajan käyttöön. Jonkinlaisena paluumuuttajana voitanee pitää myös Katja Enbuskea, joka miehensä Matin kanssa asuu uutta taloa Katjan isän Väinö Wahlbergin kotikonnuilla. Samantapainen tilanne on myös naapuritalo Korpelassa, entisessä Villenpaikassa. Seija Ryynänen ent. Kinnunen omistaa talon, ja hänen poikansa Harri asuu siinä vakituisesti. Ainakin tilastollista muuttotappiota vähentää myös Tapio Huttulan perhe, jonka talo ei ole aivan Onkalonperällä, mutta saman tien varressa. Lisäksi Tapio on Siirtolan ensimmäisen isännän, Herman Huttulan veljen pojan poika. Kymmeniä vuosia autiona ollut Toivela on saanut uuden elämän, kun Paavo ja Rauha Onkalo ostivat talon omakseen ja rakensivat sen täysin uudeksi. Vaikka uusi Toivela on täynnä nykyaikaista tekniikkaa ja varustusta, se on ulkoapäin entisen näköinen ja kokoinen. Saneeraus on tehty vanhaa kunnioittaen.

Infrastruktuuri

Tie

Nelostien liikenteen siirryttyä pois Onkalonperäntieltä kylän infrastruktuuri otti pitkän askeleen taaksepäin. Liikkuminen ja kuljettaminen vaikeutuivat. Jopa kynnys yhteydenpitoon kylän ulkopuolelle nousi korkeammaksi. Kaupunkiin meno edellytti omaa kyytiä Simon Asemakylälle, kärrykelin aikana pyörällä ja talvisin suksilla. Toki hevosellakin Asemalle pääsi, jos sellainen sattui olemaan tai pääsi jonkun toisen pankolle. Sen ajan maalaisilla ei ollut noin vain mahdollisuutta ottaa ja lähteä kylältä muualle asumaan. Työt vieraan palveluksessa olivat enimmäkseen väliaikaisia, eikä perhettä ollut helppo asuttaa kirkonkyliin ilman varmistettua leipäpuuta. Toisaalta oltiin vähään tyytyväisiä, ja useimmille se vähä tuli maanviljelystä ja kotieläimistä. Omatoimisuuden avulla Onkalonperän tiekin saatiin takaisin valtion hoteisiin. Kesämökkiasutuksen lisäännyttyä autoilevista tienkäyttäjistä huomattava osa on muita kuin kylän asukkaita. Siksi juuri valtio on oikea yleisen tien ylläpitäjä. Tielaitos päällysti väylän ns. liimasorapinnoitteella 1986. Päällyste esti tien pölisemisen ja vähenti kelirikko-ongelmaa. Puutavaran ja maa-ainesten kuljetukset lisääntyivät. Uusilta soramontuilta ajettiin tavaraa lähes päivittäin ainakin kesäisin. Raskas kuorma-autoliikenne oli liikaa paikallistien pintamateriaalille ja päällyste syöpyi ja mureni nopeasti. Tielaitos otti tilanteesta vaarin ja kunnosti Asemakylän ja Karilahdenojan välin perusteellisesti v. 1996. Vanha perustienpohja jyrsittiin ja tilalle ajettiin nykyaikaisen tienrakentamisen vaatimat murske ym. kerrokset. Pinta nousi hiukan ylemmäs kuin entinen, muttei juurikaan vaatinut liittymien kohdalla isoja töitä. Pinnotteeksi tuli kestopäällyste, eli bitumiasfaltti. Peruskunnostuksen jälkeenkin tien rasitus on koko ajan lisääntynyt. Kiviaineksen otto ja murskaus Kuivataipaaleen soramontuilla Vaunukallioisessa ja Syvälahdenjärven pohjoispäässä on iso haaste tielle. Henkiläautoja alkaa olla joka talossa parikin kappaletta ja mökkeilijät ja muut venerannan käyttäjät lisääntyvät. Perinteistä kulkureittiä täydentää metsäautotie, joka lähtee Siirtolasta itään ja kulkee kylän ”selän takaa”. Kulkuyhteys Kuivaniemeen jatkuu vanhaa Kuninkaantien reittiä, jota ylläpitää maanomistajain tienhoitokunta. Kuivaniemen puoleista osuutta pitävät kunnossa maanomistajat, jotka omistavat myös tienpohjan. Ralliautoilua harrastava nuoriso ja autourheiluseura kunnostavat kesäisin ja auraavat talvisin historiallisesti arvokasta, entistä valtatien pätkää. Simonkylän ja Onkalonperän välinen kulku ilman siltatai lossiyhteyttä on entistäkin vaikeampaa. Veneellä kulkukin on hankalaa Pikkuhaaran madaltumisen takia. Samaan aikaan kun merestä vesi pakenee, tuo joki tulva-aikana lisää irtomaata jokisuulle. Sillan tai lossin palauttaminen vanhalle Kuninkaantien ylityspaikalle olisi julkiselta sektorilta kulttuuriteko, mutta se edellyttäisi vilkastumista ja elpymistä muussa jokisuun tienoon elämässä.

Postinkanto

Onkalonperälle posti on kulkenut aluksi Filpuksen postitoimiston kautta, mutta muutettu liikenneyhteyksien mukaan Simon Aseman postitoimistoon. Kuten aiemmin kerrottu kotiinkanto oli pitkään koululaisten vapaaehtoisena tehtävänä, mutta 60-luvun alusta Posti ryhtyi toimittamaan kirjeet kotiin viran puolesta. Kotiinkannon puuhanainen oli Salli Pahnila, joka hoiti itse myös postinkantajan tehtävää parikymmentä vuotta. Kahdeksankymmentäluvulla ilmestyivät Onkalonperän tiellekin väärältä puolen ajettavat Postin omat, nykyisen Itellan jakoautot.

Myymäläautot

Vaikka kauppa-autot ovat jääneetkin historiaan, olivat ne lähes neljännes vuosisadan ajan Onkalonperäläisille merkittävä helpotus. Lähin kauppahan on aina ollut kaukana. Kuusikymmentä-luvun puolivälissä simolainen yksityiskauppaias Aarne Kesonen pani liikkeelle pyörillä kulkevan kauppansa. Toimialueena oli koko kunta ja Onkalonperäläisetkin saivat vihdoin käydä kaupassa kotikulmillaan. Myymäläauton toimintaa säätelivät tarkat rajoitukset. Sen pysähdyspaikat piti olla etukäteen määriteltyjä, eikä kaupaa saanut tehdä tiettyä matkaa lähempänä kivijalkamyymälöitä. Aikataulut olivat kuten linja-autoilla. Palvelu oli niin suosittua, että myös lomamökkiläiset kävivät säännöllisesti kauppa-autolla. Ostoksilla käymisestä tulikin kyläläisille uusi tapa kohdata naapureita ja mökkiläisiä. Ensimmäisen myymäläauton hyvän menestyksen houkuttamana alalle syntyi kilpailuakin. Osuuskaupat ryntäsivät myös apajille. Viimeinen kyliä kiertänyt kauppa-auto oli Kuivaniemen Osuuskaupan ja lopetti 1980-luvun puolivälissä.

Puhelin

Puhelinlinjojen purku tienposkesta 50-luvulla ei vaikuttanut Onkalonperän elämään. Yhtään puhelinta ei ollut, eikä kukaan sellaista halunnut. Ensimmäisen puhelimen hankkivat Korkalat vasta vuonna 1965. Koko linja jouduttiin tuomaan päällystetyllä parikaapelilla Asemakylän keskuksesta asti. Puhelinoperaattori, silloinen Posti-Tele, oli valtion laitos, ja linjan rakentamisen kustannuksia kompensoitiin siltä taholta. Puhelinjärjestelmä toimi vielä käsivälitteisesti, eli kaikki puhelut tilattiin ja yhdistettiin vaikka naapuri taloon oman puhelinpiirin keskuksesta. Onkalonperällä aluksi naapuriin ei tosin voinut soittaa kylän ainoasta puhelimesta. Puhelinkoneessa oli veivi, jolla pyöritettiin ns. induktiokelaa, joka lähetti sähköimpulssin puhelinkeskukseen. Keskuksen hoitaja näki merkin, vastasi soittamaan pyrkijälle ja yhdisti linjan joko saman keskuspiirin toiselle puhelimelle tai toiseen puhelinkeskukseen, ns. kaukopuhelun. Yleensä kaukopuhelua piti odottaa etäisyydestä ja kellonajasta riippuen muutamasta minuutista puoleen tuntiin. Odotusajaksi luuri laskettiin paikoilleen ja oma keskus antoi merkkisoiton kun linja oli valmis ja vapaa. Keskus ilmoitti myös tulevasta kaukopuhelusta vastaajalle ennen kuin yhdisti linjan. Merkkisoitto tulevasta puhelusta oli aina keskuksen, eikä soittajan aikaansaama.

Korkalan musta veivikone oli ahkerassa käytössä muutaman vuoden, kunnes puhelimia alkoi tulla joka taloon. Aluksi soittajat ujostelivat kovasti puhelimen käyttöä. Kaikki vanhimmat henkilöt eivät olleet koskaan ennen soittaneet ja mielellään pyysivät talonväkeä tilaamaan puhelun. He ottivat luurin käteensä vasta sitten, kun se tuttu ihminen oli valmiina siellä langan toisessa päässä. Jotkut eivät suostuneet koskemaan koko laitteeseen. Vakiotarpeita olivat esim. eläinlääkärin tai keinosiementäjän tilaaminen. Joskus harvoin saatettiin tilata jopa taksi. Väyrys-Jussi soitti aina samaan tuttuun paikkaan sukulaisilleen Väyrysten suvun lähtöpitäjään Pulkkilaan. Jussi muisti numeron ulkoa, mutta pyysi aina talonväkeä tilaamaan puhelun. Turhaan ei langoilla pelattu, esim. treffien tekoa naapurista soittaen ei juuri harrastettu. Talon oma nuoriso ehkä syyllistyi joskus moiseen kevytmielisyyteen. Paikallispuheluista perittiin vain kiinteä maksu, mutta kaukopuhelut veloitettiin käytettyjen minuuttien ja etäisyyden perusteella. Puhelun päätyttyä soitettiin keskukseen, joka ilmoitti paljonko puhelulle tuli hintaa. Onkalonperän ensimmäinen puhelin toimi veivillä, mutta v. 1978 alussa numerolevy korvasi kammen, kun Simossa pääkeskus automatisoitiin. Prosessi eteni sivukeskuksista alkaen. Ensin esim. Alaniemeläiset saattoivat soittaa toisilleen suoralla numerovalinnalla, mutta muiden keskusten alueille pääsi vain Simon pääkeskuksen kautta. Pääkeskus oli ensin ns. puoliautomaattinen, toisin sanoen puhelut toisiin puhelinpiireihin yhdistettiin keskuksesta suoralla numerolevyvalinnalla. Numerolevyä ehtivät pyörittää lähes kaikki onkalonperäläisetkin ennen kuin näpyteltiin näppäimiä ja lopulta kännykät syrjäyttivät lankapuhelimet. Lankayhteyksien puute haittaa nyt internet-yhteyksien ylläpitoa. Onkalonperäläisistä suurin osa käyttää mobiililaajakaistaa, joka ei vielä laadultaan ole yhtä hyvä ja varmatoiminen kuin lankanetti.¹

Ericssonin veivattava pöytämalli oli Onkalonperän ensimmäinen puhelin.

¹) Puhelinkeskusten automatisoinnista kertoi simolainen Anneli Hekkanen, joka työskenteli Posti-Telen palveluksessa muutosvaiheiden aikana.

Televisio

Suomen televisiolähetykset olivat nähtävissä Simossa ja Onkalonperällä v. 1962, kun Kiimingin lähetinasema alkoi toimia. Sitä ennen onkalonperäläiset ottivat tuntumaa uuteen mediaan Asemakylän baareissa. Ruotsin Pajalan aseman lähettämä signaali tavoitti simolaisten vastaanottimia korkean maston nokkaan laitettujen antennien avulla. Edelläkävijänä oli Korvan baari, joka oli vastikään siirtynyt uuteen, nykyisin plussakauppana toimivaan taloon. Eräänä sunnuntai-iltana lähdimme Ylisuvannon Kalevin kanssa polkupyörällä ihmettä katsomaan. Tie oli auraamaton lumisateen jäljiltä, mutta sitä oli ajettu autoilla ja traktoreilla. Urille polkeutunut tie ei haitannut kulkua, kun matkan tarkoitus oli historiallinen. Perillä saimme kuulla, että on huono yhteys. Teak-puiseen kaappiin rakennettu vastaanotin näytti vain lumisadetta. Yksi koiranleuka piikitteli, että on se värkki ainakin tehty komeista laudoista. Ei tuottanut tulosta tämä ensimmäinen tutkimusmatka. Uudenvuoden 1961 ensimmäisenä sunnuntaina mentiin katsomaan Keski-Euroopan mäkiviikon kilpailua samaiseen baariin. Nyt televisiokelikin oli suotuisampi ja koko baari oli tupaten täynnä väkeä. Selostus tuli Suomen radiosta ja kuva Ruotsin Pajalasta. Ilma oli sakeanaan suuren urheilujuhlan tuntua ja tupakan savua.

Reilun vuoden kuluttua televisiokauppiaita alkoi kulkea talosta taloon kuin ennen vakuutusasiamiehiä. Myöhäsyksyllä vuonna 1962 Pohjolan Sähkö Oy:n myyntimies Vilho Aspegren ajoi umpipakettiautolla Korkalan pihaan ja kehaisi, että onpas hyvin tehty lumityöt tässä talossa, kysyen onko täällä aura käynyt pihalla asti. Mies esitteli itsensä televisiokauppiaaksi. Mokoman vekottimen hankinnasta ei ollut edes puhuttu talossa. Rauhallisesti ja fiksusti esiintynyt mies sai isäntäväen luottamuksen, ja hänen ehdotuksensa koekäytöstä hyväksyttiin. Aspegren kiipesi katolle ja kiinnitti antennijalustan päätykolmion huippuun ja pystytti siihen haravan. (TV-antenneja alettiin nimittää konkurssiharavoiksi). Salora-Boston jäi koekatseltavaksi. Kirjoittaja oli optimistina tehnyt koulussa TV-pöydän, jonka käyttöön päätymisestä oli syystäkin ylpeä. Pöydän tekijän merkkitietoisuuden mukaan paras TV oli Blaupunkt, ja se tuotiin myyntimiehenkin tietoon.

Aspegren sanoi nuoren miehen olevan oikeassa ja lupasi seuraavalla käynnillä tuoda Blaukkarin mukanaan. Televisio-merkeistä käytiin kylillä vilkasta mielipiteenvaihtoa. Kaikilla oli varma tieto, että tietty merkki on paras. Pian vastaaottimia tuli myyntiin jos mitäkin merkkiä. Oli Saloraa, Blaupunktia, Telefunkenia, Philipsiä, Schaub Lorenzia, Pamia, Vegaa, Luxoria, Kaiseria ja mitä oudommilta kuulostavia nimiä. Kun kysyntä oli kova, alkoivat kaikki yritykset rautakaupoista huonekaluliikkeisiin kaupata televisioita. Ensimmäisenä TV-iltana tulivat Korkalan navettatyöt tehdyksi ennätysajassa. Kaikki ohjelmat vaikuttivat niin tärkeiltä, ettei mitään olisi malttanut jättää väliin. Salora osoittautui koekäytössä niin laadukkaaksi, että se sai jäädä, ja kaupat tehtiin. Hinta oli n. 3000 mk, eli 500 € nykyrahassa. Paljona sitä rahaa pidettiin, mutta perustelu oli se, että vedet voi kantaa sisälle ja taloa lämmittää puilla, mutta television tuomaa aivan uutta elämänlaatua ei voi vanhoilla konsteilla korvata. Eihän sitä rahaa muuten olisi ollutkaan, mutta Eine-äiti oli saanut pienen perinnön isänsä jälkeen. Jotakuinkin kaikki se taisi mennä siihen televisioon, joka tietysti oli mustavalkoinen. Väritelevisiot tulivat ja yleistyivät vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin. Vieraita kävi lähes joka ilta. Urheiluohjelmat varsinkin vetivät katsojia, samoin hyvät kotimaiset elokuvat. Meni ehkä vuoden päivät ennen kuin kylällä lämmettiin niin paljon, että televisioita alkoi ilmestyä muihin taloihin. Rakennusmestari Veikko Ryynänen Asemalta kävi kesän kynnyksellä kysymässä saako hän tulla katsomaan Pohjola-Balkan yleisurheilumaaottelua. Innokas penkkiurheilija kutsuttiin ”kisoihin”. Ryynänen sanoi lykänneensä television hankintaa lasten koulunkäynnin takia, vaikka epäilemättä hänellä laitteeseen olisi varaa ollut. Monet muutkin arvelivat TV:stä olevan haittaa kotiläksyjen tekemiselle. Television sosiaalisista vaikutuksista puhuttiin vilkkaasti, eivätkä arviot olleet pelkästään ylistäviä. Konservatiivisimmät pitivät televisiota suorastaan moraalia turmelevana välineenä. Korkalan Saloralle annettu kolmen vuoden takuu juoksutti Pohjolan Sähkön huoltomiestä paikalla useita kertoja. Kuva ei iltaisin tahtonut pysyä paikallaan, vaan lähti kiertämään. Vikaa haettiin hartaasti, ja konetta käytettiin Kemissä verstaalla.

Salora Boston-televisio vuosimallia 1962 koulutyönä valmistuneella pöydällä

Millään se ei vain tahtonut asettua. Vika ei loppujen lopuksi mahtanut olla televisiossa, vaan heikossa sähkölinjassa. Talo oli ja on vieläkin linjan päässä viimeisenä sähkön kulutuspaikkana. Aina kun Onkalon taloissa mentiin lypsylle, tuli televisioon häiriöitä. Lypsykoneitten moottorit ottivat tehoa niin paljon, että hännän huipulla jännite laski. Sähkön jakelua on parannettu ratkaisevasti niistä ajoista. Muuntajia on uusittu ja linjoja vahvistettu. Nykyisin joka taloon tulee kolmivaihevirta entisen yhden sijaan. Enää kulutushuiput eivät häiritse TV-ohjelmista nauttimista.

Vesijohto

Vesijohdon saannissa Onkalonperällä oli vähän onneakin, kun Simon ja Kuivaniemen vesiverkostot yhdistettiin kuntien yleisen vesihuollon varmistamiseksi. Kumpikin kunta toi putkensa pään silloiselle lääninrajalle, joka on kuntien raja edelleenkin vielä läänien lakkauttamisen jälkeenkin. Simolaiset eivät halunneet vetää vesilinjaa asumattoman Nelostien varteen, vaan putki tuotiin Simonkylän kautta jokisuulle ja Färin yläpuolelta Onkalonperän puolelle. Jokirannasta päälinja tulee Väätämöiselle ja siitä jatkaa kylän läpi Karilahdenojaan saakka, josta edellen kairan läpi Kuivaniemen rajalle. Putkesta lähtee haarat jokirantaa myöten ylöspäin parille kesäasunnolle ja alaspäin ns. Jokisuunnokalle saakka, niinikään kesäasuntoja varten. Väätämöiseltä on johdettu myös kaksi muuta talohaaraa, toinen Siirtolaan ja toinen Tapio Huttulalle. Vesijohto rakennettiin vuonna 1982 kesällä ja suurin osa kyläläisistä otti vesiliittymän välittömästi. Muutamia uusia liittymiä on tullut myöhemmin silloin tällöin, enimmäkseen loma-asunnoille. Juomakelpoisen veden saanti Onkalonperällä on ollut aina ongelma ennen vesijohtoa. Kahvinkeittovettä on haettu mm. Järvikankaalla olleesta pienestä lähteestäkin. Hyviä kaivoja on ollut vain muutamia. Pyykinpesuja saunavettä on haettu jopa vesistöistä, eikä lumesta sulattaminenkaan ole ollut harvinaista. Talvisaikaan pyykkien huuhtominen avannossa on ainakin jäänyt historiaan. Vesijohdossa juoksee hyvälaatuinen pohjavesi, joka kelpaa pyykinpesuun ja kahvinkeittoon. Paineveden ansiosta kotitalouksissa voidaan käyttää modernia tekniikkaa, ja nykyaikaista maidontuotantoa on vaikea edes kuvitella ilman vesijohtoa.

Pienvenesatama ja veneväylät

Onkalonperä on matalaa ja loivaa entistä merenpohjaa, jossa maannousemasta johtuva muutos vaikuttaa nopeasti. Pari sukupolvea sitten käyttökelpoiset venevalkamat ovat nyt niin vähävetisiä, että kulku ilman venettä on helpompaa kuin veneellä. Lähellä tietä olevaan Liisalanrantaan pääsi 50-luvulla moottoriveneellä. Rannasta muutaman kymmenen metrin päässä olevasta Pommauskivestä näkyi ehkä kolmasosa ja korkealla merivedellä se oli miltei upissa. Nyt kivestä on märkänä vain vaaksan mitta. Muistona entisestä Onkalon venevaja on vielä paikallaan. Toiselta puolen jokea kalastajat ajoivat merelle jokisuulta Laitakarin ja Jäniskäpälän välistä väylää. Nyt Jokisuunnokan edustalla on niin matalaa, että soutuveneelläkin läpipääseminen tuottaa vaikeuksia. Kahdeksankymmentä-luvun loppupuolella julkisen sektorin kassa oli niin pullollaan, että Simojokisuun edustan veneilyolosuhteita päätettiin parantaa isolla rahalla. Onkalonperälle alettiin puuhata venesatamaa ja väylien ruoppausta. Kunta päätyi perinteisen luonnonsataman paikkaan, Kallioniemenalle. Noin hehtaarin suuruisen alueen muokkaus ja rakentaminen merkitsi suuria maansiirtotöitä. Työmaan tarpeitten takia rantaan piti tuoda sähkö, jota myöhemmin on käytetty sataman valaistukseen. Erkinsaaren ja entisen venepoukaman välissä ollut matala niemi poistettiin kokonaan. Satama-altaasta louhittu kivi hyödynnettiin allasperkereissä ja irtomaa samoin kuin väylänruoppausjäte läjitettiin Karilahdenojan suulle. Jätemaakumpare muutti maisemaa näkyvästi ja pysyvästi. Entinen kaunis luonnovalkama hävisi kartalta ja tilalle tuli karu, mutta ajanmukainen ja käytännöllinen satama. Keskelle allasta rakennettiin pituussuuntainen laituri, joka on varustettu myöhemmin lukittavalla portilla. Vesiväylä satamasta merelle, noin kaksi kilometriä, ruopattiin talvityönä samaan aikaan sataman rakentamisen kanssa. Työt aloitettiin alkuvuodesta v. 1987 ja luovutettiin Simon kunnalle 1988 loppuvuodesta. Luovutuskokous Simon kunnan ja Lapin ympäristöpiirin kesken on pidetty 25.10.1988. Seuraavana suvena ovat laituripaikat olleet veneilijöitten vuokrattavissa.

 Pienvenesataman venepaikat ovat kestopuisen laiturin kahta puolta. Uusi satama sunnuntaihiihtäjien lepopaikkana.

Väylien aukipito on tuottanut ongelmia. Venesatamasta eteläänpäin ruopattua väylää on ainakin kerran perkattu uudelleen, mutta jokitulvan siirtämä hiekka kasautuu toistuvasti samoihin väylän kohtiin, eivätkä vähän veden aikaan suurimmat veneet pääse läpi. Yhdeksänkymmentä-luvun alussa jokisuulta ruopattiin toinenkin väylä suoraan Kuralanleton ja Tiironkarin välistä merelle. Sen piti tuoda lohta Simojokeen ja viedä kalastajia merelle. Alussa liikenne kulkikin molempiin suuntiin, mutta pian luonto otti ohjat käsiinsä, ja vajaan kymmenen vuoden kuluttua ruoppauksesta veneily alkoi käydä vaikeaksi. Joen luonnollinen virtaama haluaa käyttää entisiä reittejä jokisuun vesijakokohdasta kahteen suuntaan. Uudessa väylässä parhaassa kunnossa ovat rannalle asetetut viitat. Massiivisessa maansiirrossa jokisuulta poistettiin kokonaan Kokkoletto-niminen karikkosaari. Simonkylän puolen ja Onkalonperän välinen vesiyhteys on lähes tukossa Jokisuunnokan ja Laitakarin haaran mataloitumisen takia. Väylän perkaus jokisuun ja Onkalonperän venesataman väliltä parantaisi mökkeilyn, kalastuksen ym. vapaa-ajan veneilyn edellytyksiä.

Uistin- ja perhokalastus joessa

Simojoen lohta on koekalastettu vuosikymmenet. Lohikantaa on elvytetty istutuksilla ja jokea entisöity uiton jäljiltä. Yhdeksänkymmentä-luvun puolivälissä alettiin Simojokea markkinoida vapakalastajille. Suupuolella on kaksi merkittyä paikkaa ja vaatimaton leiriytymisvarustus. Kalastusta lupineen ja leiripaikkoineen isännöi Metsähallitus. Ylempänä Mertakoski ja alempana Färin yläpuoli antoivat hyvin lohta useita vuosia, jopa niin paljon, että uistimen koukut tarttuivat kalaan usein muualle kuin suuhun. Kalasaaliit ovat joessa pikkuhiljaa vähentyneet. Vapakalastajia varten kylälle kehitettyjä mökkimajoituksia on sittemmin markkinoitu enemmän muille matkailijoille ja lomailijoille kuin kalaturisteille. Simojoessa on vuonna 2007 toteutettu perhokalastuksen maailmanmestaruuskisakin. Saalismääristä ei ole tietoa, mutta osanottajia on ollut tyydyttävä määrä. Kisa oli kunnanjohtaja Esko Tavian aktiivisen toiminnan aikaansaannos.

Jätekuljetus

Uusin kunnallinen yhdyskuntapalvelu Onkalonperällä, niin kuin muuallakin Simon haja-asutusaluilla on kunnan organisoima jätteiden kuljetus. Yksityisen kuljetusyrityksen toteuttama palvelu toimii joustavasti ja ottaa huomioon kunkin asiakkaan talokohtaiset tarpeet. Vähimmillään se tarkoittaa yhtä roska-astian tyhjennystä keväällä ja toista syksyllä. Monille mökkiläisille ja kesäasukkaille se on riittävä eikä vaikuta pakkorahastukselta. Muutamia kymmeniä vuosia sitten ei tunnettu koko jäte-käsitettä, eikä hävitettävää roskaa syntynyt kovin paljon. Tavaran käyttöikä oli pidempi ja materiaalit useimmiten lahoavia tai poltettavia. Pikkuhiljaa pihojen perille ja ulkorakennusten nurkkiin alkoi syrjäseudun taloissa kertyä hylättyä romua aivan huomaamatta.

Tuulimyllyn limpun muotoiseen n. 50 m halkaisijaltaan olevaan perustukseen ajettiin betonimassaa lähes 1000 m3. Kuvassa kivijalka raudoitettuna.

Epävirallisia ”kaatopaikkojakin” ilmestyi teitten varsille ja metsiin. Nykyisin jäte tuodaan kotiin kaupasta ja käyttötavarain elinikä lyhenee lyhenemistään. Talousjätepöntöt eivät riitä siistimään kaikkia nurkkajuuria, mutta se on hyvä alku ympäristön siisteyden parantamisessa.

Tuulimyllyt

Valtakunnallinen infrastruktuuri levittäytyy Onkalonperälle tuulivoimaloiden muodossa. Vuonna 2012 oli jo kolme voimalaa kytkettynä valtakunnan sähköverkkoon. Heikkilän kankaalla sojottavat myllyt ovat toisten mielestä kuin ilmestyskirjan petoja, jotka hyökkäävät 150 m korkeina huiskivina härveleinä. Toisille ne edustavat nykyaikaa ja edistystä. Onkalonperälle ne vaikuttavat sekä nähtävään että kuultavaan maisemaan, sillä epäsuotuisalla säällä kohina kuuluu kylälle saakka, siipien varjot pyyhkivät tienoota ja pimeän aikaan turvavalot läikähtelevät kuin jatkuva salamointi. Tuuliwatti Oy:llä on toiset kolme myllyä lähellä Asemakylää ja lisää on suunnitteilla sekä Onkalonperälle että muualle. Tuulivoiman rakentamisessa on hiukan koskivoiman valjastamisen piirteitä. Haitat selviävät vasta sitten, kun niitten välttäminen on liian myöhäistä.

Lopuksi

Onkalonperän kehityskaari on aika tyypillinen Pohjois-Suomen asutushistoriassa. Alkusysäys tuli kruunun, siis Ruotsin kuningaskunnan asutuspolitiikasta. Vesistöt ovat olleet luontainen asutuksen keskittäjä, mutta valtion päätavoite on ollut maanviljelyksen lisääminen ja kehittäminen. Ensimmäiset Onkalot ovat olleet ennakkoluulottomia ja työtä pelkäämättömiä yrittäjiä. Moni sukupolvi on elänyt maasta, merestä ja joesta, kunnes rinnalle on tullut työtä teollisuudessa. Kehityksen myötä teollisuus on karannut kauemmas kaupunkeihin, mutta maanviljelykseen tuli uusi innostuksen aalto sotien jälkeen. Senkin toki sai aikaan teollisuus, joka tarvitsi maatalousja metsätuotteita jalostettavaksi. Elinkeinorakenteen muutos, kaupungistuminen ja maataloustuotannon keskittyminen isompiin yksiköihin on vienyt väen niin Onkalonperältä kuin muiltakin syrjäkyliltä.

Tie näyttää olevan Onkalonperän elämänlanka. Joki on ollut kulkureitti, kalastusvesi ja uittoväylä, mutta myös kulkemisen este ja haitta. Simonkylän asutuskeskittymä on muodostunut jokisuun länsipuolelle jo useampia satoja vuosia ennen ensimmäistä kruununtila Ongaloa. Simonkyläläisten sukutilojen ja kruununtilojen metsien valtaus joen itäpuolelta ei ole tuonut sinne vakituisia asukkaita. Kuninkaantien valmistuminen 1700-luvun puolivälissä on todennäköisesti ollut sysäys varsinaisen kylän alulle, Ongalo 1:n perustamiselle. Kuten on nähty, tie toi vähitellen uusia asukkaita ja uutta elämää sekä etelästä että pohjoisesta. Kuivaniemen Pohjoisrannan tienhaaran ja Onkalonperän Färin rannan välinen 7 km pätkä ei ole historiallisesti aivan mikä tahansa. Se on yksi harvoista, ellei ainut maassamme edelleen käytössä ja käyttökunnossa oleva Ruotsin vallan aikainen valtatien osa. Jos aikanaan rautatie ja maantie olisi linjattu Simojokisuun kautta, kuten oli suunniteltu, koko kunnan keskusta olisi edelleenkin Simonkylällä, johon Onkalonperäkin kuuluisi sillan yhdistämänä. Tieratkaisut jättivät jokisuun syrjäiseksi kolkaksi, mutta paljon vanhaa on säilynyt sen takia tai ansiosta jälkipolville. Enää museotien status puuttuu Kuninkaantien Onkalonperän puoleiselta osalta. Joen toisen puolen väli Eskolasta Sinikoskelle on sellaisen jo saanut. Wahlbergista Asemalle myöhemmin rakennettu ”Hermannintie” on enemmän kehityksen, kuin menneen ajan symboli.

Simon vesistöillä ei ole enää juuri merkitystä kulkuja kuljetusreitteinä, ja kalastus elinkeinona alkaa olla historiaa. Onkalonperän imago perustuu edelleen merenrantaan ja jokisuuhun. Nykyihmiselle vesistö on virkistyksen ja vapauden elementti. Lisääntyvä vapaa-aika ja varallisuuden kasvu lisäävät rantakylien kiinnostavuutta. Ehkä vanhat perinnemaisemat ja -talot vähitellen nousevat arvoon entisten ja nykyisten kyläläisten omissakin silmissä. Tekniikan paradoksi on, että nyt kun asuminen syrjäkylällä ei ole pakollista, se olisi mahdollista. Tiet ja ajoneuvot helpottavat kulkua ja yhteydenpitoa. Kauppa ja posti ovat nyt lähempänä Onkalonperäläisiä, kuin monia ennen palveluitten äärellä asuneita. Tietoliikenne, puhelimet ja internet toimivat syrjäkylällä kuten muuallakin. Vaikka joku rauhaa rakastava hakeutuu asumaan keskuksien ulkopuolelle, ei hänen silti tarvitse olla erakko.

Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä kylältä lähteneet, toki myös sinne jääneet, muistelevat Onkalonperää hymyillen, huokaillen ja nostalgisesti arvostaen. Vaikka läpi mentiin joskus hammasta purren, on siitä hyvääkin seurannut. Sosiaalisuus ja yhteisöllisyys syntyivät olosuhteista ja arjen tarpeista. Pieni kylä kasvatti lapsensa koko yhteisön voimin. Oma-alotteisuus, yritteliäisyys ja toisten ihmisten kunnioittaminen ovat olleet käyttökelpoisia eväitä maailmalla. En voi olla toistamatta Pahnilan Leon lausetta Laitakarin hietikolla 80-luvun kesällä: ”On se vaan aina niin mahtavaa tulla Onkalonperälle”.

Lähdeviitteet

Matti Enbuske: Vuosisadat Pohjan teillä, Tielaitoksen tilaustyö
Matti Enbuske: Vanhan Lapin Valtamailla, väitöstutkimus
Simon kunta: historiikkiteos Simon Kirja
Sotilasmatrikkeli Simo ja Simolaiset Vaaran vuosina 1914–1945
Oulun Maakunta-arkisto: Maakirjat
Oulun maakunta-arkisto: Lainhuutokortisto
Oulun maakunta-arkisto: Tuomiokirjat
Oulun ja tornion maanmittaustoimistot: Tiedot Kekosen tilasta
Suomen sukuhistoriallinen yhdistys: Simon kirkonkirjat (rippikirjat)
Tariina heikkilä: Tutkimus Simonkylän vanhoista taloista
Maila romppaisen yksityisarkisto: Onkalon tilan historiaa ja sukuselvitystä Ongalo 22:sta
Ulla Kehuksen yksityisarkisto: Jääsköjen papintodistus
Leo Pahnilan yksitysarkisto: Museoviraston kohdeinventointi Luusista ja sukuselvitys
Paavo ja Rauha Onkalon yksityisarkisto: Lydia Onkalon työhistotia ja Toivelan kauppakirjat
Kari Kinnusen yksityisarkisto: Asutustilan perustamisasiakirjat
Väinö Wahlbergin yksityisarkisto: Wahlbergien sukuselvitys
Matti ja Katja Enbusken yksityisarkisto: Ruikkalan torpan kontrahti
Eila ja Juhani Väätämöisen yksityisarkisto: Huttulan suvun virkatodistuksia
Riitta Antinojan yksityisarkisto: Herman Huttulan haastattelut
Riitta Antinojan yksityisarkisto: Tutkimus sotilastorpista ja Simon ruoduista
Riitta Antinoja: Armas Ilvon elämäkertateos
Aimo ja Osmo korkala: Lahenrantalaiset
Tuomo Korkala: Tutkimus sotilasvirkatalo Kirstinästä
Rantakairan Sähkö Oy:n historiikki Kehitysvirtaa
Paavo Väyrynen: Eemeli Väyrysen vuosisata
Kaarina ja Eino Niskala: Simonkylän kulttuuriympäristö (internet)
Digitoidut arkistot: sanomalehti peräpohjolaisen artikkelit
Simon kunnan kotisivut: kunnan historia
Kuivaniemen kunnan kotisivut: kunnan historia
Iin kunnan kotisivut: Nybyn lasitehtaan historia
Kustaa Vilkuna: Lohi
Suomen kalastuslehti 4 /1916: Veli Räsäsen artikkeli nahkiaisesta
Kotiseutu-lehti 1-2 /1977: Outi Tuomi-Nikulan artikkeli nahkiaisesta
Suomen kalatalous-lehti 50 /1983: Rktl:n tutkimus nahkiaisesta'
Simon kalastajainseura r.y: Saalistilasto 1945–1950
Aarne Partanen: Valtion regalekalastuksen Historia
Lapin ELY-keskus / Tiepiiri: Tien hoito 1964- alkaen
Pohjois-pohjanmaan ELY-keskus: Uiton päättyminen ja jokiuoman kunnostus (internet)
Arvo Kivelä: Pohjois-Suomen uitot ja niiden tehoa haittaavat tekijät (internet)
Oulun Yliopisto, Tapio Karjalainen: Puutavarayhtiöiden maanhankinta ja omistus Pohjois-Suomessa 1885–1939 (internet)
Ab Uleå Oy: Metsäosaston toimintakertomukset (internet)
Nils Meinanderin tutkimus Pohjanlahden sahoista
Lapin Ympäristökeskus, Jarmo Huhtala, 2008: Jokiuitosta kalataloudellisiin kunnostuksiin
Biografiakeskus: Teurastamojen historiaa (internet)
Simon kunnan arkisto: Venesatama ja väylät, vesijohto
Wikipedia: Tietoja yleishistoriasta Ruotsin ja Venäjän vallan ajalta (internet)
Metsähallituksen julkaisut

Luettelo haastatelluista henkilöistä

Onkalo Lauri, Onkalo Eero, Onkalo Pentti, Onkalo Paavo, Onkalo Rauha, Onkalo Veikko, Ylisuvanto Kalevi, Romppainen Maila, Kinnunen Kari, Pulkkinen Maire, Ryynänen Seija, Pietikäinen Onni, Pahnila Salli, Pahnila Leo, Pahnila Väinö, Huttula Raimo, Heikkilä Juha, Aho Anne, Alaniemi Kalle, Wahlberg Frans, Wahlberg Väinö, Enbuske Matti, Antinoja Riitta, Huttula Markku, Huttula Juha, Huttula Helena, Korkala Aimo, Korkala Osmo, Kangas Terttu, Rautanen Ulla, Kehus Ulla, Eskola Pekka, Poikela Jussi, Poikela Anja, Marttila Markku, Tuikkala Alpo, Mäki Hellevi, Hekkanen Anneli, Pöyry Tapani, Lackman Matti, Väyrynen Kyllikki, Filpus Olli, Väätämöinen Eila, Laisalmi Kimmo, Lahti Martti 

Yhteystiedot

Teoksen paperiversio tilattavissa suoraan kirjailijalta.

Tuomo Korkala
Puhelin: 0400 381 311
Sähköposti: tuomo.korkala@gmail.com
Facebook: https://www.facebook.com/kuninkaantiejakeisarinkaivo